tiistai 29. joulukuuta 2009

Gavaldan Lohduttaja - lohduttakaa minua!



Kirjapeto sai perustettua lukupiirin ja ehdotti itse ensimmäiseen tapaamiseen Anna Gavaldan Lohduttajaa. Perusteina olivat kuten koko piirin perustamisessa se, että olisi kiva lukea jotain 1) ajankohtaista 2) muuta kuin tuttua.

Ko. teoksesta tiesin vain taajaan näkemäni keltaisen kannen ja sen, että kirjoittajaa on kutsuttu Ranskan kirjallisuuden Amélieksi.

Itselleni tosin tulee lähinnä mieleen Ranskan kirjallisuuden puhelinluettelo.

Tarina sisänsä vaikuttaa ookoolta, kadonneita henkilöitä, lapsuuden rakkauksia tms. Mutta miksi... oi miksi... pitää jokaisen lauseen ja vähintään kappaleen loppua kolmeen pisteeseen...???

Ja miksi kappaleiden pitää olla vain muutaman virkkeen pituisia? (anteeksi... unohtui kolme pistettä...) Niin että lukijan ajatusta pätkitään koko ajan kuin vessapaperia konsanaan...?

Itseäni viisaammat lukijat; nyt tarvitsen todellakin lohduttajaa, palkitaanko minut edes kirjan lopussa? Kertokaa, miksi ihmeessä kenenkään pitäisi kahlata läpi Gavaldan pistesuon?

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Sami Parkkinen – Self help



Parkkinen on dramaturgiksi opiskellut kirjailija ja näytelmäkirjailija. Romaanissaan Self help hän kuvaa yhteisöstä ja läheisistään erillään eläviä ihmisiä, jotka onnettomina etsivät apua netin vertaisyhteisöiltä ja guruilta.

Tarina on ilmestynyt ensin näytelmänä Kuopion kaupunginteatterissa, mikä näkyy myös kirjan rakenteessa. Seitsemän henkilön suljettu kamarinäytelmä keskittyy suurimmaksi osaksi keski-ikäisen pariskunnan, Mervin ja Hannun kotiin. Ympäristöä ei kuvata juuri lainkaan ja omakotitalon sijaan kulisseina voisivatkin olla vain maalarinteipillä lattiaan vedetyt viivat seiniä merkkaamassa, Lars von Trierin tapaan. Kirjan toisen akselin muodostaa Mervin hauras sisko Jannika ja tämän mies Yki, karismaattinen psykopaatti.

Talossa asuu huoneeseensa linnoittautuneena myös Mervin 17-vuotias tytär Rosa, joka samaistuu netistä löytämäänsä japanilaisperäiseen itsemurhia estetisoivaan ryhmään. Rosa vannoo kostoa äitinsä uudelle miehelle ja kirjoittaa kirjeitä isälleen, joka on eron yhteydessä laittanut välit poikki myös lapseensa. Rosa on pieni ja onneton, mutta ulkomaailmalle hän näyttää sen agression kautta. Teini-ikäiset tytöt ovat pelottavia, silti harva heittää piirtoheitintä opettajan kasvoille tai päivystää yöllä isäpuolensa sängyn vieressä ruuvimeisseli kädessään.

Rosan japanifiksaatio on varmasti ollut hätkähdyttävä visuaalinen efekti näyttämöllä. Hän seisoo milloin missäkin nurkassa kimonossaan kasvot valkoisiksi ja mustiksi maalattuina, samuraimiekka kädessä, kuin Lisbeth Salander kostoretkellään.

Psykiatri Yki ja Jannika ovat keksineet aviokriisinsä keskellä ansaintaidean toisten ihmisten hädällä ja julkisen terveydenhuollon vajeella. He haluavat perustaa sairaalan varakkaille, vanhoille miehille. Mitä varakkaat, vanhat miehet tekisivät muuttotappiopaikkakunnalla sijaitsevalla klinikalla ja osaisivatko he edes käyttää moduulissaan sijaitsevaa nettiyhteyttä, ei huoleta Ykiä ja Jannikaa. Hanke on jo kauttaaltaan veloissa ja viimeisenä keinonaan he hakevat rahoitusta Jannikan ja Mervin vanhalta diplomaatti-isältä.

Vanha brittiherra on tympeä hahmo, joka on pitänyt tyttäret likellään ja muusta maailmasta eristettyinä väittäen rakastavansa heitä. Jos naiset olisivat nuorina saaneet luoda omat läheisverkostonsa, olisivatko he nyt naimisissa psykopaatin ja vätyksen kanssa, kykenemättöminä auttamaan itseään tai lastaan?

Self help on Ykin uuden ajan psykokonsulttifirman nimi, mutta liittyy mielestäni myös kirjan loppuun. Kaikki henkilöistä joutuvat jollain tasolla ryhdistäytymään, auttamaan itseään, sen sijaan että antautuisivat tilanteen passiivisiksi uhreiksi tai siirtäisivät ratkaisujen tekoa netissä roikkumisella.

Painavaa ja surullistakin asiaa, mutta kerrottu karnevalistisella otteella. Ajattelin tutustua muihinkin Parkkisen teoksiin, ovatko lukijoille tuttuja?

lauantai 26. joulukuuta 2009

Joulun lahjasatoa



Viisi kirjaa on hieman niukka saalis.. Epäilen että läheiseni ovat sitä mieltä, että voisin välillä tehdä muutakin kuin lukea. Esim. syödä suklaata, kulkea hottis-alusvaatteissa ja pilkkoa vihanneksia valtavalla kokkiveitsellä, jos lahjavalinnoista voi jotain päätellä.

Sami Parkkisen Self Help luin jo, siitä myöhemmin lisää. Harlan Coben on uusi dekkaristituttavuus. Kokemuksia?

Patrick Dennisin Zia Mame taas on italiantuliaisia, englanninkielinen alkuperäisteos kuuluu olevan Auntie Mamie. Kirja kertoo eksentrisen tätinsä hoitoon joutuvasta orvoksi jääneestä pojasta; takakansi lupasi hyvää. Kirjasta on tehty Oscar-ehdokkuuksia saanut leffa vuonna 58. En löytänyt googlettamalla suomennosta - onko tietoa? Voisiko olla niin vanha että antikvariaattikamaa?

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Jouluntoivotukset!



Toivotan kaikille lukijoille rauhallista, kaunista ja lumista joulua! Sekä tietysti paljon kovia paketteja. Kirjapeto poistuu nyt lukemaan vaihteeksi keittokirjoja...

tiistai 22. joulukuuta 2009

Doris Lessing - Viides lapsi, Lionel Shriver - Poikani Kevin



Luin ensin Poikani Kevin -kirjan ja puolisen vuotta myöhemmin Lessingin Viides lapsi -kirjan. Tarina tuntui todella tutulta ja väkisinkin huomasin monia yhtäläisyyksiä Shriverin teokseen. Lessingin kirja on julkaistu -88, joten mieleen tulee että Shriver tekee uudemmalla tarinallaan tälle kunniaa (jos kauniisti ajatellaan).

Kummassakin teema on sama: pahuuden synty ja sen kokemus omassa lapsessa. Lessingin kirja tuo mieleen vanhat sadut peikkojen parista tulleista vaihdokaslapsista. Shriver taas pohtii ympäristön ja perimän merkitystä käsittämättömään pahuuteen.

