lauantai 27. maaliskuuta 2010

Lukutoukan laiskamato

Monella kirjabloggarilla on näköjään ollut hieman sesongin vaihtumisesta johtuvaa taukoa. (Sulavat lumet ovat käypä tekosyy kaikkeen laiskuuteen, kirjoittamisen lisäksi esim. siivoukseen tai ulkoiluun liittyvään.) Kirjapeto lakosi lisäksi petiin vanhan kunnon oksennustaudin kourissa. Tämä pöpö esti tehokkaasti kaiken lukemisen. Edes kevyt dekkari ei käynyt. Vellominen lisääntyi vain rivivälin tihetessä.

Lisäksi kun voin eniten pahoin, mieleeni tuli pakonomaisesti vastikään lukemani Kosteikkoja, joka kohotti yökkäykset potenssiin kymmenen.

Anteeksi likaiset yksityiskohdat. Onneksi vaiva ei tartu nettiteitse.

Olen kyllä ennen ja jälkeen sairastumiseni lukenut muutaman hyvinkin bloggauksen arvoisen kirjan ja lupaan palata niihin tuotapikaa. Toinen oli Håkan Hessen Kim Novan badade aldrig i Genesarets sjö. Suosittelen etsimään sen kirjaston kätköistä.

lauantai 13. maaliskuuta 2010

Lehti, jota kukaan ei lue


Perjantaiaamun kirjattomuuden puuskassa nappasin bussilukemisiksi mukaan Dan Brownin The lost symbol. Olen sivulla 20, joten en osaa vielä kommentoida. Aikaisemmista Da Vinci koodi oli oikeinkin viihdyttävä, Enkelit ja demonit meni rannalla ja Meteoriitin olisi voinut jättää hyllyyn.

Oletteko lukeneet ja mitä piditte? Onko page-turner, kuten mainostettu?

The lost symbol on kyllä hieman liian iso aamubussiin. Kevyet pokkarit soveltuvat parhaiten työmatkalle, mahtuvat käsilaukkuun eivätkä tee liian hankalaksi lipun kaivelua kassin pohjalta hansikkaat kuraiselle lattialle tipauhdellen.

Dan Brown ei ehkä tosin ole edustavinta lukemista julkisella paikalla. Toisaalta aika harvoin kukaan kiinnittää huomiota siihen, mitä luen julkisissa, tai yritä salalukea olan takaa. Ainoastaan kun luen Seiskaa metrossa, tunnen halveksivien katseiden pyyhkivän sen värikästä kantta ja sitten arvioivan minua (huonoin pistein).

Saan Seiskan vapaakappaleena töihin ja myönnän, että luen sen erittäin mielelläni aina torstaisin! Usein juuri työmatkalla. Lehti on kivan camp-henkinen ja juorut ovat aina piristäviä; jos niitä ei löydy tarpeeksi meheviä lähipiiristä, voi aina tukeutua Seiskaan. Älkää siis katsoko pahasti metrossa kiihkeästi Seiskaa lukevaa tyttöä: hän on vain uupunut kirjabloggari joka viettää rentouttavan hetken kahden syvällisen maailmankirjallisuuden klassikon välillä... :)

torstai 11. maaliskuuta 2010

Ulla Appelsin: Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen tarina.

WSOY, 2010.

En ollut varma haluanko lukea tätä kirjaa.

Karmeita tositarinoita on tullut luettua joitakin ja vaikka ne ovat jonkun ihmisen oikeita kohtaloita, jotka hän haluaa vihdoin jakaa maailman kanssa, on itseään turha kiduttaa niillä liian usein.

Tässä kirjassa kiinnosti kuitenkin suomalainen viitekehys ja osa paikallista lähihistoriaa. Toinen kirjan lukemisen arvoiseksi tekevä asia on se ihme, miten äärimmäisen sairaissa olosuhteissa kasvaneesta kaikin tavoin hylätystä pojasta voi kasvaa niin suoraselkäinen, järkevä, kunnollinen ja huumorintajuinen mies.

Leevi Laitisen tarina on kirjoitettu selkeästi, kronologisesti ja dokumentoidusti. Leevi annettiin perheestään 4-vuotiaana kasvatettavaksi kartanolaisen kultin piiriin, joka rakentui perustajansa Alma Kartanon henkilön palvonnalle. Kyökkipsykologin (that's me) arvio Kartanosta on varsin selkeä: psykopaatti, sadisti ja narsisti. Leevistä koulitaan lahkon nuorin lapsisaarnaaja. Elämä on turvatonta, ankeaa, väkivaltaista ja julmaa ja lapsen kaikkia perustarpeita loukataan.

Häkellyttävintä fanaattisissa liikkeissä on kuitenkin se, miten aikuiset ihmiset hyväksyvät järjettömät, älyvapaat rituaalit ja periaatteet ja suorastaan kilpailevat vinksahtaneen johtajansa mieliksi tekemisessä. Pätee niin Maoon kuin Kartanoon.

Pieni Leevi tekee mieli ottaa syliin ja pelastaa. Onneksi hän karattuaan 18-vuotiaana sai kokea ihmisten hyvän ja auttavaisen puolen. Kirja saa lähettämään kaikkia hyviä ajatuksia nyt jo yli 70-vuotiaalle Laitiselle, joka kieltäytyy olemasta katkera ja haluaa katsoa maailman kauniita asioita (lentokoneestaan).

