maanantai 27. elokuuta 2012

Älä vain lue tätä!

Ja ha-haa, siinähän sinä olet heti lukemassa..!

Näin pienenä muffani kirjahyllyssä Emile Zolan Nanán. Hän kielsi minua lukemasta sitä ennen kuin olen 18. Kävin heti seuraavana päivänä kirjastossa.

Hesari kielsi minua pari päivää sitten lukemasta Fifty Shades of Grey -kirjaa. Kirjan lukemisen kieltämisessä on jotain niin kutkuttavan keskiaikaista ja pohjoiskorealaista että innostuin vallan. Riensin siis heti googlettamaan ja mitä olenkaan menettänyt! Kuulemma a) jenkkikotiäitien likaisen pienen salaisuuden, jota (niin joku älypää on analysoinut ja kaikki toistelevat kuin papukaijat) b) luetaan diskreetisti tabletilta metrossa makalla töihin.

Kertoisiko joku vielä mihin ne kotiäidit menevät töihin?

Kirja, jota pitää sivistyneesti boikotoida, paheksuvasti analysoida tai ainakin ylemmyydentuntoisesti dissata lahopäisten kotiäitien heikkotasoiseksi ja degeneroivaksi viihteeksi, kuulostaa oikein kiinnostavalta.

Otava on jo näppärästi suomentanut ensimmäisen osan, Fifty Shades - sidottu. Myös leffasta on jo traileri.

Onko tämä syksyn kirjailmiö? Minä ainakin aion lukea, diskreetisti tai ei.


tiistai 14. elokuuta 2012

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu


Olin lukenut tästä kirjasta arvosteluja ja muodostanut hyvin antipaattisen ennakkokuvan kirjoittajasta ja hänen ajatuksistaan.

Sinänsä kirja ei hälventänyt niitä, mutta Chua kirjoittaa niin itseironisesti ja pilkkaa omaa fanaattisuuttaan ja tiukkuuttaan armotta, että kirja oli viihdyttävä lukukokemus.

Amy Chua on siis amerikankiinalainen Yalen professori, joka patistaa kahta tytärtään menestymään niin koulussa kuin klassisten instrumenttien soittajina. Painostus kohdistuu myös kaikkeen muuhun, joka pitää "perheen lippua" korkealla: isän syntymäpäiväjuhlien puheeseen, isoäidin hautajaispuheeseen (sen sijaan että lapset saisivat rauhassa surra, heidän piti tsempata viikkotolkulla suurenmoisen muistopuheen kirjoittamista) sekä yleiseen käytökseen.

Chua on taivaissa kun hänen tyttöjään kehutaan. Kotona he sitten saavat kuulla kunniansa. "Olet häpeäksi tälle perheelle, olet roskaa, adoptoin Kiinasta tytön joka suostuu harjoittelemaan tarpeeksi, poltan kaikki pehmolelusi jne." ovat argumenttejä, joilla tyttöjä taivutellaan tekemään mitä äiti kulloinkin haluaa.

Sophie soittaa pianoa kiltisti ja taipuu tottelevaisen vanhemman tyttären rooliin suosiolla. Nuorempi Lulu taistelee vastaan ja jokapäiväiset, tuntikausia kestävät soittoharjoitukset koostuvat kiljumisesta, karjumisesta, uhkailusta ja kiristyksestä. Käväisi mielessä miten ihmeessä Chuan ja hänen miehensä avioliitto on kestänyt tätä piano-/viulukeskitysleiriä.

Chuan teesi on että länsimaiset vanhemmat tsemppaavat liikaa lapsiaan, kehuvat tyhjästä eivätkä vaadi mitään. Kiinalaiset taas vaativat liikaa, mutta vastineeksi rankasta työstä lapset saavat onnistumisen kokemuksia. Tästä seuraa Chuan mukaan menestyksen kierre.

Esimerkki tällaisesta onnistumisesta: Sophie ei oppinut soittamaan kaksikätisesti erästä kappaletta. Äiti pakotti tämän harjoittelemaan myöhään yöhön, ilman edes lasillista vettä tai vessassakäyntiä. Lopulta tyttö oppi kappaleen, oli onnellinen siitä ja jäi soittelemaan vielä pitkäksi aikaa onnistumisen riemusta. Hmm.

Chua ottaa itselleen oikeuden päättää, mikä tekee hänen tyttärensä onnellisiksi ja se on tietysti maine ja kunnia soittajana. Entäs lapsuus joka vierähti velvollisuuksien parissa, stressaten soittokilpailuista ja harjoitellen usein niin että jopa perustarpeet kuten uni jäävät paitsioon? Vaikka kirjailija väittää kovasti vastaan, suorittavat tytöt hänen omia unelmiaan kuin pikkurobotit. Chua toteaakin, että Kiinassa lapsi on vanhempansa jatke.

Kirja oli joka tapauksessa hyvinkin hauska. Hauskaa oli myös lukea vinkeää nippelitietoa viulun- ja pianonsoitosta, joista itse tiedän hyvin vähän. Lisäksi kirjasta sai vinkkejä hyvästä klassisesta musiikista.