Lessingin kirjassa Harriet ja David haluvat suurperheen ympäristön kauhistelusta huolimatta. Vaikka Harriet on väsynyt, sujuu kaikki hyvin. Vasta viides lapsi aiheuttaa ongelmia jo kohdussa, josta hän Harrietin mielestä yrittää kaivautua ulos. Valtava Ben onkin väkivaltainen, raivokas, syö kuin nälkään kuoleva ja on fyysisesti kehittynyt, kun taas kielellisesti jäljessä. Vieraiden mielestä hän muistuttaa peikkoa tai kääpiötä ja Harriet kuvailee häntä ilkeäksi pieneksi raakalaiseksi. Vähitellen Harriet menettää kosketuksen muihin lapsiinsa, kun Benin vahtiminen – jotta hän ei ota hengiltä sisaruksiaan – vie kaiken hänen energiansa.

Shriverin Kevin onnistuu siinä missä Ben pysyi aisoissa. Kevin ryhtyy koulusurmaajaksi, mikä tekee kirjan pohdinnasta surullisen ajankohtaisen.

Shriverin asetelma on siirretty moderniin maailmaan: pitkällisen harkinnan jälkeen pariskunta päättää hankkia lapsen kypsällä iällä. Äiti tekee uraa ja kokee lapsenhoidon vaativaksi, itseä ja parisuhdetta syöväksi. Hän pyrkii toimimaan kaikkien oppien ja ajan parhaan lastenkasvatushengen mukaisesti, mutta vaikuttaa mekaaniselta ja kylmältä. Kysymykseksi nouseekin, mikä on sisäsyntyistä ja mikä johtuu kasvuolosuhteista. Hakeeko Kevin keinoja kaihtamatta huomiota äidiltään, jonka aitoa huomiota ja rakkautta vaille hän on jäänyt? Vai onko hän syntyjään julma olento, jonka pahuus vain odottaa puhkeamistaan yhä suurempiin ilmenemismuotoihin Kevinin kasvaessa?

Evan ja myös Harrietin kokemukset elämän muuttumisesta lapsen saamisen myötä ja lapsen hoidon ajoittaisesta rasittavuudesta lienevät universaaleja itselleen rehellisille äideille... Kirjoissa nämä tunteet ja tilanteet on karrikoitu ja viety ääripäähänsä.

Kumpikin tarina kiertyy äidin ja (petomaisen) lapsen suhteen ympärille. Kevinin isä on yltiöpositiivinen pölhö, joka toteuttaa mukahauskaa isän ja pojan reipashenkistä suhdetta, johon lapsi osallistuu partaansa vinosti hymyillen. Benin isä taas on töissä voidakseen elättää suurperhettään, ja Harriet jää yksin kotiin taistelemaan vaihdokkaansa kanssa. Tällainen tunne voi syntyä tavallisen lapsenkin kanssa vanhempainlomaa päivät yksin kotona viettävälle äidille, ja kummankin kirjan kohdalla voikin miettiä synnytyksen jälkeisen masennuksen vaikutusta äitien kokemuksiin vastasyntyneistä (peikko)lapsistaan.

Suosittelen kumpaakin, järjestyksessä: 1) Lessing 2) Shriver.

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Jouluenkeli



Sain ihanaisen jouluenkelin K-blogin Jenniltä! Kiitos siitä, olen yhä yhtä yllättynyt siitä, että blogiani lukee joku muukin kuin äitini (sori äiti). En ole ennen bloggannut, mutta tänä keväänä jouduin töiden puolesta tutustumaan muotiblogeihin ja sain siitä idean siirtää kirjapohdintani nettiin. Se paljastui tosi hauskaksi, ja erityisesti olen löytänyt muita loistavia kirjasivuja ja -bloggareita ja saanut sitä kautta mainioita lukusuosituksia. Luen vajaata kymmentä hyvää blogia, mutta ehkäpä lähetän joulutunnustuksen eteenpäin Inalle, koska hänen bloginsa on niin positiivinen ja kepeä, vaikka hän kirjoittaa todella analyyttisesti ja ammattimaisesti kirjoista. :-)

lauantai 19. joulukuuta 2009

Ihanat kirjastontädit & kielletyt kirjat

Nykyään vanhemmat ovat kauhuissaan lastensa netin käytöstä. Kieltämättä sieltä saa käsiinsä kaikenmoista materiaalia. Tahtomattaankin – välillä aukaisee sokkona suositellun linkin, tietämättä mitä rävähtää silmille ja syöpyy verkkokalvoille. Koneessani onkin jo varmuuden vuoksi lapsilukko. Sen salasana tosin on esikoiseni nimi. Mikä ei välttämättä haittaa, koska esikoiseni on kolmevuotias eikä osaa kirjoittaa. (Tietokonetta hän kyllä osaa käyttää, muun muassa klikata Youtubesta esiin uusia traktorivideoita.)

Mutta osattiin sitä ennenkin. Kirjastossa ei ole ikärajoja ja laajensin alakouluikäisenä tajuntaani aikuisten osaston kirjoilla. Luin esimerkiksi kaiken juutalaisvainoista käsiini saamani, joka osin oli aika rankkaa tekstiä.

Ehdoton kielto on tietty paras motivaattori. Keskustelin muffani kanssa kirjoista noin kymmenenvuotiaana, ja hän mainitsi Émile Zolan kirjaan liittyen jonkin seikan. Muffa lupasi kertoa kirjan nimen minulle vain, jos pyhästi lupaan, etten lue sitä ennen kuin olen täysi-ikäinen.

Lupasin kärkkäästi.

Kirja oli Nana. Se löytyi seuraavana päivänä lähikirjastosta varsin vaivatta. Ahmin kirjan, joka oli loistava, mutta olin hieman pettynyt K-18-osastoon. Villein kohta oli ehkä se, jossa Nana seisoo peilin edessä ilkosillaan ja hänen maidonväristä ihoaan tms. hehkutetaan. Paljasti petokseni muffalle, joka oli olevinaan kovin pahoillaan, että oli näin turmellut viattoman mieleni (taisi tehdä koko jutun tahallaan).

Oikeista K-18-kirjoista muistan lämmöllä 1800-lukulaisen Fanny Hillin, historiallisen Haaremin valtiattaren sekä kirjanakin mahtavan Kummisedän.

80-luvulla oli kovasti muodissa sveitsiläinen psykologi Alice Miller. Äiti ei antanut minun selailla lainaamaansa Alussa oli kasvatus -kirjaa, sen julmien lapsuuskuvauksien vuoksi. Rikoskumppanini kirjastontäti auttoi minua taas auliisti paikantamaan kirjan psykologia-hyllystä. En voinut olla leveilemättä oveluudellani, ja luin kirjaa varsin avoimesti, joten en päässyt valitettavasti kovin pitkälle ennen kuin se konfiskoitiin minulta.

Kirjojen kautta pääsee kuitenkin avaamaan kiellettyjä ovia turvallisemmin kuin netissä. Katseen voi nostaa riviltä milloin tahansa, eikä oma mielikuvitus pysty luomaan kuvia, jotka ovat kauheudessaan oman ymmärryksen ulottumattomissa. Suosittelen siis nuorille kiellettyjen kirjojen lukemista: se on hauskaa ja lisäksi sinua kehutaan fiksuksi ja ahkeraksi, toisin kuin netissä roikkumisesta!

Mitä ikätasolle sopimattomia kirjoja te olette lukeneet?

torstai 17. joulukuuta 2009

Kahisevaa pukinkonttiin

Ei siis käteistä (joka sekin kelpaisi) vaan kirjoja. Itse en ole ehtinyt lainkaan joululahjaostoksille. Paitsi itselleni. Ostin ruskeat Reino-tossut, jotka ovat niin taivaallisen mukavat että voisin nukkua ne jalassa (hei, Marilyn Monroen yöpaitana toimi Chanel 5, minulla taas Reiskat – mitäs vikaa siinä on?).

