maanantai 21. kesäkuuta 2010

Charlaine Harris: Living dead in Dallas

En malttanut odottaa Harrisin Southern Vampire Mysteries -sarjan toisen osan suomennosta, vaan ostin sen englanniksi. Halusin myös vertailla suomennosta (jota on kirjabloggarien keskuudessa arvosteltu) ja alkuperäistekstiä.

Tulin siihen tulokseen, että teksti on kioskikirjallisuudesta tyylinsä lainaavaa, mutta se toimii englanniksi. Alkuperäiskielellä myös etelävaltioiden puhetyyli pääsee luomaan kirjaan tunnelmaa. Samoin Sookien oma ääni, joka on naivin suoraa ja josta kirjan hauskuus kumpuaa, tulee läpi aidompana. Suomennoksessa se kuulosti paikoin heikkoälyiseltä.
Sinänsä suomennos oli minusta hyvä, ja totuus on että teksti on yksitasoista eikä mitään metafysiikkaa. Mutta sellaisenaan hurjan hyvää viihdettä.

Toinen osa kertoo telepaattisen tarjoilijattaren, Sookien, seikkailuista Dallasissa, jonne hänet on lähetetty ottamaan ajatuksenlukukyvyillään selvää vampyyriyhteisön kadonneen jäsenen olinpaikasta. Ollessaan vampyyri-Billin tyttöystävä, mielletään Sookie tämän omaisuudeksi ja kykynsä ansiosta mielenkiintoiseksi resurssiksi, jota voi tarvittaessa käyttää vampyyrien intressejen ajamiseen. Myös Bill itse on hieman tätä mieltä. Tämä luonnollisesti harmittaa Sookietä ja lukijaa.

Kirjaan marssitetaan uusia yliluonnollisia olentoja, kuten verenhimoinen mainadi Callisto ja ihmissudet. Sookielle selviää että muodonmuuttajatkin ovat organisoituneet ja areenalle astuu myös anti-vampyyriorganisaatio, josta tulevat kovasti mieleen aborttiklinikoiden ulkopuolella aseiden kanssa vaanivat äärioikeistolaiset uskonnolliset liikkeet.

Myös Sookien kotikaupunki Bon Tempsissä tapahtuu taas murhia. Kysymys kuuluukin, minkälainen asukasluku kaupungissa on (väkivaltainen kuolleisuus on huomattavan suurta...) ja riittääkö populaatiota jos jokaisessa kirjassa kaatuu siviilejä samaan tahtiin.

Sookie selvittelee kumpaakin tapausta ja kirjailijan kunniaksi täytyy sanoa, että (mies)vampyyrit eivät aina ehdi hätiin (erityisesti päiväsaikaan) vaan sankaritar saa itse pelastaa itsensä kiperistä tilanteista.

Kuten aikaisemmassa postauksessa mainitsin, eroottinen lataus kirjoissa on huomattava ja Sookien kimpussa pyörivät himokkaat vampyyrit tms. olennot alkavat jo vähän kyllästyttämään.

Living dead in Dallas jatkoi hyvin ensimmäistä osaa ja eri tapahtumapaikka toi vaihtelua. Billin ja Sookien suhteen haasteet ovat punainen lanka, joka ilmeisesti jatkuu läpi sarjan. Vaaramomentteja siihen tuo mm. valta-asemassa korkeammalla oleva viikinkivampyyri Eric.

Kirjoja on saatavilla real life -kirjakaupoistakin eri painoksina ja eri kansikuvilla. Taidan siirtyä niihin vähän Harry Potter -tyyppisiin, lastenkirjoilta näyttäviin. Jouduin nimittäin selittämään neljävuotiaalleni, mitä ihmettä ylläolevassa kansikuvassa tapahtuu.

Tulimme siihen tulokseen että poika ja tyttö ovat kaatuneet moottoripyörällä pimeällä, sateisella tiellä, eikä heillä ollut kypärää. Niinpä tytöstä tulee vähän verta ja hän tarvitsisi laastaria. Tarkkasilmäinen kaveri tosin totesi, että kuvan pojalla on monsterihampaat. En siis tiedä menikö selitys täysin läpi. Ja vampyyrikirjoista pitävä äiti sai kärsiä huonosta omastatunnosta lukemistonsa mahdollisesti aiheuttamien traumojen ja painajaisten takia...

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Jens Lapidus: Rahalla saa


Like, 2010.

