sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Lukuhaaste

Ina heitti minulle lukuhaasteen ja herätti Kirjapedon unestaan. Kiitos! Kirjapedolla on ollut sikainfluenssa jonka aikana olen itse asiassa lukenut vinon pinon joka ns. hyvää kirjallisuutta, en vain Aku Ankkoja (jonka juuri tilasin 3-vuotiaalleni ja muistin miksi ne ovat niin hyviä - äiti on yhtäkkiä ruvennut lukemaan kumman kernaasti iltasatuja...). Nyt kesken on Antonio Moravian Keskipäivän aave, josta heti kun saan sen nautittua loppuun.

Ja haasteeseen:

1.Mikä kirja itketti?
Axel Munthen Huvila meren rannalla -kirjan loppu itkettää aina hartaasti, koska se on niin kaunis ja apea ja kertoo elämän katoavaisuudesta. Minä tosin saatan itkeä jopa katsoessani Beverly Hills 90210 -sarjaa. Tai mainoksia.

2.Mikä nauratti?
Andrea Camillerin Montalbano-dekkarit naurattavat niin että vallan vatsaan sattuu. Olen lukenut ne italiaksi, joten en tiedä toimivatko käännökset samalla tavalla. Alkuperäisteoksissa naurattavat jo sisilian murteen hauskat ilmaisut.

3.Mikä oksetti?
J.T. Leroyn Petollinen on ihmissydän. Pienen lapsen kurja rakkaudeton elämä ja suoranainen kidutus oksetti niin että yäk. Onneksi paljastui että kirja ei olekaan tositarina. Se kävi kyllä mielessä lukiessani: miten jonkun ympärille voi eksyä noin paljon sairaita aikuisia..? Toki kamalia lapsikohtaloita on oikeastikin olemassa.

4.Mihin henkilöhahmoon samaistuit?
Mika Waltarin oikeastaan kaikkiin, vaikka päähenkilöt miehiä ovatkin. Ilmeisesti olen siis naivi ja kärsin maailmantuskasta, kuten esim. Mikael Hakim. Lapsena Jane Eyreen, koska tunsin itsenikin vähän sivustakatsojaksi; luin Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaanin varmasti viisi kertaa.

5.Minkä kirjan jätit kesken?
Tapa, jonka olen omaksunut vasta viime vuosina. Usein käy niin että aloitan kirjaa joka vaatisi vähän lukurauhaa, sitten käsiini osuu esim. uusi Vares-dekkari ja alkuperäinen luettavani jää.. Näin on käynyt viime kuukausina mm. Faustukselle ja Sodalle ja rauhalle. Ne eivät siis ole lopullisesti kesken jätettyjä toivon...

6.Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?
Alessandro Bariccon Oceano Mare. Kuinka tylsä ja tekotaiteellinen kirja voi olla. Ja arvostettu vielä. Tai James Ellroyn Musta Dahlia, ällö dekkari - täysin turhaa lukea.

7.Minkä kirjan luit uudestaan?
Jack Londonin Merisuden (kouluikäisenä, koska olin ilmeisesti rakastunut kirjan pahikseen Wolf Larseniin) sekä Axel Munthen Huvila meren rannalla, josta olen jo jankuttanut tarpeeksi.

8.Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi (paitsi mulle nyt kahden kesken kun vartavasten kysytään)?
Onko Himoshoppaaja-sarja tarpeeksi paha?

9.Mitä kirjaa suosittelet?
Viime vuodelta yksi kevyt & kiva kertomus erikoisesta elämästi oli Alexandra Fullerin Ei hunningolle tänään (afrikkalainen lapsuuteni).

10.Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä (Esim. onko joku ihminen jossain joskus todella lukenut Alastalon salin alusta loppuun, josta kaiketi sopii olla ylpeä)?
Voin ylpeillä lähinnä sillä, miten nuorena olen lukenut tiettyjä kirjoja. Luin 10-vuotiaana Emile Zolata ja Dostojevskiä, ja opettajani luuli lukuraporttejani väärennöksiksi. Viime aikoina olen ollut niin laiska etten voi kerskua millään kirjallisella uroteolla.

Ja minä haastan vuorostani Cathyn ja Magica de Spellin :-)

torstai 5. marraskuuta 2009

Nojoud Ali ja Delphine Minoui - Nojoud, 10 vuotta, eronnut



Huomasin juuri kauhukseni, että kirjablogin aloittamisen jälkeen olen ilmeisesti lukenut vain hömppäkirjoja. Tämä liittynee siihen, että nykyisin ehdin lukea lähinnä bussissa.

Josta taas myöhästyin eilen ja seuraavaa odottaessani tarttui mukaani taktisesti Kampin bussiasemalle sijoitetusta kirjakaupasta tämä kirjanen.

Ensin luokittelin sen samaan kategoriaan Carmen Bin Ladenin Kultaisen häkin, Betty Mahmoodin Lastani ette saa ja lukemattomien muiden "hunnun ja nyrkin välistä karkuun" -kirjojen kanssa. Olen toki kurkistelun- ja kauhistelunhaluinen, mutta näitä on tullut luettua sen verran, että hieman syvällisempikin analyysi arabimaiden problematiikasta kelpaisi jo.

