Jens Lapidus: Siisti kosto

LIKE, 2010.

Jens Lapidus on mies, joka on keksinyt nasevan tyylin kirjoittaa. Lisäksi hän on söpö ja esiintyy itse kirjojensa kansissa. Koska hän on asianajaja, tuntee hän Tukholman alamaailman ja pahisten kuviot.

Lapiduksen kirjoissa on hemingwayläinen toteavan kuiva tyyli viety äärimmilleen ja vieläpä koristelu kenoviivoin ja kaksoispistein. Tosimiehet välttävät myöskin verbien käyttöä viimeiseen asti.

Lapiduksen kirjat: ei verbejä. Hahmoista puuttuu naiset/mimmit. Tiukkaa kamaa. Battle rattle.

Miksi näitä sitten lukee kolmekymppinen pikkulasten äiti? Tietty koska haluaisin oikeasti kruisailla pimeillä kujilla ja hakata portsareita kamujen kera, iltasatujen lukemisen sijaan.

No oikeasti ehkä samasta syytä kuin pidän Hemingwaystäkin (mikä ei tarkoita että sijoittaisin kirjat jotekin samalle tasolle laadullisesti). Ne avaavat ikkunan uuteen, kovaan maailmaan ja tuossa todellisuudessa naama näkkärillä luovivien henkilöiden pään sisään.

Kakkoskirja Stockholm Noir -trilogiassa päästää meidät lähiöiden jengien, jugoslaavimafian ja palkkasotilaiden maailmaan. Yksi päähenkilöistä, Mahmut, edustaa Albyn "mutakuonopoweria". Sanaa viljellään kirjassa reippaasti toisen polven maahanmuuttajien itsensä toimesta.

Tarkistin huvikseni mieheni lukemasta italiankielisestä versiosta (Mai far cazzate) ja siellä puhutaan samoissa kohdissa häveliäästi siirtolaisista, immigranti. Italialaiset tuppaavat tykkäämään sievistelystä, mutta heillä aihe on myös taatusti kuumempi peruna kuin meillä.

Kirjasta pitää toiminnan lisäksi myös siksi, että niin roistoja kuin ovatkin, ovat hahmot jollain lailla symppiksiä ja vähän reppanoitakin. Mahmutkin haluaisi viimeisellä tapaamisella halata sopeutumisneuvojaansa (muttei kehtaa), vaikka muka inhosi tämän tylsiä juttuja työn hausta ja saharanlevyistä takamusta.

Actionia siis riittää. Ensimmäinen kirja oli omassa luokassaan ehkäpä Tukholman mielenkiintoisen raha- & prinsessapiirien takia, mutta myös tämän sivut kääntyilivät nopeasti.

Odotan kolmatta, jo sen takia että elättelen yhä toivoa että yhteiset henkilöhahmot liittävät kaikki kolme tarinaa jotenkin yhteen ja ekan kirjan aloitusmysteeri ratkeaa trilogian sulkevassa osassa...

PS Katsoin muuten ykkösosaan pohjautuvan leffan ja petyin. Ei tätä voi siirtää valkokankaalle. Vai mitä mieltä olette? Traileri alla.

Jens Lapidus: Rahalla saa

Like, 2010.

Jos Katarina Wennstam karkoitti minut hetkeksi svedudekkareiden parista, sai tämä kirja uskoni palaamaan.

Lapiduksen dekkari oli ah-niin-raikas Wennstamin kirjan synkkämielisten soo soo -mielipiteiden jälkeen. Tässä on kunnon gansterimeininkiä. Ei mitään ällöttäviä kidutusraakuuksia (joihin olen myös kyllästynyt), vaan perusnyrkkitappeluita, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Toteava ja lyhytvirkkeinen teksti vain alleviivaa olennaisuuksiin keskittyvää toimintaa. Välillä kirjailija käyttää jopa vinoviivaa listatessaan kaksi vaihtoehtoa/adjektiivia (kas näin).

Päähenkilö J.W. (Johan) on köyhä opiskelija, joka on onnistunut bluffaamaan itsensä Tukholman raharikkaiden turhanpäiväisen jälkikasvun kaveripiiriin. Viikon biletyksen kokaiineineen ja shamppanjoineen J.W. rahoittaa ajamalla pimeää taksia (muttei ikinä Stureplanilla). Parempiin ansioihin J.W. pääsee käsiksi, kun hän saa mahdollisuuden edetä suharista kokaiinin välittäjäksi.

Samoissa bisneksissä liikkuu myös jugoslaavimafia, jonka kautta päästään kurkistamaan rikollisten arkeen. Kirjailija Jens Lapidus on itse menestyvä asianajaja, joka tuntee Tukholman alamaailman asiakkaittensa kautta. Keskeisimmillä pahiksilla on kaikilla pehmeät kohtansa (lapsi, sisko, jonkinlainen oikeudentunto), joten lukija enimmäkseen pitää heistä (enemmän kuin Stureplanin nilkeista).

Kaksi todellisuutta, yläluokan köyhäjärkinen ylellisyys ja raadollinen katuelämä, kohtaavat yllättävillä tavoilla. J.W. on näköalapaikalla kumpaankin ja luovii sujuvasti eri ympäristöissä, joita yhdistää rahan ja vallan ihannointi. Mutta kuka hän itse todella on? Rakennetun kuoren varaan laskettu identiteetti näyttää traagisuutensa, kun J.W. ei voi avautua läheisimmälle ihmiselleenkään.

Lukiessani kirjaa oli iltapäivälehdistössä ajankohtaisena prinsessa Madeleinen suhdekriisi Jonaksen kanssa. Madeleine seurueineen vilahtaa myös tässä kirjassa ja biletystä hiihtoreissuilla (!) ja kartanoviikonloppuina kuvataan kursailematta päihteineen ja irtosuhteineen. Yhtäläisyydet huvittivatkin minua kovasti, varsinkin kun kirjassa kuvataan ko. miestyypin tuntomerkit käyttäytymiskaavan lisäksi sisältäen pukeutumisen ja hiusmallin (nuoltu ”menestyskypärä” tai New England -jakauskampaus).

”Stockholm noir” -trilogian toisessa osassa on täysin uudet henkilöt, yhtä lukuun ottamatta (eikä hän ollut kukaan niistä, joihin lukija kiintyy). Rahalla saa -kirjan aloituskappale antaa ymmärtää tarinan jatkuvan, mutta kertomuksen taustalla kulkenut lanka jätetään avoimeksi. Tämä, ja sarjan jatkaminen puhtaalta pöydältä on varmasti tyylikkäin ratkaisu kirjallisesti, mutta olisin kovasti halunnut lukea samojen henkilöiden myöhempiä vaiheita.

Odotan malttamattomana leffan näkemistä. Leffateattereista Rahalla saa on jo kadonnut, mutta tietääkö kukaan, milloin se on DVD:llä?