maanantai 26. lokakuuta 2009

Kaari Utrio – Vaitelias perillinen




Salainen paheeni – Kaari Utrio. Lapsena luin ensin tietokirjan Eevan tyttäret etu- ja takaperin. Sitten siirryin keskiaikaromaaneihin ja yllätyin melkoisesti, kun julkilausutun ”kiilusilmä”feministin kirjoissa juonen täyttymys oli se, että sankaritar saa komean ja rikkaan sankarin.

Ja ero Barbara Cartlandiin oli..?

No myönnettäköön, Utrion kirjoissa sankaritar yleensä itse tarttuu toimeen, järjestelee elämäänsä sitkeydellä jota ajan nainen tarvitsi koska ei ollut täysivaltainen toimija omissa asioissaan. Sankarittaret yleensä ryhtyvät myös tekemään töitä; maalaamaan kirkkoa, pitämään tyttökoulua, pelastamaan orpoja, vähintään auttamaan paroni-sulhastaan tämän lasiruukilla. Näin he irtautuvat passiivisesta naisen mallista, vaikka kosinta tuleekin pelastuksena köyhyydeltä, alhaisuudelta ja maineettomuudelta.

Keskiaikaromaaneissa oli varsin paljon historiaa ja jopa taistelukuvauksia. Parhainta kuitenkin oli päähenkilön puvut ja elämä linnojen rouvainkammareissa. Mieleeni on painunut elävästi sankaritar Vendelan silmät, jotka olivat murskatun mustikan väriset. Pohdimme pitkään ystävättäreni kanssa, ovatko ne siis lilat, punaiset vai tummansiniset. Vendela oli myös ”laiha kuin keväinen kettu”, nykypäivän lukijan voisikin olla vaikea samaistua sen ajan kauneusihanteen mukaiseen muhkean selluliittiseen sankarittareen.

Nyt aikuisena olen löytänyt Utrion 1800-epookkiromaanit. Juoni on takuutavaraa: nuori rohkea ja jalosydäminen neitokainen, mielellään köyhä mutta jos rikas niin häntä uhkaa vanhapiikuus, pari ilkeää ja hienoa vanhaa sukulaista, jotka pitävät juonittelusta, komea ja ah niin rikas sulhasehdokas, kaunis ja rikas neito kilpakumppaniksi, pari onnetonta kilpakosijaa (esim. ovela kirjuri, hurmahenkinen kappalainen tms.). Väliin ”ma tante”, ”kyllä, maman” ja ”vanha armo on niin hyvä” -huudahduksia ja mekkojen lampaanlapahihojen yksityiskohtaisia kuvauksia – a vot!

Mitä tulee Vaiteliaaseen perilliseen: ehtaa kamaa, pelasti perjantaini ja pari bussimatkaa. Claudia sai paroni Robertin, ruukki oikeamielisen patruunan ja paha tottavie palkkansa.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Lukuasennot dahlian varjossa

Luen parhaillaan Tuulen varjossa -kirjaa, jonka kirjoitustyyli muistuttaa minua jostain kumman syystä Mustasta dahliasta, joka oli kamala, etovaa väkivaltaa ja kieroutumia sisältävä kirja. Ehkä tämä johtuu tarinan makaabereista yksityiskohdista ja hengästyttävästä, dekkarimaisia heittoja vilisevästä kerronnasta. Daaliamaisesta sivumausta huolimatta pidän kovasti kirjasta ja sen sarjakuvamaisia tunnelmia luovasta kerronnasta ja humoristisesta dialogista. Ja tietysti siitä, että se kertoo kirjoista. Lisää seuraa kun olen saanut sen loppuun YTV:n bussiin, rullaportaisiin ja varastettuihin iltahetkiin keskittyvissä lukutuokioissani.

Halusin itse asiassa postata hankalista lukuasennoista ja niiden helpottamisesta. Näihin lienevät törmänneet myös muut patologisesti lukevat:

KYLPY Kuumasta vedestä ylös törröttävät kädet puutuvat ja jäätyvät. Jos lämmität ja lepuutat yhtä kättä hetken aikaa veden alla, muuttuu se kosteaksi ja tahmeaksi ja sormet imeytyvät kiinni sivuihin, erityisesti jos luet huokoista pokkaria.

AURINKOTUOLI Pakko ottaa arskaa koko ajan selkään, jotta saa lukea auringon häikäisemättä. Jos laittaa aurinkotuolin suoraksi ja kirjan maahan, joutuu nojaamaan leukaansa kovaan muoviin samalla kun pitää käsillä kirjaa auki. Seurauksena leukalihasten jäykistyminen. Jos laittaa pyyhkeen pehmennykseksi, seuraa leuan puutuminen ja pilkulliseksi muuttuminen froteetupsujen ansiosta.

RUOKAPÖYTÄ Kirja oikealle puolelle, lautanen vasemmalle. Kädet työstävät ruokaa haarukalla ja veitsellä vasemmalla ja keho ja pää ovat kääntyneet oikealle, kirjan suuntaan. Jos luettavana on tiukka dekkari, pitää aukeama venyttää kunnolla auki, niin että liimasaumat vähän ratkeilevat ja laittaa painoksi esim. puinen pannunalunen.