Jos Katarina Wennstam karkoitti minut hetkeksi svedudekkareiden parista, sai tämä kirja uskoni palaamaan.

Lapiduksen dekkari oli ah-niin-raikas Wennstamin kirjan synkkämielisten soo soo -mielipiteiden jälkeen. Tässä on kunnon gansterimeininkiä. Ei mitään ällöttäviä kidutusraakuuksia (joihin olen myös kyllästynyt), vaan perusnyrkkitappeluita, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Toteava ja lyhytvirkkeinen teksti vain alleviivaa olennaisuuksiin keskittyvää toimintaa. Välillä kirjailija käyttää jopa vinoviivaa listatessaan kaksi vaihtoehtoa/adjektiivia (kas näin).

Päähenkilö J.W. (Johan) on köyhä opiskelija, joka on onnistunut bluffaamaan itsensä Tukholman raharikkaiden turhanpäiväisen jälkikasvun kaveripiiriin. Viikon biletyksen kokaiineineen ja shamppanjoineen J.W. rahoittaa ajamalla pimeää taksia (muttei ikinä Stureplanilla). Parempiin ansioihin J.W. pääsee käsiksi, kun hän saa mahdollisuuden edetä suharista kokaiinin välittäjäksi.

Samoissa bisneksissä liikkuu myös jugoslaavimafia, jonka kautta päästään kurkistamaan rikollisten arkeen. Kirjailija Jens Lapidus on itse menestyvä asianajaja, joka tuntee Tukholman alamaailman asiakkaittensa kautta. Keskeisimmillä pahiksilla on kaikilla pehmeät kohtansa (lapsi, sisko, jonkinlainen oikeudentunto), joten lukija enimmäkseen pitää heistä (enemmän kuin Stureplanin nilkeista).

Kaksi todellisuutta, yläluokan köyhäjärkinen ylellisyys ja raadollinen katuelämä, kohtaavat yllättävillä tavoilla. J.W. on näköalapaikalla kumpaankin ja luovii sujuvasti eri ympäristöissä, joita yhdistää rahan ja vallan ihannointi. Mutta kuka hän itse todella on? Rakennetun kuoren varaan laskettu identiteetti näyttää traagisuutensa, kun J.W. ei voi avautua läheisimmälle ihmiselleenkään.

Lukiessani kirjaa oli iltapäivälehdistössä ajankohtaisena prinsessa Madeleinen suhdekriisi Jonaksen kanssa. Madeleine seurueineen vilahtaa myös tässä kirjassa ja biletystä hiihtoreissuilla (!) ja kartanoviikonloppuina kuvataan kursailematta päihteineen ja irtosuhteineen. Yhtäläisyydet huvittivatkin minua kovasti, varsinkin kun kirjassa kuvataan ko. miestyypin tuntomerkit käyttäytymiskaavan lisäksi sisältäen pukeutumisen ja hiusmallin (nuoltu ”menestyskypärä” tai New England -jakauskampaus).

”Stockholm noir” -trilogian toisessa osassa on täysin uudet henkilöt, yhtä lukuun ottamatta (eikä hän ollut kukaan niistä, joihin lukija kiintyy). Rahalla saa -kirjan aloituskappale antaa ymmärtää tarinan jatkuvan, mutta kertomuksen taustalla kulkenut lanka jätetään avoimeksi. Tämä, ja sarjan jatkaminen puhtaalta pöydältä on varmasti tyylikkäin ratkaisu kirjallisesti, mutta olisin kovasti halunnut lukea samojen henkilöiden myöhempiä vaiheita.

Odotan malttamattomana leffan näkemistä. Leffateattereista Rahalla saa on jo kadonnut, mutta tietääkö kukaan, milloin se on DVD:llä?

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Katarina Wennstam: Smuts


Albert Bonniers Förlag, 2007.

Smuts on perhedraama, joka rypee ruotsalaisen yhteiskunnan oikeamielisyyden pimeissä kulisseissa. Kirja kertoo menestyvän asianajaja Jonas Wahlin perheestä, johon kuuluu energinen uraäiti Rebecca, 14-vuotias tytär Emma ja teinipoika.

Täydellinen talo, sisustus ja puolisoiden lämminhenkisen ymmärtävä kommunikointi ja kotitöiden jako on luonnollisesti täyttä fasaadia. Todellisia asioita ja tunteita ei kerrota, eikä kysytä.

Lopulta kyse on ihmiskaupasta ja prostituutiosta.