Muillakin ilmeisesti pitäisi ostaa lahjoja.

Kaikki tykkäävät dekkareista, joten päätin ratkaista ongelman tänä vuonna rikoskirjallisuuden avulla. Samalla saan pokkaripassin täyteen leimoja ja ilmaisen kirjan itselleni. Heh!

Tässä siis minulle ja muille mattimyöhäsille avuksi:

Ian Rankin – John Rebus -sarja
Joulun jälkeistä ryhdistäytymistä harkitsevalle vanhalle isäukolle. Kun tarpoo pari lukua Rebuksen kera baareissa, joissa olutta ryydittää viski, ja tärisevissä aamukrapuloissa roskaruokaa syöden, ei taatusti tee mieli liikaa joulukinkkua ja terästettyä glögiä. Joululahjaksi saatu punttislippukin saattaa tulla otettua käyttöön.

Donna Leon – Brunetti-sarja
Keski-ikäistyvälle aviomiehelle, joka rakastaa hyvää ruokaa (ja toivoo intellektuellia, aatelista vaimoa, joka kokkaisi joka päivä kolmen ruokalajin aterian ja tarjoaisi grappat päälle).

Qiu Xiaolong – The Mao Case
Kypsemmällä iällä valaistuneelle äidille, joka ystävättäriensä kera harkitsee kääntymistä buddhalaiseksi, söisi mielellään ateriansa puikoilla lattiatyynyllä istuen – jos Tara Jarmonin kynähame antaisi myöden, rakastaa kiinalaista runoutta ja erityisesti vakavia itämaisia herrasmiespoliiseja.

Ian Fleming – James Bond -kirjat
Pikkuveljelle, joka tykkää pyssyistä ja autoista. Vanhaa kunnon tavaraa. Vaikka en kieltäytyisi Daniel Craigin illalliskutsusta, on Flemingin Bond toista maata. Supercool Bond tietää aina miten toimia, vaikka itse en olisi tajunnut hölkäsen pöläystä M:n tehtävänannosta. Hän tietää, miten kulkea lentokentän aulan läpi ilman että kukaan painaa kasvoja mieleensä. Hän tietää, miten herättää huomiota hotellin baarissa. Hän tietää milloin käyttää valenimeä ja milloin esitellä itsensä (ja te tiedätte miten). Hän osaa sukeltaa kilometritolkulla. Hän on ihana. Aloita Casino Royalista.

Arnaldur Indriđason – Komisario Erlendur -sarja

Teiniangstista kärsivälle pikkusiskolle. Islannissa on sentäs ihan oikeasti masentavaa.

Enid Blython – Viisikko-sarja
Lukevatko ne nykyään vain Harry Potteria? Tässä on koululaiselle vanhaa kunnon kaveria ei jätetä
-meininkiä. Naisen roolikin käy selväksi; kun muut sukeltelevat uponneen veneen kimpussa, keittää Anne luolassa teetä. Onneton Pauli tosin reuhtoilee tytön ja pojan roolien välissä. Miten muistelen että hänestäkin sikisi lopuksi viileän tyylikäs nuori nainen? Parasta massiiviset syömingit: sokerikakut ja kylmät kinkut saavat veden kielelle.

Ja kaikista paras:

Werner Holzwarth – Pikkumyyrä joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä
Tiivistunnelmainen mysteeri alle kouluikäiselle. Irrottaa hysteeriset naurut 3–5-vuotialta kuulijoilta. Ääneenlukija voi nauttia upeista piirroksista. Huom. tarhasta voi tulla noottia, jos natiainen siteeraa kotona luettua turhan ahkerasti.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Ratkiriemukas kysely kirjahyllystä

Sain kyselyn jo kuukausia sitten äidiltäni Facebookissa (jota ilmeisesti muutenkin kansoittavat 60+ oopperan ystävät). :-) Haastan teidät lukijat vastaamaan osaltanne kyselyyn, lupaan että se on hauskaa: vietin vartin skumppalasi ja muistilehtiö kädessä kikatellen kirjahyllyni edessä.

Ja kun tälle tielle lähdettiin, haastan erityisesti Inan, Cathyn, Kirjasieppo Marin ja Magica de Spellin. Sori vaan! :-)

Vastaa siis seuraaviin, syvästi henkilökohtaisiin, kysymyksiin käyttämällä kirjahyllyssäsi olevien kirjojen nimiä. Tässä omani:

Oletko mies vai nainen?

Toinen sukupuoli

Kuvaile itseäsi.
Italialaiset kengät

Kuinka voit?
Levoton nainen

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Revolutionary road

Mihin haluaisit matkustaa?
Linnunradan liftaajan käsikirja

Kuvaile parasta ystävääsi.

Pieni ystävä

Mikä on lempivärisi?
Black & Blue

Millainen sää on nyt?

Lumen taju

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Mörkögda augustinatt

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Twin Peaks

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Jumalainen näytelmä

Millainen parisuhteesi on?
Storia di un amore straordinario

Päivän mietelause?
Juoppohullut vallankahvassa

Minkä neuvon haluaisit antaa?
Ei hunningolle tänään

Miten haluaisit kuolla?

Tender is the night

Mottosi?
Pöytään ja vuoteeseen

lauantai 12. joulukuuta 2009

Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu


Läckberg on uudempi löytö ruotsalaisten takuuviihdyttävien dekkaristien joukossa. Luen ruotsalaiset dekkarit aina alkuperäiskielellä (vastailmestyneet saa näin myös nopeammin käsiinsä). Olycksfågeln on elokuvamaisesti ”leikattu”, selkeäkielinen kirja jonka voi vallan hyvin lukea alkuperäiskielellä, jos haluaa treenata ruotsia.

Läckbergin kirjat sijoittuvat Fjällbackan pienelle paikkakunnalle Lounais-Ruotsin rannikolle. Poliisiasemaa kansoittavat tietty pölhö, itserakas mutta jotenkin hellyttävä (liekö syynä se kalju päälaelle liimattu hiustupsu) pomo Mellberg ja hänen ahkerat tai vähemmän ahkerat ja kunnolliset alaisensa. Asemalla työskentelee yhteensä viisi ihmistä ja kylä on hiljainen paitsi kesäkuukausina, jolloin kesänviettäjät kansoittavat muutoin tyhjät mökit. Vähäisestä väkimäärästä huolimatta rikostilastot Tanumshedenin poliisipiirissa ovat karmaisevat. Kumma kyllä, kylässä sattuu ja tapahtuu harva se vuosi!

Ja tällä kertaa saattaa kyse olla sarjamurhaajasta.

Pahanilmanlintua rytmittävät takaumat menneisyyteen, kohtaloihin, jotka selittävät nykyhetken järkyttävät tapahtumat. Kaikissa Läckbergin kirjoissa ovat teemana lapset, tavalla tai toisella: raskaus, synnytyksen jälkeinen masennus, pikkulasten vanhempien hektinen elämä... Tässä tarinassa lapsettomuus. Jokaisessa kirjassa on lisäksi murhien selittäjänä traaginen lapsuus, jokin kamala salaisuus aikojen takaa.

Erityisen viehättynyt Läckberg on tunnekylmiin julmuriottoäiteihin.