RUOKAPÖYTÄ OSA 2 Jos taaperoikäinen haluaa istua sylissä ja sörkkiä ruokaasi, toimi seuraavasti. Lapsi syliin. Kohota polvia niin että vain varpaasi koskevat lattiaa, näin lapsi pysyy ilman putoamatta kiinni pitämistä, kätevästi pöytää vasten likistettynä. Pidä kirjaa vasemmassa kädessä lapsen vasemmalla puolella. Unohda veitsi ja muutkin ruokatavat. Pidä haarukkaa oikeassa kädessä lapsen oikealla puolella ja yritä sieltä saada suupaloja lapsen pään yli suuhusi. Jos lapsen hiuksiin tippuu hieman kastiketta, älä välitä, kukaan ei huomaa: siellä on nimittäin paljon muutakin.

torstai 1. lokakuuta 2009

Alice Munro - Kerjäläistyttö


Kirjailijan nimi ei sanonut minulle mitään, mutta kirja oli keltaisen kirjaston pokkari ja keltainen kirjanselkä on yleensä takuu viihdyttävästä ja mielenkiintoisesta kirjasta.

Alice Munro on kanadalainen 78-vuotias novellisti, eli siis viisas vanha nainen. Hän kirjoittaa pienen tytön, Rosen, elämästä pikkukaupungin työväenluokkaisella puolella. Erillisten kertomusten myötä Rose kasvaa ensin nuoreksi naiseksi, menee naimisiin yläluokkaisen miehen kanssa, eroaa, saavuttaa mainetta näyttelijänä, sitten keski-ikäistyy ja yhä etsii itseään hieman ulkopuolisena alati jatkuvilla boheemeilla illalliskutsuilla.

Munrolla on tarkka psykologinen silmä ja soljuva kynä. Erityisesti kertomukset Rosen lapsuudesta ovat viihdyttäviä ja visuaalisesti rikkaita lapsen muistoja. Rosen äitipuolen pitämän sekatavarakaupan puodissa käydyt elämänopastukset, riidat, tuhahdukset, tuomiot ovat tarkasti rekonstruoituja ja hupaisan aitoja. Huomiot Rosen sisäisestä maailmasta ovat yleispäteviä kaikille, jotka ovat joskus olleet pieniä tyttöjä tai nuoria naisia.

Kerjäläistyttö kertoo köyhyydestä, tietämättömyydestä ja kurjuuden pysyvyydestä. Se on myös Rosen avoimeksi jäävä kehityskertomus. Huomiot ihmisten motiiveista ja pään sisällä tapahtuvasta liikkeestä Munro esittää niin kepeästi, ettei melkein edes huomaa miten syvällistä ja kaunista kirjaa lukee.

Lukupiirien sietämätön keveys

Viettäessäni aikaa ulkomailla kotirouvana liityin paremman puutteessa muutamaankin kirjakerhoon. Toisessa vaihdettiin ruotsinkielisiä kirjoja. Otin mukaan kuusi kuukautta vanhan vauvan. Ennen kuin kirjoja päästiin vaihtelemaan, juotiin aperitiivejä ja syötiin neljän ruokalajin illallinen. Keskustelin riikinruotsiksi vastapäätäni istuvan keski-ikäisen rouvan kanssa ratsastuksesta, vauvan penslatessa hiuksiani salsa tonnata -kastikkeella. En tiedä ymmärsikö hän mitään mitä sanoin. Itse ainakin ymmärsin tuskin lainkaan, mitä hän hän sanoin. Onneksi muutimme pian sen jälkeen seuraavaan maahan, joten minun ei tarvinnut keksiä tekosyytä pois jäämiselle. Sain joka tapauksessa lainaksi Zadie Smithin Vita Tänder (Valkoiset Hampaat) joka oli huippuhyvä ja Marie Hermansonin Musselstranden, jota lukemattakin olisin elämäni voinut elää. En ehtinyt palauttaa niitä, mutta heille jäi toisaalta kaksi Mankelliani. Förlåt!

Toisen kirjallisuuskerhon mainos taas kertoi, että viimeksi kerhon rouvat olivat lukeneet Axel Munthen Huvila meren rannalla. He eivät pitäneet siitä. He ei-vät pi-tä-neet sii-tä. Eivätkä he voineet alkuunkaan ymmärtääkään, miksi heidän ikinä voitaisi edes olettaa pitävän siitä! Axel Munthen romaanista, jonka lopussa valun sohvalta alas kuin märkä läntti enkä voi uskoa enää ikinä lukevani yhtään kirjaa, koska mikään niistä ei kerro elämästä ja kuolemasta Axel Munthen lailla. Jonka luen kerran vuodessa ja aina pelkään yhtä paljon vesikauhuista koiraa, vaellan horkassa Napolin koleran saastuttamissa ghetoissa, kiidän Lapin sammaleisen hämärissä metsissä kuullen keijukaisten kellot ja nousen Anacaprin rinnettä viinin ja auringon lämmittäessä kasvojani. Ja jonka minulle on antanut muffani, joka oli lääkäri niin kuin Axel Munthe, ja jota rakastin yli kaiken ja jonka lempikirja se myöskin oli.