Kaikki voivat pahoin törmäillessään yhteiskunnan tabuihin ja rikkoessaan sopivaisuussääntöjä. Lukijalle rakennetaan mahdollisuus tuntea henkilöitä kohtaan niin inhoa kuin sympatiaakin.

Enimmäkseen tunsin kuitenkin tympääntymistä.

Miksikö? Olen lukenut erinäisen määrän ruotsalaisia dekkareita, joiden joukossa on aivan helmiä sekä paljon käypää viihdettä. Ruotsalaiset lajinsa edustajat ovat tyypillisesti yhteiskuntakriittisiä. Tähän kuuluu usein ”oikeat mielipiteet”.

Niitä tässä kirjassa riittää.

Kun onneton tytär Emma kokee seksuaalisen heräämisen, aiheuttaa se luonnollisesti kärsimystä, halveksuntaa ja masennusta (koska yhteiskunta kontrolloi ja paheksuu naisen seksuaalisuutta). Neuroottinen äiti taas saa kokea, ettei uranaisen elämä ole helppoa vaikka hänen miehensä tiskaakin kotona. Isä taas käyttää maksullisia naisia, mutta kärsii tästä.

Kirjassa ei ollut jännitystä, eikä juonen vetävyyttä. Henkilöhahmojen ongelmat olivat niin kyllästyttäviä ja moneen kertaan kaluttuja, ettei heitä jaksanut sympatiseerata. Myös aihe, ihmiskauppa, on käsitelty dekkareissa tuhanteen kertaan, eikä siitä saada irti mitään uutta. Kirjassa ei myöskään ollut huumoria, nokkeluutta tai vauhtia. Ainoa ilo oli halpahintainen ”siitäs-sai”-nautinto lopussa.

Tuomio: Ryppyotsaista ruotsalaisuutta. Suuhun jäi ummehtunut maku.

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Tervassa tarpomista...


...on Irvingin uusi kirja Viimeinen yö Twisted Riverillä. (Ainakin kun tartuin siihen välipalaksi lukemani Veren voiman jälkeen).

Taidan yhtyä joidenkin näkemyksiin, että kustannustoimittajan punakynä olisi voinut olla vähän kärkkäämpi.

Olen lukenut aikoinani Garpin maailman, Kaikki isäni hotellit ja Oman elämänsä sankarin ja pidin niistä kovasti. Samalla tunnistin toteavan ja selostavan tyylin ajoittaisen pitkäpiimäisyyden. Se todella pääsee kukoistuksiinsa tässä teoksessa.

Tarina sinänsä on ihan koukuttava, mutta sen pinnalla kulkee pitsimäinen kuvio tapahtumia, henkilöitä ja paikkoja. Juuri kun päästään asiaan, liu'utaan jälleen takaumaan jossa luetellaan hengästyttävä kokoelma henkilönnimiä ja taustoja.

Olen jo puolessavälissä, kun eilen illalla mieleeni hiipi kerettiläinen ajatus jättää kirja kesken. Harrastan sitä harvemmin (ellen sitten ihan alkusivuilla). Luulen että tarvon Irvingin loppuun ja sitten toivotan kirjailijan eläkkeelle, ainakin minun lukemistostani.

lauantai 12. kesäkuuta 2010

Charlaine Harris: Veren voima

Olen salaa kioskikirjallisuuden ystävä. Kirjapiirimme kesäiseen terassitapaamiseen oli tarkoitus lukea vapaavalintainen Harlekiini- tms. romaani. Harmikseni lähi-Siwasta löytyi vain paksuja Nora Robertsin romaaneja.

Olisin halunnut lukea juuri sellaisen ohuen, taipuisan, pehmeän Harlekiinin, joita kassojen vierustat olivat täynnä kun olin pieni. Kannessa mielellään komea, vakava mies lääkärintakissa tai kuunvalossa kylpevä pariskunta: nainen kallistaa kiiltävähiuksista päätään taaksepäin ja mies katsoo ihaillen hänen notkeaa kaulaansa.

Siitä päästäänkin vampyyreihin. (Terassitapaaminen peruuntui, mutta saatan silti salaa lukea yhden Harlekiinin). Charlainen Harrisin Veren voiman englanninkielinen alkuperäisteos (Dead until dark) oli pienen piirin fanittama sarjan aloituskirja, joka räjähti suosioon True Blood -telkkarisarjan kautta.