Pidän Läckbergistä, koska kamalaa pahuutta tasapainottaa Fjällbackan leppoisten ja kilttien ihmisten sympaattinen jutustelu. Kirjailija on myös ovelasti osannut pilkkoa tarinan eri kertojille, niin että kappale loppuu poikkeuksetta jännittävään kohtaan ja joutuu lukemaan sivutolkulla ennenkuin asia etenee taas. Voiko kirjaa jättää kesken, jos luvun viimeinen lause on esim. ”Ja sitten hän kaivoi urhin repun pohjalta esille jotakin, joka sai hänen verensä jäätymään...”?? (yst. huom. lause ei siis Läckbergin käsialaa... :-))

Pidän myös tarinoista, joissa vanhoja mysteereitä ja salaperäisiä hahmoja kaivellaan, ja heidän pölyttyneet tekosensa vaikuttavat nykypäivään. Suosittelen lämpimästi mitä tahansa neljästä tähän mennessä ilmestyneestä! Aikajärjestys on kuitenkin paras, koska poliisien henkilökohtainen elämä etenee kirjasarjan myötä.

lauantai 5. joulukuuta 2009

Antonio Moravia - Keskipäivän aave


Luin kirjan käännöksenä, olen lukenut Moravialta aiemmin Vuosi 1934 suomeksi ja Gli indifferenti (Välinpitämättömät) italiaksi. Moravia kirjoittaa tarkkaa, selkeää ja raikasta kieltä, jota on helppo lukea myös italiaksi. Hän ei ole lainkaan ryöpsähtelevä ja liikaa kielellä kikkaileva, kuten jotkut italialaiset kertojat. Moravian kirjoitustyyli toimii myös käännettynä ja nautinkin erittäin paljon hyvistä, vanhoista suomennoksista.

Kirjan alkuperäisnimi on Il Disprezzo, halveksunta. Kertojan tuoreen vaimon häntä kohtaan tuntema halveksunta on kirjan läpileikkaava teema, joka syöksee avioliiton, työn ja koko elämän kriisiin. Keskipäivän aave -nimi viittaa kirjan loppuratkaisuun, josta lukija saa jälleen vetää omat johtopäätöksensä, riippuen siitä pitääkö rationaalisista selityksistä vai onko yliluonnollisen kannalle taipuvainen. Itse myönnän rekonstruoineeni värisyttävän ja ei-niin-rationaalisen selityksen...

Tarinan keskiössä on siis Riccardo, näytelmäkirjailija, joka on nainut Emilian, konekirjoittajattaren. Riccardo ottaa vastaan elokuvakäsikirjoittajan työn voidakseen ostaa kodin, joka on Emilialle kovin tärkeä asia. Riccardo uhraa näin taiteelliset periaatteensa ja mahdollisuutensa läpilyöntiin omimmalla alallaan, mutta silti Emilia alkaa selittämättömästi halveksua Riccardoa.

Tässäkin Moravian kirjassa matkataan Caprin maisemiin, valkoisille huviloille, kiemurteleville teille, merikylpylöihin ja uhkaaviin autioihin poukamiin. Tekeillä on elokuva Homeroosta ja Penelopesta, joiden tarina on ehkä avain Riccardon avio-ongelmiin. Liittyykö Riccardon palkannut elokuvatuottaja Emilian muuttuneeseen suhtautumiseen ennen niin rakastamaansa aviomieheen? Vai olisiko mikä tahansa tekosyy yhtä hyvä?

Kumpikin aviopuoliso raastaa välillä lukijan hermoja. Tekisi mieli käskeä Emilia töihin kotoa marisemasta, mitä ihmettä hän siellä viruu kaikki päivät, terve aikuinen ihminen, jolla ei edes ole lapsia joita hoitaa päivisin? Silloin voisi olla muuta tekemistä kuin ruotia aviomiehensa halveksuttavia piirteitä päivät pitkät... Ja Riccardo taas on sietämätön sokeudessaan sekä kerjätessään Emiliaa paljastamaan käytöksensä syyt ja yrittäessään saada tätä takaisin. Anna jo hyvä mies olla! Ryhdistäydy ja heitä nainen pihalle!

Kirjan on siis kertomus avioliiton hajoamisesta. Kuulostaa ehkä vähän ohuelta, mutta Moravia todella osaa kertoa tarinan. Kirja etenee sutjakkaasti italian kuumantyylikkäissä maisemissa, elokuvatekijöiden neuvotteluissa ja tietenkin ruokapöydässä. Kieli ja kerronta on psykologista ja rapsakan nautittavaa.

Suosittelen: kaikille jotka elävät / ovat eläneet parisuhteessa. :-)

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Toni Morrison – Minun kansani, minun rakkaani


Ensimmäisenä mustana naisena Nobel-palkinnon vastaanottanut Toni Morrison on minulle uusi tuttavuus. Tartuin kirjaan Keltainen pokkari -takuun kannustamana ja kyllästyneenä viime aikoina lukemiini ei-niin-nobel-palkittuihin kirjailijoihin. Luin kirjan sikainfluenssaisena yskänlääkehuuruissa – kyllä, yskänlääke ilmeisesti todellakin voi sisältää etyylimorfiinia, rommia ja merisipulia, ja ei, sitä ei minulle määrännyt noitatohtori vaan ihka oikea lääkäri.

Kirja kertoo Yhdysvaltain orjuudesta ja ihmisluonnosta. Eletään Ohiossa, talossa numero 124, jossa raivoaa puolitoistavuotiaan melkein-konttaa-tytön surullinen haamu. Talossa asuu Denver-tyttärensä kanssa karannut orja Sethe. Orjainstituutiota on alettu purkamaan ja vapautettujen orjien yhteisö nauttii työnteosta, naapuriavusta ja koulunkäynnistä. Ainoastaan Sethe ja Denver elävät eristäytyneenä muista; Sethe käy töissä mutta Denver pysyttelee päivät kotona pikkusisarensa haamu ainoana seuranaan isoäidin kuoleman jälkeen. Denver on lopettanut koulunkäynnin luokkatoverin saatua selville, että Denver on ollut äitinsä kanssa vankilassa pienenä vauvana. Naiset ovat itse kääntäneet selkänsä yhteisölle, mutta myös yhteisö hyljeksii ylpeää Setheä, jonka menneisyydessä on jotain niin kamalaa että sen kuulemista myös Denver pelkää niin että menettää kuulonsa.

Eristäytyneeseen kotiin saapuu eräänä päivänä Paul D, joka oli yksi Kultaisessa Kodin orjista yhdessä Sethen ja tämän edesmenneen anopin Baby Suggsin kanssa. Sethessa herää toive kumppanista ja perheestä, kääntymisestä takaisin muiden ihmisten pariin. Seuraava vieras ovella tuhoaa kuitenkin nämä idulla olevat aikeet. Rakkain on ei-mistään ilmestynyt nuori nainen, jonka kädet ovat sileät kuin vauvalla. Rakkain asettuu taloksi ja hänen läsnäolonsa myllertää muiden asukkaiden piilotajuntaa ja pakottaa esille tukahdutettuja muistoja orjuuden kauhuista, ihmisarvon menetyksestä ja epätoivosta.