Toisaalta Mrs. Hall, jota täten kiitettiin, oli leiponut erinomaisia keksejä ja lupasi monistaa reseptin kaikille seuraavaksi kerraksi, jolloin keskustellaankin jostain vähän mukavammasta kirjasta!

Kirjasyndroomat

Puolet suvustani ovat lääkäreitä ja sen muut jäsenet kroonisesti luulosairaita. Ehkä siksi olen kehittänyt jopa suurimpaan intohimoonikin liittyen muutaman keskivakavan oireen. Tunnistatko sinä ne?

Loppuvan kirjan syndrooma
Kun olen päässyt kirjan imuun, vilkaisen aina välillä tyytyväisenä mikä paksu ja tiivis nippu lukemattomia sivuja on jäljellä. Puristelen sivunippua ja totean että se ei kutistu edes voimaa käyttäen. Puolessavälin tiiliskiveä menee vielä hyvin. Sitten alan vähitellen huolestua. Enää yksi kolmasosa jäljellä. Se on kamalaa; kohta joudun luopumaan kirjan maailmasta ja sukeltamaan takaisin omaani ja etsimään uuden kirjan, ja kestää aikaa ennen kuin siihen vuorostaan uppoaa. Yritän hidastella. Luen joka sanan ja lauseen, en vain lennätä katsettani ahnaasti riveillä. Viimeiset 40 sivua säästän, kunnes kukaan ei häiritse minua ja on saanut ukaasin ollakaan häiritsemättä. Korkkaan viinipullon. Avaan keksipaketin. Kaikkien sohvatyynyjen on oltava täydellisesti. Valon sopivan himmeä. Sitten avaan hiirenkorvan kohdalta. Ja silti, loppu on aina niin valju, ja tyhjä, ja kesken jäävä.

Between the books -syndrooma
Vähemmän eksistentiaalinen ahdistustila. Ilmenee levottomuutena, kirjahyllyn edessä kävelemisenä, kirjojen ulos ottamisena ja takaisin laittamisena. Anttilan kuvaston lukemisena ruokaillessa. Televisio-ohjelmien katseluna! Miehen kanssa keskusteluna ruuan hinnasta, Champions Leaguesta ja Italian politiikasta. Edellinen kirja on loppunut ja erityisesti jos se oli hyvä, seuraavaa on hankala kelpuuttaa. Jos loppunut kirja oli ruotsalainen dekkari, ongelmaa voi siirtää lukemalla jatko-osia ja kirjailijan kollegoiden sepustuksia. Ellei sitten kyseessä ollut Stig Larsson, jolloin täytyy tyytyä toivomaan että haamukirjailija jatkaisi mielettömän ihanan Lisbetin seikkailuja.

Malin Persson Giolito - Molemmille poskille



Töistä mukaan nappaamani Seiska-lehti loppui metromatkalla, joten odottaessani bussia Kampin asemalla, ostin tämän Suomalaisesta. Esikoiskirjailijan omaan elämään perustuva tarina nousevasta, kuumasta juristista, joka saa kolme lasta ja joutuu maisemakonttorista siivouskoppiin kirjoituspöytineen.

Hauskoja ovat kuvaukset Hannan (päähenkilö) arkielämästä: lasten pöhköt puheet, ihottuma, räkä ja muut arkielämän kultareunukseen kuuluvat asiat, kiire, sotku, miehen epäreilut kommentit vastuun jaosta ovat kaikki oikeasta elämästä. Tosin kuvattuna humoristisesti tavalla, johon ei moni meistä pimeänä ja loskaisena maanantaiaamuna tarhan eteisessä kykene.

Juristin leipätyön kuvaus oli myös mielenkiintoista. Persson Giolito luo uskottavan kuvan konsulttitoimiston verisen kilpailuhenkisestä arjesta. Henkilöhahmot ovat eläviä, joskin arkkityyppisiä: nuori naiskiipijä, kiltti vanhempi sihteerirouva, hömelä juristinero, kaksinaamainen pomo, selkäänpuukottava livullaluistava mieskollega. Dialogi on viihdyttävää, erityisesti Hannan esimies Fredrik Billen ruotsalaistyyppinen, mukapositiivinen dominointi jutustelemalla.

Sinällään juoni oli jo ennen nähty: ensin nouseva ura, sitten maitoa vuotavat rinnat ja pari räkäraitaa jakkupuvussa, kriisit parisuhteessa, uusi lapsi, urasta luopuminen, rakkauden paluu ja kas - sen takaisin saaminen! Erityisesti lopun vihjaus seuraavasta oikeutetusta kostosta on hieman halpa elementti, joskin antaa lukijalle tyydytyksen tunteen: siitäs saivat! Ehkä.

Sanoma: Naisen pitää ensi osoittaa itselleen että ura ei ole hänelle tärkeä, niin sitten hän ehkä saa olla töissä. Mutta se ei saa silti olla liian helppoa ja hieman huonoa omaatuntoa tulee aina kantaa.

Suosittelen: uranaisille ja äideille (tietysti).