Kirja oli kuitenkin hieman erilainen: se oli tapausselostus, jossa ei syvennytä liikaa fiilistelemään vaan varsin levein siveltimenvedoin luonnostellaan eron saaneen jemeniläisen lapsimorsiamen tarina, joka on herättänyt kansainvälistä kiinnostusta mediassa.

Kirjan luki kahden bussimatkan ja yhden Buu-klubbenin aikana. Sen on kirjoittanut ranskalainen toimittaja kirjan ja tositarinan päähenkilön, Nojoudin, näkökulmasta. Kirjoitustyyli on tarkoitushakuisen lapsenomainen; ihmettelevä, hämääntynyt, huudahteleva. Olisin kaivannut esimerkiksi oikeudenkäynnistä myös aikuisen näkökulmasta kirjoitettua faktaselostusta.

Tarina on todella kamala, varsinkin jos itsellä on pieniä tyttäriä tai jos pystyy muistamaan miten pikkuinen 10-vuotias on. Nojoudin perhe on tiettömien taipaleiden muutaman talon kylästä kaupungin laitamille muuttanut, köyhä ja turvaton perhe. Lapset joutuvat välillä kerjäämään ja tulevaisuudennäkymät ovat valottomat.

Nojoud naitetaan vajaan kymmenen ikäisenä kolmekymppiselle miehelle kotikylään. Mies ja anoppi pahoinpitelevät näin eristettyä ja raatamaan laitettua tyttöstä ja mies raiskaa tämän toistuvasti. Olin iloinen, että kirjassa ei mässäilty pahoinpitelyiden yksityiskohdilla vaan keskityttiin kuvaamaan pienen lapsen hätää yksin vieraassa ympäristössä (joka nyt ei tietysti sen mukavampaa luettavaa ole).

Nojoudin tahdonlujuus ja rohkeus ovat kyllä uskomattomia ja jo niiden takia kirja kannattaa lukaista. Tottelemaan opetettu tyttö onnistuu karkaamaan ja saa oikeustalolla kerrottua tarinansa tuomareille, jotka ottavat asian sydämelleen ja auttavat häntä saamaan avioeron.

Loppukaneetti: Olen iloinen, että ostin kirjan vaikka se oli sekä lyhyt että kallis. Tekijänoikeudet menevät Nojoudin koulumaksuihin ja hän ja muut vastaavassa tilanteessa olevat pikkutytöt ovat ansainneet sen että heidät kuullaan.

maanantai 2. marraskuuta 2009

Melissa Bank – Täydellinen juttu




Olin myyntikokouksessa Tallinnassa viime viikolla enkä muistanut ottaa kirjaa mukaan. Anteeksiantamatonta! Onneksi Viimsi Span hotellin käytävältä löytyi kirjahylly, joka oli täpötäynnä vieraiden lukemia ja jättämiä herkkuja suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi. Nappasin mukaani Flicka med pärlörhänge (Tracy Chevalier – Tyttö ja helmikorvakoru) sekä Melissa Bankin Täydellinen juttu -kirjat.

Täydellisen jutun kansi oli painunut mieleeni naistenlehtien kirja-arvosteluista ja myös takakansi antoi ymmärtää, että kyse on opuksesta linjassa Bridget Jones, Himoshoppaaja tai Olivia Joulesin ylivilkas mielikuvitus.

Jotka siis ovat erinomaisia kirjoja.

Mutta, mutta. Paljastui, että kirja oli vain olevinaan pinnallinen. Täydellinen juttu oli todellinen Camusin Sivullinen valeasussa. Kirja kertoo neljä otetta Sophien elämästä 12-vuotiaasta 36-vuotiaaksi. Teemat ovat tuttuja: perhe, opiskelut, juutalaisuus, ensimmäisen työpaikan etsiminen (huijaamalla), ystävyyden katoavaisuus ja poikaystävän löytymisen vaikeus.

Uutta on lievä melankolia läpi kirjan kulkevana juonteena, irrallisuuden tunne, jota alleviivaa jokaisen osan täysin uudet henkilöt; ystävät, poikaystävät ja työkaverit. Päähenkilön perhe säilyy samana, mutta veljien huomion ja persoonallisuuden vievät tyttöystävät, oikeudenmukainen isä kuolee ja höpsön pinnallinen äiti löytää rinnalleen naimisissa olevan miehen, jota ei kehtaa esitellä. Sophien vaihtelevat ystävät ovat dominoivia ja epäluotettavia ja poikakaverit taas pakoilevia ja epämääräisiä.

Ainoat henkilöt, joihin palataan, ovat hekin irrallisia vaikkakin merkityksellisiä hahmoja: kaverin (johon välit menevät poikki) äiti; työkaveri jonka joulukortteihin Sophie ei vastaa viiteentoista vuoteen; balettia tanssiva ja täydellisesti käyttäytyvä serkku Rebecca, jonka kaverit eivät puhu Sophielle juhlissa.

Kirja oli samalla kuitenkin vauhdikas, sujuva ja todella hauska; nauroin jatkuvasti ääneen päähenkilön sutkautuksille. Suosittelen kaikille elämän tyhjyydestä ajoittain kärsiville (ja siihen lievitystä lukemisesta hakeville).