Kirjan alkuperäsnimi on Beloved, Rakkain. Rakkain oli myös kuolleen vauvan hautakiveen kaiverrettu ainoa sana, jonka Sethe joutui maksamaan kivenhakkaajalle omalla vartalollaan. Vähitellen naiset vakuuttuvat, että Rakkain on kuolleen vauvan reinkarnaatio ja Sethe alkaa hyvittämään tälle tekoaan, oman elinvoimansa hinnalla. Nimen suomennos – Minun kansani, minun rakkaani – osoittelee jotenkin laajempia teemoja ja päähenkilön valintoja yksityisen ja yhteisön välillä. Jos nimi olisi ollut alkuperäisen mukaan vain Rakkain, olisin heti päässyt paremmin kärryille kirjan johtomotiivista ja yhdistänyt langanpäät, kuten hautakiven nimen tarinaan ilmestyneeseen tyttöön.

Kirjassa yliluonnollinen kulkee vahvana ja ihastuttavana elementtinä. Kokemukset ovat kaikki kuitenkin subjektiivisia ja lukija saa päättää ovatko ne selitettävissä, vai todellisia henkimaailman esiintymisiä. Morrison jättää lukijan arvioitavaksi myös kuka tai mikä Rakkain oikeastaan on ja mitä hahmo edustaa. Rakkaimman näkökulmasta kirjoitettu ajatuksenvirtateksti kirjan loppupuolella antaa lukijalle lisää vihjeitä, joista voi mielessään luoda ratkaisun tytön arvoitukselle. Onko hän hullun miehen vankina pitämä, tämän tappanut ja karannut tyttö? Onko hän kuolleen vauva uudelleen lihaksi tullut hahmo, joka etsii äidinrakkautta? Onko hän kaikkien orjanaisten esiäiti ja orjalaivassa kuljetettujen kollektiivinen kokemus ja muisti? Lopussa Rakkain ilmaantuu naapuruston naisille ilkialastomana, pikimustana ja valtavana kuin afrikkalainen jumalatar. Hänellä on vatsa pystyssä kuin raskaana olevalla naisella: mitä hän synnyttää? Uuden vapaan ihmisen? Kärsimyksen ja nöyryytysten sekasikiön? Kostajan? Rakkain katoaa työnsä tehtyään. Sethe voi palata takaisin omiensa pariin kiduttavista muistoistaan.

Kirja kertoo orjuudesta mutta myös ihmisluonnosta. Se panee miettimään, mikä saa ihmisen pysyttelemään hengissä fyysisesti täysin sietämättömissä oloissa tai epävarmana omasta tulevaisuudestaan ja siitä kuinka kauan saa pitää omat lapsensa. Miten maahan kaivetusta vankikopista jaksaa nousta uuteen päivään, hakkaamaan kivia kahleilla ketjuun kytkettynä? Kirja ei esitä kuitenkaan mustia pelkkinä pyhinä martyyreinä. He kokevat esimerkiksi kateutta ja hylkivät Setheä, joka on kärsinyt orjuudesta kenties enemmän kuin muut. Myöskään kaikkia valkoisia ei demonisoida, vaan joukossa on Kultaisen Kodin isäntäpari, jonka hyvyys tosin on kovin suhteellista, mustien vapauttamisen puolesta taistellut mies, jonka Sethe on vahingossa tappaa, sekä salaperäinen Amy-tyttö, joka auttaa metsässä harhailevan ruoskitun Sethen (raskaanaolevia varten kaivettiin maahan kuoppa vatsalle) synnytyksessä. Tarkistin Amy-nimen etymologian, ja kappas – se tulee ranskan vanhasta Amee-nimestä joka kääntyy englanniksi Beloved. Kuka on valtavan vaalean hiuspehkon omaava Amy: auttava henkiolento vai oma uhrattu Rakkain-tytär ennen syntymäänsä?

Alun parikymmentä sivua olin sitä mieltä, että kirja ei ole tyyliseni. Kieli on tunnelmia luovaa, symbolista, vihjailevaa, lauseet puolikkaita. Selvisi kuitenkin nopeasti että kaikkiin asioihin, joihin hämärretysti viitattiin, palattiin yhä uudestaan ja uudestaan niin että menneisyyden tapahtumat keriytyivät auki vähän kerrallaan. Pidin kirjasta hyvin paljon, se oli pökerryttävä lukukokemus ja arvostelunikin siitä venähti, koska vielä tätä kirjottaessani jouduin selventämään kirjan tapahtumia päässäni. Morrisonin maailma maagisuus sai käsivarteni kananlihalle ja se etäännyttää tarinaa niin, että orjuuden hirvittävyys ei syökse lukijaa masennukseen, vaan kirjan suljettua jää päällimmäiseksi ihastunut, hämmentynyt, toiveikas olo.

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Lukuhaaste

Ina heitti minulle lukuhaasteen ja herätti Kirjapedon unestaan. Kiitos! Kirjapedolla on ollut sikainfluenssa jonka aikana olen itse asiassa lukenut vinon pinon joka ns. hyvää kirjallisuutta, en vain Aku Ankkoja (jonka juuri tilasin 3-vuotiaalleni ja muistin miksi ne ovat niin hyviä - äiti on yhtäkkiä ruvennut lukemaan kumman kernaasti iltasatuja...). Nyt kesken on Antonio Moravian Keskipäivän aave, josta heti kun saan sen nautittua loppuun.

Ja haasteeseen:

1.Mikä kirja itketti?
Axel Munthen Huvila meren rannalla -kirjan loppu itkettää aina hartaasti, koska se on niin kaunis ja apea ja kertoo elämän katoavaisuudesta. Minä tosin saatan itkeä jopa katsoessani Beverly Hills 90210 -sarjaa. Tai mainoksia.

2.Mikä nauratti?
Andrea Camillerin Montalbano-dekkarit naurattavat niin että vallan vatsaan sattuu. Olen lukenut ne italiaksi, joten en tiedä toimivatko käännökset samalla tavalla. Alkuperäisteoksissa naurattavat jo sisilian murteen hauskat ilmaisut.

3.Mikä oksetti?
J.T. Leroyn Petollinen on ihmissydän. Pienen lapsen kurja rakkaudeton elämä ja suoranainen kidutus oksetti niin että yäk. Onneksi paljastui että kirja ei olekaan tositarina. Se kävi kyllä mielessä lukiessani: miten jonkun ympärille voi eksyä noin paljon sairaita aikuisia..? Toki kamalia lapsikohtaloita on oikeastikin olemassa.

4.Mihin henkilöhahmoon samaistuit?
Mika Waltarin oikeastaan kaikkiin, vaikka päähenkilöt miehiä ovatkin. Ilmeisesti olen siis naivi ja kärsin maailmantuskasta, kuten esim. Mikael Hakim. Lapsena Jane Eyreen, koska tunsin itsenikin vähän sivustakatsojaksi; luin Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaanin varmasti viisi kertaa.

5.Minkä kirjan jätit kesken?
Tapa, jonka olen omaksunut vasta viime vuosina. Usein käy niin että aloitan kirjaa joka vaatisi vähän lukurauhaa, sitten käsiini osuu esim. uusi Vares-dekkari ja alkuperäinen luettavani jää.. Näin on käynyt viime kuukausina mm. Faustukselle ja Sodalle ja rauhalle. Ne eivät siis ole lopullisesti kesken jätettyjä toivon...

6.Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?
Alessandro Bariccon Oceano Mare. Kuinka tylsä ja tekotaiteellinen kirja voi olla. Ja arvostettu vielä. Tai James Ellroyn Musta Dahlia, ällö dekkari - täysin turhaa lukea.

7.Minkä kirjan luit uudestaan?
Jack Londonin Merisuden (kouluikäisenä, koska olin ilmeisesti rakastunut kirjan pahikseen Wolf Larseniin) sekä Axel Munthen Huvila meren rannalla, josta olen jo jankuttanut tarpeeksi.

