torstai 15. marraskuuta 2012

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa


Tämä naistenlehtien arvostelusuosikki on jostain syystä jäänyt minulta lukematta.

Löysin sen kirjahyllystäni, joten ilmeisesti olen ostanut sen tai sitten kirjatonttu on olemassa ja olen ollut kiltti.

En ole lukenut aiemmin vastaavaa afrikkalaista romaania. Se ei lähde mistään ennaltamääritellystä asetelmasta: eurooppalainen afrikassa / kurjuuskertomus / pelastunut lapsimorsian / tai - herra paratkoon - viiltävä suhdeanalyysi nimeltään esim. "epäonnistunut avioliittoni 20 vuotta nuoremman mahtavan pygmisoturin kanssa".

60-luvun Biafra on minulle tuntematon tarina, niin poliittisesti kuin ajankuvana. Tiedän vain että Herman & The Hermitsin No milk today (loistava biisi) oli vitsien mukaan Biafran kansallislaulu. Minun aikanani lautanen kehotettiin jo syömään tyhjäksi etiopialaisten lasten takia.

Oli siis mielenkiintoista tutustua Biafran nousun ja tuhon tarinaan. Vielä mielenkiintoisempaa oli paikallisten elämä tuolloin. Kirjassa avataan sekä maalaisköyhälistön, nousukasmaisen mustan yläluokan sekä sosiaalisesti valveutuneiden akateemikkojen elämää. Eurooppalaisia tarinan keskushenkilöistä on yksi, ei kovin mairitteleva mutta heikkoudessaan ja tyhjyydessään varsin kiinnostava ja aito hahmo. Eurooppalaisten, erityisesti brittien vaikutus näkyy kuitenkin maan politiikassa ja yksilöiden valinnoissa ja arvostuksissa.  

Kirjan arki, tavat, ruuat ja puheenparret tulevat iholle. Se ei kauhistele eikä ihannoi ympäristöään, vaan kertoo afrikkalaisen viitekehyksen yläpuolelle nousevan yleisinhimillisen tarinan rakkauden kaipuusta ja elämän epäreiluudesta.

Kirjasta saa vähän aurinkoa syksyyn, vaikka puolikkaaksi jäikin.