keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja


Tammi, 2011.

Jo kirjan kannen mahtava grafiikka lupailee herkkua. Ja toisista kirjoista vaan tietää ensimmäiseltä sivulta että tavara on aitoa. Tämä sitä on!

Ishiguron teksti on vaivatonta ja näennäisen selkeää. Sanat loksahtavat paikoilleen nautinnollisesti ja järjestyksessä kuin hyvin muotoillussa palapelissä. Paljon tapahtuu pinnan alla ja se jätetään lukijan mietittäväksi osoittelematta ja alleviivaamatta. Tällaisesta minä pidän!

Ishiguro saa lukijan kiinnostumaan keski-ikäisten, rumien (kauneusleikkauksen avulla uran nousukiitoa yrittävien) saksofonistien, turisteille soittavien katumuusikoiden ja epäonnistuneiden kitaranrimputtelijoiden elämästä.

Teemana novelleissa kulkee musiikki ja luopuminen. Novelleissa riittää myös huumoria, joka on paikoin hyvinkin komediamaista ja rempseää. Niminovelli ja kirjan kansi tuovatkin mieleen päällisin puolin jonkun herttaisenhauskan Audrey Hepburn -leffan.

Täysin epämusikaalisena annoin kertoa itselleni, että novellit ovat kuin sinfonian osat, jotka toistavat samaa teemaa varioiden. Mestarillista! Ollakseen syvämietteinen, ei tarvitse laisinkaan välttämättä olla pitkäveteinen tai monisanainen (tämä pitäisi kertoa tietyille kirjailijoille).

Tarvitsee vain olla Kazuo Ishiguro.

Kaiken kaikkiaan: korkeakirjallisuutta, joka sujahtaa ongelmitta myös rantakassiin tai bussimatkalle.