8.Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi (paitsi mulle nyt kahden kesken kun vartavasten kysytään)?
Onko Himoshoppaaja-sarja tarpeeksi paha?

9.Mitä kirjaa suosittelet?
Viime vuodelta yksi kevyt & kiva kertomus erikoisesta elämästi oli Alexandra Fullerin Ei hunningolle tänään (afrikkalainen lapsuuteni).

10.Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä (Esim. onko joku ihminen jossain joskus todella lukenut Alastalon salin alusta loppuun, josta kaiketi sopii olla ylpeä)?
Voin ylpeillä lähinnä sillä, miten nuorena olen lukenut tiettyjä kirjoja. Luin 10-vuotiaana Emile Zolata ja Dostojevskiä, ja opettajani luuli lukuraporttejani väärennöksiksi. Viime aikoina olen ollut niin laiska etten voi kerskua millään kirjallisella uroteolla.

Ja minä haastan vuorostani Cathyn ja Magica de Spellin :-)

torstai 5. marraskuuta 2009

Nojoud Ali ja Delphine Minoui - Nojoud, 10 vuotta, eronnut



Huomasin juuri kauhukseni, että kirjablogin aloittamisen jälkeen olen ilmeisesti lukenut vain hömppäkirjoja. Tämä liittynee siihen, että nykyisin ehdin lukea lähinnä bussissa.

Josta taas myöhästyin eilen ja seuraavaa odottaessani tarttui mukaani taktisesti Kampin bussiasemalle sijoitetusta kirjakaupasta tämä kirjanen.

Ensin luokittelin sen samaan kategoriaan Carmen Bin Ladenin Kultaisen häkin, Betty Mahmoodin Lastani ette saa ja lukemattomien muiden "hunnun ja nyrkin välistä karkuun" -kirjojen kanssa. Olen toki kurkistelun- ja kauhistelunhaluinen, mutta näitä on tullut luettua sen verran, että hieman syvällisempikin analyysi arabimaiden problematiikasta kelpaisi jo.

Kirja oli kuitenkin hieman erilainen: se oli tapausselostus, jossa ei syvennytä liikaa fiilistelemään vaan varsin levein siveltimenvedoin luonnostellaan eron saaneen jemeniläisen lapsimorsiamen tarina, joka on herättänyt kansainvälistä kiinnostusta mediassa.

Kirjan luki kahden bussimatkan ja yhden Buu-klubbenin aikana. Sen on kirjoittanut ranskalainen toimittaja kirjan ja tositarinan päähenkilön, Nojoudin, näkökulmasta. Kirjoitustyyli on tarkoitushakuisen lapsenomainen; ihmettelevä, hämääntynyt, huudahteleva. Olisin kaivannut esimerkiksi oikeudenkäynnistä myös aikuisen näkökulmasta kirjoitettua faktaselostusta.

Tarina on todella kamala, varsinkin jos itsellä on pieniä tyttäriä tai jos pystyy muistamaan miten pikkuinen 10-vuotias on. Nojoudin perhe on tiettömien taipaleiden muutaman talon kylästä kaupungin laitamille muuttanut, köyhä ja turvaton perhe. Lapset joutuvat välillä kerjäämään ja tulevaisuudennäkymät ovat valottomat.

Nojoud naitetaan vajaan kymmenen ikäisenä kolmekymppiselle miehelle kotikylään. Mies ja anoppi pahoinpitelevät näin eristettyä ja raatamaan laitettua tyttöstä ja mies raiskaa tämän toistuvasti. Olin iloinen, että kirjassa ei mässäilty pahoinpitelyiden yksityiskohdilla vaan keskityttiin kuvaamaan pienen lapsen hätää yksin vieraassa ympäristössä (joka nyt ei tietysti sen mukavampaa luettavaa ole).

Nojoudin tahdonlujuus ja rohkeus ovat kyllä uskomattomia ja jo niiden takia kirja kannattaa lukaista. Tottelemaan opetettu tyttö onnistuu karkaamaan ja saa oikeustalolla kerrottua tarinansa tuomareille, jotka ottavat asian sydämelleen ja auttavat häntä saamaan avioeron.

Loppukaneetti: Olen iloinen, että ostin kirjan vaikka se oli sekä lyhyt että kallis. Tekijänoikeudet menevät Nojoudin koulumaksuihin ja hän ja muut vastaavassa tilanteessa olevat pikkutytöt ovat ansainneet sen että heidät kuullaan.

maanantai 2. marraskuuta 2009

Melissa Bank – Täydellinen juttu




Olin myyntikokouksessa Tallinnassa viime viikolla enkä muistanut ottaa kirjaa mukaan. Anteeksiantamatonta! Onneksi Viimsi Span hotellin käytävältä löytyi kirjahylly, joka oli täpötäynnä vieraiden lukemia ja jättämiä herkkuja suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi. Nappasin mukaani Flicka med pärlörhänge (Tracy Chevalier – Tyttö ja helmikorvakoru) sekä Melissa Bankin Täydellinen juttu -kirjat.

Täydellisen jutun kansi oli painunut mieleeni naistenlehtien kirja-arvosteluista ja myös takakansi antoi ymmärtää, että kyse on opuksesta linjassa Bridget Jones, Himoshoppaaja tai Olivia Joulesin ylivilkas mielikuvitus.

Jotka siis ovat erinomaisia kirjoja.

Mutta, mutta. Paljastui, että kirja oli vain olevinaan pinnallinen. Täydellinen juttu oli todellinen Camusin Sivullinen valeasussa. Kirja kertoo neljä otetta Sophien elämästä 12-vuotiaasta 36-vuotiaaksi. Teemat ovat tuttuja: perhe, opiskelut, juutalaisuus, ensimmäisen työpaikan etsiminen (huijaamalla), ystävyyden katoavaisuus ja poikaystävän löytymisen vaikeus.

Uutta on lievä melankolia läpi kirjan kulkevana juonteena, irrallisuuden tunne, jota alleviivaa jokaisen osan täysin uudet henkilöt; ystävät, poikaystävät ja työkaverit. Päähenkilön perhe säilyy samana, mutta veljien huomion ja persoonallisuuden vievät tyttöystävät, oikeudenmukainen isä kuolee ja höpsön pinnallinen äiti löytää rinnalleen naimisissa olevan miehen, jota ei kehtaa esitellä. Sophien vaihtelevat ystävät ovat dominoivia ja epäluotettavia ja poikakaverit taas pakoilevia ja epämääräisiä.

Ainoat henkilöt, joihin palataan, ovat hekin irrallisia vaikkakin merkityksellisiä hahmoja: kaverin (johon välit menevät poikki) äiti; työkaveri jonka joulukortteihin Sophie ei vastaa viiteentoista vuoteen; balettia tanssiva ja täydellisesti käyttäytyvä serkku Rebecca, jonka kaverit eivät puhu Sophielle juhlissa.

Kirja oli samalla kuitenkin vauhdikas, sujuva ja todella hauska; nauroin jatkuvasti ääneen päähenkilön sutkautuksille. Suosittelen kaikille elämän tyhjyydestä ajoittain kärsiville (ja siihen lievitystä lukemisesta hakeville).

maanantai 26. lokakuuta 2009

Kaari Utrio – Vaitelias perillinen




Salainen paheeni – Kaari Utrio. Lapsena luin ensin tietokirjan Eevan tyttäret etu- ja takaperin. Sitten siirryin keskiaikaromaaneihin ja yllätyin melkoisesti, kun julkilausutun ”kiilusilmä”feministin kirjoissa juonen täyttymys oli se, että sankaritar saa komean ja rikkaan sankarin.