Lähetysaika on varsin myöhä, ja tiedän useita, jotka ovat kypsässä kolmenkympin iässä alkaneet harkita televisioluvan maksamista (en tunnusta puhunko itsestäni) havaitessaan että jakson voisi seuraavana päivänä katsoa Yle Areenalta tunnuksilla. (Miksei Yle ole kertonut TÄTÄ sosiaalisessa mediassa?)

Gummerus käänsi kirjan ja nimestä ilmeisesti äänestettiin. Sekä englanniksi että suomeksi lukeneet ovat arvostelleet käännöstä kömpelyydestä. Itse sain vaikutelman että kirja on kirjoitettu kieli loivasti poskessa, päähenkilön näkökulmasta itseironisesti (häntä pidetään hieman vajaana), tyyliin Rei Shimura.

Pidin kirjasta, henkilöistä ja tarinasta, vaikka se vahvistaisikin kirjamakuni olevan kioski(roska)kirjallisuuteen painottuvaa. Vampyyritarinat ovat aina olleet suosikkejani ja tässä on uusi, erilainen asetelma, josta saa paljon irti.

Vampyyrit ovat lainsuojaa nauttiva vähemmistö, joihin suhtautuminen vaihtelee palvonnasta poliittiseen korrektiuteen ja lynkkaushaluihin. Tapahtumapaikka syvällä etelässä alleviivaa rinnastuksia mustien asemaan tai homoseksuaaleihin.

Päähenkilö Sookie on telepaatti ja tarjoilija. Hän heittäytyy suhteeseen vampyyrin kanssa, ja samalla murhasarja piinaa hänen lähipiiriään. Sookien epäkuollut on luonnollisesti todellinen hottis ja toisin kuin Twilightissa, ei suhteen täyttymystä kovin kauaa tarvitse jäädä odottelemaan. Vampyyriseksin kuvaukset olisi voinut jättää hieman vähemmällekin.

Toisaalta 15-vuotiaana olisin luultavasti lukenut niitä hyvinkin mielelläni. Ei siis valiteta, jos kerran tartun kirjaan jonka kohderyhmän äärirajoilla luultavasti olen.

Kirjassa tapahtumat seuraavat toisiaan vinhaa vauhtia. Murhat sivuutetaan suurinpiirtein toteamuksella, samoin päähenkilön lapsuuden mustat kokemukset; ja taas pussaillaan vampyyrin kanssa. Lukiessani hykertelin ääneen, miten paljon tarinasta on luultavasti saatu irti TV-sarjassa. En malta odottaa, että pääsen katsomaan jaksoja.

Kaiken kaikkiaan: Sookie on ihana reipas hömppäsankaritar ja Veren voima loistavaa viihdettä! Loppukesän jatko-osaa odotellessa...

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Keskenjääneiden kirjojen (ja uupuvien arvostelujen) kerho

Kylläpä on ollut vaikeaa aloittaa kirjoittaminen uudestaan! Olen potenut huonoa omaatuntoa samalla kun viikot vierivät ja arvosteltavien kirjojen pino kasvaa ja alkaa jo uhkaavasti huojua...

Totuus on että olo on ollut heikko suht pitkään ja samalla olen tehnyt paljon töitä. Mälsää!

Sydämellinen kiitos muuten kaikille onnitteluista.

Aloitin viikonloppuna John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverissä, joka on piitkä ja koukuttava. Aloin olla jo tarinassa sisällä neljänneksen lukeneena. (Ja tyytyväinen itseeni, kun en lue vaihteeksi roskaa.) Mutta, mutta. Sitten sain käsiini Charlaine Harrisin Veren voima.

Olen ollut katkera, kun en jaksa valvoa maanantaisin ja katsoa True Blood -sarjaa. Odotan äitiyslomaa vain siksi, että voin lainata DVD-paketin ja katsoa sarjan putkeen. Kirja auttaa ensi hätiin; luin muutaman ekan sivun ja se on juuri niin raflaava ja saippuasarjamainen kuin odotinkin. Luulen, että joudun lukaisemaan sen nyt Irvingin välipalana. (Jotkut kirjat vaativat sellaisia.)

Katsoin muuten jokin aika sitten lukupiirini suositteleman ruotsalaisen vampyyrileffan Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in). Suosittelen! Ei ollut pelottava, mutta tunteita herättävä ja hyvin erilainen.

Vielä en voi luvata täysin ryhdistyväni, mutta yritän parhaani...!