Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Otava, 2009
Kirjan takakannessa lukee Anna-lehden arvostelu: "Jää mieleen pitkäksi aikaa, soi kui sinfonia." Näin todella on ja kirjan loppupuolen soinnut ovat hienovaraisempia, hitaampia, pehmeämpiä ja haikeampia. Ne kaikuvat lukijan sielusta eri tavalla kuin alkupuolen karkeammat, kovemmat ja alleviivatummat soinnut ja jättävät mieleen onnellisen alakuloisen tunteen. Mikä virtuoosi!
Jo alun kohtaus, jossa päähenkilö Rebeccaa seuraa mies (epämiellyttävä motiivi, kuin itse kuolema, ja kappas vain tähän hahmoon palataan värisyttävissä merkeissä kirjan loppupuolella) on kuin pitkä koskettimien juoksutus. Taiturimainen kohtaus jatkuu peräti 25 sivua, jossa samalla asetetaan alkusoinnut Rebeccan tarinaan.
Haudankaivajan tytär, Rebecca, syntyy saksalaisten pakolaisvanhempien kolmantena lapsena Ellis Islandin satamassa laivan saastaiseen hyttiin. Hän on syntynyt USAssa, hänelle he eivät voi mitään, kertoo isä. "Ne toiset." Ne toiset antavat isä Jacob Schwartsille, entiselle arvostetulle opettajalle, toimen haudankaivajana. Perhe asuu karussa, sietämättömän ahtaassa mökissä hautausmaalla. Valumavedet ruumiista saastuttavat kaivon ja maistuvat juomavedessä. Kaupunkilaiset halveksivat heitä: sakemanneja, natseja, jutkuja - toisia.
Perheen mieli murtuu vähitellen, Jacob kääntyy kieroon, vääristyy mieleltään, toisia nöyristeleväksi köyryselkäiseksi miehenkuvatukseksi, joka salassa halveksii ja vihaa kaikkea mitä uusi kotimaa pitää sisällään. Jopa tyttären koulunkäyntiä. Hän kieltää perheeltään kaiken: ilon, ulkopuoliset kontaktit, sopeutumisen. Jopa radio on tarkoitettu vain hänen korviaan varten. Toisesta veljestä kasvaa eläimellsen karkea, väkivaltainen omalla tavallaan selviytyjä, toisesta lannistettu, rikottu. Äiti Anna sairastuu pelosta.
Rebecca pääsee karkuun vasta lopullisen katasrofin tapahduttua.
Hänet pelastaa hetkeksi avioliitto. Psykopaatiksi osoittautuva mies seuraa Rebeccan ajatuksissa kuin varjo hänen pakomatkallaan lapsensa kanssa kaupungista toiseen ja uuteen identiteettiin. Uudessa maassa syntynyt Rebecca pystyy kuitenkin pakenemaan ja luomaan itsensä uudelleen, rakentamaan huolitellun, herttaisen ja kunnollisen naamion kiiltokuvamaisena Hazel Jonesina. Hän petaa tulevaisuuden pojalleen ja peittää jälkensä mutta kantaa menneisyyttä aina mukanaan.
Hetken näyttää siltä, että Rebecca kokisi saman katkeroitumisen ja vaivoharhaiseksi liukumisen kuin vanhempansa, mutta vaikka itsekin pakolainen, pystyy hän murtamaan pakolaisvanhempiensa aloittaman kuvion.
Lopussa pidäkkeet häviävät, naamiot tippuvat ja Rebecca syleilee menneisyyttään. Kirjan lopun kauniin haikeat sävyt jäävät mieleen soimaan pitkäksi aikaa.
Oates ansaitsee itsestäänselvästi paikan suosikkinaiskirjailijoideni Munron ja Lessingin rinnalla.