Ja ero Barbara Cartlandiin oli..?

No myönnettäköön, Utrion kirjoissa sankaritar yleensä itse tarttuu toimeen, järjestelee elämäänsä sitkeydellä jota ajan nainen tarvitsi koska ei ollut täysivaltainen toimija omissa asioissaan. Sankarittaret yleensä ryhtyvät myös tekemään töitä; maalaamaan kirkkoa, pitämään tyttökoulua, pelastamaan orpoja, vähintään auttamaan paroni-sulhastaan tämän lasiruukilla. Näin he irtautuvat passiivisesta naisen mallista, vaikka kosinta tuleekin pelastuksena köyhyydeltä, alhaisuudelta ja maineettomuudelta.

Keskiaikaromaaneissa oli varsin paljon historiaa ja jopa taistelukuvauksia. Parhainta kuitenkin oli päähenkilön puvut ja elämä linnojen rouvainkammareissa. Mieleeni on painunut elävästi sankaritar Vendelan silmät, jotka olivat murskatun mustikan väriset. Pohdimme pitkään ystävättäreni kanssa, ovatko ne siis lilat, punaiset vai tummansiniset. Vendela oli myös ”laiha kuin keväinen kettu”, nykypäivän lukijan voisikin olla vaikea samaistua sen ajan kauneusihanteen mukaiseen muhkean selluliittiseen sankarittareen.

Nyt aikuisena olen löytänyt Utrion 1800-epookkiromaanit. Juoni on takuutavaraa: nuori rohkea ja jalosydäminen neitokainen, mielellään köyhä mutta jos rikas niin häntä uhkaa vanhapiikuus, pari ilkeää ja hienoa vanhaa sukulaista, jotka pitävät juonittelusta, komea ja ah niin rikas sulhasehdokas, kaunis ja rikas neito kilpakumppaniksi, pari onnetonta kilpakosijaa (esim. ovela kirjuri, hurmahenkinen kappalainen tms.). Väliin ”ma tante”, ”kyllä, maman” ja ”vanha armo on niin hyvä” -huudahduksia ja mekkojen lampaanlapahihojen yksityiskohtaisia kuvauksia – a vot!

Mitä tulee Vaiteliaaseen perilliseen: ehtaa kamaa, pelasti perjantaini ja pari bussimatkaa. Claudia sai paroni Robertin, ruukki oikeamielisen patruunan ja paha tottavie palkkansa.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Lukuasennot dahlian varjossa

Luen parhaillaan Tuulen varjossa -kirjaa, jonka kirjoitustyyli muistuttaa minua jostain kumman syystä Mustasta dahliasta, joka oli kamala, etovaa väkivaltaa ja kieroutumia sisältävä kirja. Ehkä tämä johtuu tarinan makaabereista yksityiskohdista ja hengästyttävästä, dekkarimaisia heittoja vilisevästä kerronnasta. Daaliamaisesta sivumausta huolimatta pidän kovasti kirjasta ja sen sarjakuvamaisia tunnelmia luovasta kerronnasta ja humoristisesta dialogista. Ja tietysti siitä, että se kertoo kirjoista. Lisää seuraa kun olen saanut sen loppuun YTV:n bussiin, rullaportaisiin ja varastettuihin iltahetkiin keskittyvissä lukutuokioissani.

Halusin itse asiassa postata hankalista lukuasennoista ja niiden helpottamisesta. Näihin lienevät törmänneet myös muut patologisesti lukevat:

KYLPY Kuumasta vedestä ylös törröttävät kädet puutuvat ja jäätyvät. Jos lämmität ja lepuutat yhtä kättä hetken aikaa veden alla, muuttuu se kosteaksi ja tahmeaksi ja sormet imeytyvät kiinni sivuihin, erityisesti jos luet huokoista pokkaria.

AURINKOTUOLI Pakko ottaa arskaa koko ajan selkään, jotta saa lukea auringon häikäisemättä. Jos laittaa aurinkotuolin suoraksi ja kirjan maahan, joutuu nojaamaan leukaansa kovaan muoviin samalla kun pitää käsillä kirjaa auki. Seurauksena leukalihasten jäykistyminen. Jos laittaa pyyhkeen pehmennykseksi, seuraa leuan puutuminen ja pilkulliseksi muuttuminen froteetupsujen ansiosta.

RUOKAPÖYTÄ Kirja oikealle puolelle, lautanen vasemmalle. Kädet työstävät ruokaa haarukalla ja veitsellä vasemmalla ja keho ja pää ovat kääntyneet oikealle, kirjan suuntaan. Jos luettavana on tiukka dekkari, pitää aukeama venyttää kunnolla auki, niin että liimasaumat vähän ratkeilevat ja laittaa painoksi esim. puinen pannunalunen.

RUOKAPÖYTÄ OSA 2 Jos taaperoikäinen haluaa istua sylissä ja sörkkiä ruokaasi, toimi seuraavasti. Lapsi syliin. Kohota polvia niin että vain varpaasi koskevat lattiaa, näin lapsi pysyy ilman putoamatta kiinni pitämistä, kätevästi pöytää vasten likistettynä. Pidä kirjaa vasemmassa kädessä lapsen vasemmalla puolella. Unohda veitsi ja muutkin ruokatavat. Pidä haarukkaa oikeassa kädessä lapsen oikealla puolella ja yritä sieltä saada suupaloja lapsen pään yli suuhusi. Jos lapsen hiuksiin tippuu hieman kastiketta, älä välitä, kukaan ei huomaa: siellä on nimittäin paljon muutakin.

torstai 1. lokakuuta 2009

Alice Munro - Kerjäläistyttö


Kirjailijan nimi ei sanonut minulle mitään, mutta kirja oli keltaisen kirjaston pokkari ja keltainen kirjanselkä on yleensä takuu viihdyttävästä ja mielenkiintoisesta kirjasta.

Alice Munro on kanadalainen 78-vuotias novellisti, eli siis viisas vanha nainen. Hän kirjoittaa pienen tytön, Rosen, elämästä pikkukaupungin työväenluokkaisella puolella. Erillisten kertomusten myötä Rose kasvaa ensin nuoreksi naiseksi, menee naimisiin yläluokkaisen miehen kanssa, eroaa, saavuttaa mainetta näyttelijänä, sitten keski-ikäistyy ja yhä etsii itseään hieman ulkopuolisena alati jatkuvilla boheemeilla illalliskutsuilla.

Munrolla on tarkka psykologinen silmä ja soljuva kynä. Erityisesti kertomukset Rosen lapsuudesta ovat viihdyttäviä ja visuaalisesti rikkaita lapsen muistoja. Rosen äitipuolen pitämän sekatavarakaupan puodissa käydyt elämänopastukset, riidat, tuhahdukset, tuomiot ovat tarkasti rekonstruoituja ja hupaisan aitoja. Huomiot Rosen sisäisestä maailmasta ovat yleispäteviä kaikille, jotka ovat joskus olleet pieniä tyttöjä tai nuoria naisia.

Kerjäläistyttö kertoo köyhyydestä, tietämättömyydestä ja kurjuuden pysyvyydestä. Se on myös Rosen avoimeksi jäävä kehityskertomus. Huomiot ihmisten motiiveista ja pään sisällä tapahtuvasta liikkeestä Munro esittää niin kepeästi, ettei melkein edes huomaa miten syvällistä ja kaunista kirjaa lukee.

