Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elina Tiilikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elina Tiilikka. Näytä kaikki tekstit

tiistai 23. helmikuuta 2010

Välivuosi, jota ei äidille referoida



Elina Tiilikka: Punainen mekko. Gummerus, 2010.

Kirja on kerännyt vähintäänkin epäileviä kannanottoja blogeissa. Muussa mediassa keskustelu on kiertynyt siihen, paljonko tarinassa on omaelämänkerrallista aineistoa. Kirjan kehyskertomus omakohtaisista prostituutiokokemuksista on maailmalta tuttu, tuoreimpana esimerkkinä blogi/kirja/TV-sarja Puhelintytön päiväkirja.

Itselleni jäi kaksijakoinen olo. Päähenkilö Noora oli luotaantyöntävä saamattomuudessaan, epäsiisteydessään, ryhdittömyydessään. Hän ei tiedä kuka on, mihin kuuluu, eikä mitä elämässä kannattaisi tehdä. Tyypillinen hajonneen luokkayhteiskunnan eksynyt nuori siis? Jos tarina on pitkälti omaelämänkerrallinen, on Tiilikka äärimmäisen selvänäköinen ja armoton itsensä kuvaamisen suhteen. Tai sitten hän on luonut heikkouksineen kaikkineen todella elävän ja syvän henkilöhahmon.

Lopun havahtumisen tapahtuminen kissan tarinan kautta oli etovaa ja sen myötä koko kirjasta jäi lievästi karmea maku suuhun.

Toisaalta kuvaus prostituutiosta (toki yhden tapauksen näkökulmasta) tylsistyttävässä ja epämukavassa, mutta Nooralle myös koukuttavassa, todellisuudessaan oli mielenkiintoista. Jatkuva jana asiakkaita, joita Noora välinpitämättömänä ottaa vastaan kietaisumekossa (jatkuva riisuminen ja pukeminen rasittaa) ja meikittä sekaisessa huoneistossaan, valuu tasaisena virtana kirjan sivuille ja ulos tarinasta.

Nooran tekniikat etääntyä tilanteesta, käytännön ongelmat (taas unohtui varastaa kondomeja) ja minimalistiset kohtaamiset miesten kanssa ovat uskomattomia.

Mikä taas kosketti minua oli prostituutioteemasta riippumaton yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden kuvaus. Luin noin vuosi sitten tutkimuksen, jossa kerrottiin hyvin monen suomalaisnuoren tippuvan turva- ja kaveriverkkojen ulkopuolelle peruskoulun tai lukion loppumisen jälkeen, muun muassa korkeakoulujen niukkojen aloitusmäärien takia.

Välivuoden ei tarvitse olla näinkään dramaattinen, ollakseen silti syvältä satuttava kokemus yksinäisyydestä, mihinkään kuulumattomuudesta, identiteetittömyydestä.

Ennakkokuvani kirjasta oli kielteinen, mutta luin sen nopsasti ja pidinkin sen ankean elämän kuvauksesta. Pelkäsin koko ajan että paikalle sattuva Sankarimies pelastaa Nooran, mutta onneksi näin ei käynyt, vaan tilanne ratkesi paremmin.

Kommentteja muissa blogeissa: Nulla dies sine legendo, Olivian Kirjasieppo .

Tiilikka Maria!ssa.