Torey Hayden: Sähkökissa

Häiriintyneet lapset (eivät toki omani) ja lentomatkustaminen kuuluvat jotenkin yhteen. Ehkä siitä syystä mukaani tarttuu aina Helsinki-Vantaalta Torey Haydenin uusin (mm. tämä). Muovailuvahalla läträämisen terapeuttisista vaikutuksista lukeminen limittyy mukavasti lentoruuasta nauttimiseen.

Sähkökissa ei ole tositapahtumiin perustuva. Hayden on noussut bestseller-kirjailijaksi kertomalla löyhästi naamioiduista tosielämän potilaskertomuksista. Tyypillisesti kyseessä on ollut vaikeasti häiriintynyt lapsi, jonka Hayden ottaa siipiensä suojaan ja jonka taustan kaikki kamaluus vähitellen paljastuu, samalla kun lapsi ehkä pelastuu elämälle ja tulevaisuudelle ensimmäisen hänestä välittävän aikuisen turvin.

Sähkökissa on fiktiivinen romaani joka pyörii aihepiirinsä puitteissa samassa terapiakentässä. Lisäksi Hayden on ympännyt teemaksi todellisuuden olemuksen ja sen eron mielikuvitukseen: jos kuvitteellinen tarina vaikuttaa ihmisten todelliseen elämään, eikö sekin siis ole todellisuutta?

Haydenin tuotannon uusimpien kirjojen kohdalla olen jo pohdiskellut, lieköhän tarinat enää todellisuuteen pohjautuvia vai kuvitteellisia, vaikka niitä tositarinoina onkin markkinoitu. Päädyin siis pohtimaan, oliko edellä mainittu tematiikka Haydenin vastaus näihin epäilyihin (joita varmasti ovat esittäneet muutkin kuin minä)? Jos kuvitteellinen tarina siis vaikuttaa todellisiin ihmisiin, esimerkiksi saaden nämä kohtelemaan lapsia hyvin tai puuttumaan lasten kaltoinkohteluun, eikö tarina siis olekin jollain tasolla todellisuutta (vaikka olisikin keksitty)?

Sähkökissa on ihan kelvollinen yritelmä romaaniksi jos on lukenut Haydenin aikasempia ja tietää mitä odottaa. Häiriintyneen lapsen tarina ei ole niin kamala kuin tositarinakirjoissa, mikä on ihan kiva, ja mukaan on ympätty rinnakkaiskertomus joka liikkuu fantasian maailmassa. Kyllä Haydenilla on tarinankertomisen taito, enkä usko että asialla on ollut kustannustoimittaja koska logiikka ja lankojen yhteensitominen jää paikoin hieman hataraksi.

Kirja oli oivallinen matkalukemiseksi. Seuraavaksi on aika siirtyä mukaan lomalle raahaamani Sodan ja rauhan ykkösosan pariin taannoisen TV-dramatisoinnin innostamana....

David Nicholls: Sinä päivänä

Otava 2011.

Näin käy joskus. Joku muu sanoo kirjasta jo kaiken. Nyt se oli Juhani Karila HS:n arvostelussa.

Samaa mieltä olemisen lisäksi voin ainakin julistaa kirjan Heinäkuun Viralliseksi Kesäkirjaksi! Tämä on takuukamaa rannalle ja riippumattoon oikeastaan kolmesta syystä.

Ironinen ja nokkela dialogi jaksaa naurattaa (Nicholls käsikirjoittanut mm. Rimakauhua ja rakkautta -sarjaa). Tarinassa on hauskuuden vastapainona tummia sävyjä - eikä vain messevää draamaa vaan perusharmaata elämän luisumista ohi. Sen lisäksi tarinaan todella voi eläytyä, jos on joskus ollut angstissa ryveskelyä tyylikkäänä pitävä nuori opiskelijaneitokainen tai vastaavasti nuori kundi jonka ammatinvalinta perustuu siihen, mikä on tyylikkäintä ilmoittaa ammatikseen baarissa tapaamalleen tytölle (kirjanpitäjä? valokuvaaja?).

Tarinan kaksikko Emma (se tiedostava opiskelijatyttö alemmasta sosiaaliluokasta) ja Dexter (komea, etuoikeutettu poika, jonka katse tähyää Emman olan yli parempia maisemia, parempaa tulevaisuutta, parempia seuralaisia...) tapaavat viimeisenä päivänä yliopistolla. Satunnaisen kohtaamisen oli tarkoitus jäädä sellaiseksi, mutta Em ja Dex takertuvat toisiinsa jollain näkymättömällä kuminauhalla, joka vetää heitä välillä lähemmäs ja välillä kauemmas toisistaan. Side kestää Dexterin ekstaasinhuuruiset TV-juontajavuodet, Emman torjuvan itseironian ja hautautumisen pikaruokapaikan tarjoilijaksi, seurustelut paremman puutteessa tai näyttämisen halusta, perheenperustamiset ja -hajoamiset.

Ja tulevaisuus, joka näytti niin kaukaiselta, tulee loppujen lopuksi pikemmin kuin odottikaan. Aikaa ei olisi syytä tuhlata... Sujauta tämä olkikassiisi nenäliinapaketin kera. Sniff.