Lukupiirien sietämätön keveys

Viettäessäni aikaa ulkomailla kotirouvana liityin paremman puutteessa muutamaankin kirjakerhoon. Toisessa vaihdettiin ruotsinkielisiä kirjoja. Otin mukaan kuusi kuukautta vanhan vauvan. Ennen kuin kirjoja päästiin vaihtelemaan, juotiin aperitiivejä ja syötiin neljän ruokalajin illallinen. Keskustelin riikinruotsiksi vastapäätäni istuvan keski-ikäisen rouvan kanssa ratsastuksesta, vauvan penslatessa hiuksiani salsa tonnata -kastikkeella. En tiedä ymmärsikö hän mitään mitä sanoin. Itse ainakin ymmärsin tuskin lainkaan, mitä hän hän sanoin. Onneksi muutimme pian sen jälkeen seuraavaan maahan, joten minun ei tarvinnut keksiä tekosyytä pois jäämiselle. Sain joka tapauksessa lainaksi Zadie Smithin Vita Tänder (Valkoiset Hampaat) joka oli huippuhyvä ja Marie Hermansonin Musselstranden, jota lukemattakin olisin elämäni voinut elää. En ehtinyt palauttaa niitä, mutta heille jäi toisaalta kaksi Mankelliani. Förlåt!

Toisen kirjallisuuskerhon mainos taas kertoi, että viimeksi kerhon rouvat olivat lukeneet Axel Munthen Huvila meren rannalla. He eivät pitäneet siitä. He ei-vät pi-tä-neet sii-tä. Eivätkä he voineet alkuunkaan ymmärtääkään, miksi heidän ikinä voitaisi edes olettaa pitävän siitä! Axel Munthen romaanista, jonka lopussa valun sohvalta alas kuin märkä läntti enkä voi uskoa enää ikinä lukevani yhtään kirjaa, koska mikään niistä ei kerro elämästä ja kuolemasta Axel Munthen lailla. Jonka luen kerran vuodessa ja aina pelkään yhtä paljon vesikauhuista koiraa, vaellan horkassa Napolin koleran saastuttamissa ghetoissa, kiidän Lapin sammaleisen hämärissä metsissä kuullen keijukaisten kellot ja nousen Anacaprin rinnettä viinin ja auringon lämmittäessä kasvojani. Ja jonka minulle on antanut muffani, joka oli lääkäri niin kuin Axel Munthe, ja jota rakastin yli kaiken ja jonka lempikirja se myöskin oli.

Toisaalta Mrs. Hall, jota täten kiitettiin, oli leiponut erinomaisia keksejä ja lupasi monistaa reseptin kaikille seuraavaksi kerraksi, jolloin keskustellaankin jostain vähän mukavammasta kirjasta!

Kirjasyndroomat

Puolet suvustani ovat lääkäreitä ja sen muut jäsenet kroonisesti luulosairaita. Ehkä siksi olen kehittänyt jopa suurimpaan intohimoonikin liittyen muutaman keskivakavan oireen. Tunnistatko sinä ne?

Loppuvan kirjan syndrooma
Kun olen päässyt kirjan imuun, vilkaisen aina välillä tyytyväisenä mikä paksu ja tiivis nippu lukemattomia sivuja on jäljellä. Puristelen sivunippua ja totean että se ei kutistu edes voimaa käyttäen. Puolessavälin tiiliskiveä menee vielä hyvin. Sitten alan vähitellen huolestua. Enää yksi kolmasosa jäljellä. Se on kamalaa; kohta joudun luopumaan kirjan maailmasta ja sukeltamaan takaisin omaani ja etsimään uuden kirjan, ja kestää aikaa ennen kuin siihen vuorostaan uppoaa. Yritän hidastella. Luen joka sanan ja lauseen, en vain lennätä katsettani ahnaasti riveillä. Viimeiset 40 sivua säästän, kunnes kukaan ei häiritse minua ja on saanut ukaasin ollakaan häiritsemättä. Korkkaan viinipullon. Avaan keksipaketin. Kaikkien sohvatyynyjen on oltava täydellisesti. Valon sopivan himmeä. Sitten avaan hiirenkorvan kohdalta. Ja silti, loppu on aina niin valju, ja tyhjä, ja kesken jäävä.

Between the books -syndrooma
Vähemmän eksistentiaalinen ahdistustila. Ilmenee levottomuutena, kirjahyllyn edessä kävelemisenä, kirjojen ulos ottamisena ja takaisin laittamisena. Anttilan kuvaston lukemisena ruokaillessa. Televisio-ohjelmien katseluna! Miehen kanssa keskusteluna ruuan hinnasta, Champions Leaguesta ja Italian politiikasta. Edellinen kirja on loppunut ja erityisesti jos se oli hyvä, seuraavaa on hankala kelpuuttaa. Jos loppunut kirja oli ruotsalainen dekkari, ongelmaa voi siirtää lukemalla jatko-osia ja kirjailijan kollegoiden sepustuksia. Ellei sitten kyseessä ollut Stig Larsson, jolloin täytyy tyytyä toivomaan että haamukirjailija jatkaisi mielettömän ihanan Lisbetin seikkailuja.

Malin Persson Giolito - Molemmille poskille



Töistä mukaan nappaamani Seiska-lehti loppui metromatkalla, joten odottaessani bussia Kampin asemalla, ostin tämän Suomalaisesta. Esikoiskirjailijan omaan elämään perustuva tarina nousevasta, kuumasta juristista, joka saa kolme lasta ja joutuu maisemakonttorista siivouskoppiin kirjoituspöytineen.

Hauskoja ovat kuvaukset Hannan (päähenkilö) arkielämästä: lasten pöhköt puheet, ihottuma, räkä ja muut arkielämän kultareunukseen kuuluvat asiat, kiire, sotku, miehen epäreilut kommentit vastuun jaosta ovat kaikki oikeasta elämästä. Tosin kuvattuna humoristisesti tavalla, johon ei moni meistä pimeänä ja loskaisena maanantaiaamuna tarhan eteisessä kykene.

Juristin leipätyön kuvaus oli myös mielenkiintoista. Persson Giolito luo uskottavan kuvan konsulttitoimiston verisen kilpailuhenkisestä arjesta. Henkilöhahmot ovat eläviä, joskin arkkityyppisiä: nuori naiskiipijä, kiltti vanhempi sihteerirouva, hömelä juristinero, kaksinaamainen pomo, selkäänpuukottava livullaluistava mieskollega. Dialogi on viihdyttävää, erityisesti Hannan esimies Fredrik Billen ruotsalaistyyppinen, mukapositiivinen dominointi jutustelemalla.

Sinällään juoni oli jo ennen nähty: ensin nouseva ura, sitten maitoa vuotavat rinnat ja pari räkäraitaa jakkupuvussa, kriisit parisuhteessa, uusi lapsi, urasta luopuminen, rakkauden paluu ja kas - sen takaisin saaminen! Erityisesti lopun vihjaus seuraavasta oikeutetusta kostosta on hieman halpa elementti, joskin antaa lukijalle tyydytyksen tunteen: siitäs saivat! Ehkä.

Sanoma: Naisen pitää ensi osoittaa itselleen että ura ei ole hänelle tärkeä, niin sitten hän ehkä saa olla töissä. Mutta se ei saa silti olla liian helppoa ja hieman huonoa omaatuntoa tulee aina kantaa.

Suosittelen: uranaisille ja äideille (tietysti).