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Håkan Nesser: Människa utan hund.


Albert Bonniers Förlag, 2006.

Ruotsalaisten dekkaristien kärkikaartia mikäli myyntilukuihin on uskominen. Luin ensimmäisen Gunnar Barbarotti -kirjan, vielä suomentamatonta sarjaa on ilmestynyt kolme osaa. Nesserin aikaisempia kirjoja on suomennettu runsaastikin, kiinnostavimpana ehkä Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä, joka on nuoruuden kesä -kuvaus ja murhamysteeri. Onko sen lukeneita?


Människa utan hund alkaa kuvauksena sukukokouksesta, ja senhän tietää miten siinä käy.


Asetelma on kiehtonut niin kirjailijoita kuin elokuvaohjaajia. Myös kymlingeläisten isovanhempien huvilasta löytyy niin hyljeksittyjä mustalampaita, kuin itseään täynnä olevia kansakoulunopettajavaareja, itsensä tukahduttavia mummeja, kylmiä besserwisseräitejä, möläytteleviä rahvaanomaisia isiä, mukahienoja tukholmalaisia aviomiehiä, oudoista syndroomista kärsiviä taaperoita sekä synkkiä salaisuuksia kantavia teinipoikia...


Gunnar Barbarotti ilmestyy kirjaan hyvän aikaa alun jälkeen ja erehdyin ensin pitämään häntä sivuhenkilönä. Barbarotti on toki eronnut, mutta hänellä on mukava tytär ja hyvää naisonneakin, eikä alkoholi- tai roskaruokaongelmaa. Hän vaikuttaakin varsin mukiinmenevältä poliisihahmolta, johon ehkä tutustuu ja tykästyy syvemmin sarjan edetessä.


Perhesuhteisiin kietoutuva murhamysteeri on kaksiosainen ja jännitys pitää pintansa kirjan läpi. Itse tekoja ei suuremmin kuvata (ei siis raakuuksia, ihan hyvä) ja kirja perustuu henkilöiden pään sisäiseen jännitteeseen. Jäin kaipaamaan tekojen paljastumisen seurauksia perhesuhteisiin. Erityisesti alun herkullinen isovanhempipari etääntyi kirjan aikana ja olisin suonut heihin palattavan.


Loppumaku ehkä kuitenkin vähän laimea. Tarinassa oli niin paljon muhevia persoonallisuuksia että väkisinkin niitä ei kaikkia ehtinyt ruotia sen syvemmältä. Mustaa huumoria ja naurua ihmisten omahyväisyydelle kirjassa riitti. Suosittelen tutustumaan (ruotsiksikin käännöstä odotellessa, aika selkokieltä) ja aion lukea Nesseriltä vielä ainakin tuon Kim Novakin.



keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Vaihteeksi leffassa: Precious


Päähenkilö Precious on massiivisen ylipainoinen, umpimielinen musta tyttö Harlemin slummista. Hän on 17-vuotias ja toista kertaa raskaana - isälleen. Äiti on narsistinen, julma nainen, joka linnoittautuneena gettokopperoonsa TV:n eteen purkaa oloaan Preciousiin niin sanoin, nyrkein kuin pakottamalla tämän syömään. Precious ei osaa lukea eikä kirjoittaa.

Ei kuulosta siis turhan hilpeältä.

Tarina oli kuitenkin niin groteskin kaamea, että sille osin lähes nauroi. Preciousin paholaismainen äiti, elefantin kokoisena ja pukeutuneena tiukkaan kukkaiseen kokovartalotrikooseen TV:n edessä tanssimassa, antoi hetken hengähdystauon surkeuksien tykityksestä. Lisäksi katsoja vietiin välillä synkästä tarinasta Preciousin svengaavaan mielikuvitusmaailmaan.

Mielessä käväisi niin Unelmien sielunmessu kuin Petollinen on ihmissydän. Onneksi löytyy myös ihmisiä jotka välittävät, ja heidän avullaan Precious saa elämänsä haltuun, niin kuin se edes on mahdollista. Tässä leffassa on itse asiassa ilahduttavan paljon hyviä ihmisiä.

Myös vastasuomennettu kirja (ilmestynyt Likeltä) on ilmeisesti mielenkiintoinen ja perustuu Preciousin merkintöihin, jotka selkenevät ja muuttuvat hänen kirjoitustaitonsa parantuessa. Tositarinasta ei kuitenkaan ilmeisesti ole kyse (thank god).

Katsojan ahdistuneisuutta lisäsivät mielettömän hyvin tehdyt interiöörit; harlemilaisen klaustrofobisen asunnon värit ja vihertävät valot. Yksityiskohdat ovat kunnossa hiusharjasta tursuavaa tukkatuppoa ja rasvassa paistuvien sianpotkien karvoja myöten.

Leffassa oli siis kuitenkin sekä hauskuutta että toivoa. Ja Preciousin piru äidiksi teki niin uskomattoman roolisuorituksen että on lähes mahdotonta uskoa näyttelijän olevan tosielämässä yhtään kiltimpi kuin roolihahmonsa... Toinen ylläri oli sosiaalityöntekijän roolissa Mariah Carey, jota en todellakaan ollut tunnistaa! Hänelle täydet pisteet roolistaan ja meikittömästä naamasta. :)

Traileri täältä.