Mikkel Birkegaard: Libri di Lucan arvoitus. WSOY, 2009.
Laita tietokonenörtti kirjoittamaan dekkaria ja katso mitä siitä syntyy: mekaanista kerrontaa, jäykkiä koreografioita, nyyhkyttäviä naispäähenkilöitä.
Libri di Lucan idea kuulostaa usvaisen mystiseltä sekoitukselta Da Vinci koodia, Tuulen varjossa -kirjaa ja mieletöntä (siis hyvässä mielessä) Yhdeksäs portti
-leffaa. Toisin sanoen, nahkakantisia hapertuvia käsikirjoituksia, keskiaikaisia demoneja, vaaroja kirjakaupan pölyisissä varjoissa, kaunottaria, joiden seurassa henkesi on pelissä. Aah!
Salaperäinen, aikojen alusta juontava järjestö kirjasta löytyykin. Siihen kuuluu luonnollisesti vaikutusvaltainen liikemies (jolta puuttuu vain silmälappu, kultasormi tai rullatuoli ja valkoinen kissa), vahvarakenteinen apuri sekä kiero ja heikko soluttautuja. Hahmot osoitellaan pahiksiksi niin selkeästi kirjan alussa, että luulin sen olevan hämäystä.
Tapahtumamaa Tanskasta matkataan loppukohtausta varten Egyptiin, tuohon muinaisten kulttien kehtoon. Alexandrian uutukainen kirjasto on kuin Da Vinci koodin Louvre, kummassakin rakennusten modernit lasiset pyramidit kohtaavat vanhan kulttipaikan mystisen tunnelman. Elokuvasopimus on jo tehty ja veikkaan, että kirjasta saa kelpo leffan. Kööpenhaminaa en muista nähneeni elokuvan ympäristönä ja kirjassa on sinänsä ainekset vauhdikkaaseen trilleriin (jos lukukohtaukset saadaan tehdyksi niin, että erikoistehosteet eivät näytä falskeilta).
Tarinan idea sinällään on hyvinkin mielenkiintoinen. Osalla ihmisistä on erityisiä kykyjä, joiden avulla he voivat vaikuttaa muihin lukemalla tekstejä tai vastaanottamalla muiden lukemaa. Lähettäjät ja vastaanottajat voivat painottaa tekstin eri osia ja muuttaa hienovaraisesti (tai radikaalisti) kuulijan asenteita, mielipiteitä ja tunteita. Tämähän on kirjallisuuden idea, eikö?
Kirjassa lähettäjät kokevat lukemansa kuvina, joita he värittävät luoden voimakkaita tunnelmia. Tämäkin on mielenkiintoista. Epäilen, että ihmiset jotka eivät koskaan lue tai eivät ylipäätänsä pidä lukemisesta, näkevät kirjan sivulla vain valkoisen pohjan ja mustia kirjaimia, joista he muodostavat sanoja ja lauseita. Tämän täytyy olla työlästä ja tylsää!
Lukemisesta pitävällä taas sivu häipyy, ja samalla kun silmät kulkevat rivillä automaattisesti merkityksiä muodostaen, elävät aivoissa tekstistä syntyvät mielikuvat kuin elokuva konsanaan. Mistä tämä johtuu? Onko joillain meistä vain... salaperäisiä kykyjä, joita ei ole vielä aktivoitu?
Itse muistan jopa kaksikymmentä vuotta sitten lukemani kirjan herättämät tunnelmat ja mielikuvat tapahtumapaikoista ja henkilöiden ulkonäöstä, samalla lailla kuin Jonille käy kirjan lopussa. Libri di Luca saa siis pohtimaan lukemisen sielua ja dynamiikkaa, niin systeemisuunnittelijan kirjoittama kuin onkin.
