Avioerokirjoja

Voikohan liika lukeminen aiheuttaa avioeroja? Onneksi mieskin pelaa liikaa futispelejä, joten ei parane syytellä pikkuvaimoa tämän sivistyneistä harrastuksista.

Luin kaksi kirjaa avioeroista. Kummankin tapahtumankulku valitettavasti usein on todellisuutta. Laura Honkasalon Eropaperit-kirjassa lapset joutuvat ristivetoon katkeran isän ja tämän uuden (psyykkisesti epävakaan) puolison ja heitä suojelemaan pyrkivän äidin ja isoäidin välille. Melania G. Mazzuccon Täydellinen päivä -teoksessa ero päättyy veriseen tragediaan, jollaisista saamme silloin tällöin lukea iltapäivälehdistä.

Kummankin kirjan viehätys on kuitenkin muualla. Takakannen mukaan Eropaperit "tallentaa vuosikymmenen yhteiset muistot raastavasti, elävästi kuin kaitafilmi". Tämä on aivan nappiluonnehdinta; erityisesti kolmen sukupolven muistot kesälomista saaressa ja veneellä ovat niin ihanan tuttuja omasta lapsuudesta, petäjän auringossa paahtuvan kaarnan tuoksua myöden. Täydellinen päivä taas kuvaa elämää nykypäivän Italiassa ja Roomassa, yhden alaluokkaisen ja yhden yläluokkaisen, hajoavan, perheen kautta.

Laura Honkasalo, jonka kirja on juuri tullut ulos pokkarina, kirjoittaa kauniisti, ujuttaen muistoja ja aikakerrostumia lomittain. Lapsen näkökulma aikuisten mielettömään maailmaan on autenttisen tuntuinen ja samoin julmien ja itsekeskeisten - kuten toisaalta myös ymmärtävien ja empaattisten - aikuisten vaikutus lapsen psyykeen.

Jos Peter Franzenin kirjassa oli ihana ukki, joka osasi aina lukea tilanteita lapsen kannalta ja tasapainotti näiden elämää isän ja äidin aiheuttamassa turbulenssissä, on Honkasalon kirjassa tämän hengenheimolainen, ihana mummi, joka osaa aina laskeutua lapsen tasolle ja olla ystävällinen, iloinen, auttavainen ja antelias.

Leea-mummi ottaa siipiensä suojaan myös miniänsä: epävarman, maalta tulleen ja oman äitinsä hyljeksimän Sinikan. Sinikan ja Joken liitto päättyy kuitenkin eroon, Joken tavattua Raisan, tyttökodin kasvatin jolla on upeat hiukset, narsistinen ja manipuloiva persoona ja halu omia Joken ja Sinikan lapset. Keinot ovat monet: aivopesu, lahjonta, mustamaalaaminen. Isäviikonloppuina lapset mm. joutuvat kutsumaan Raisaa äidiksi ja omaa äitiään Paskikseksi.

Kirjassa liikutaan eri aikatasoilla, joista nykypäivässä ennen niin elegantti ja ihana Leea makaa mielisairaalassa vanhusten osastolla turvonneena ja sairaana. Ainoa, joka käy häntä katsomassa on ex-miniä. Ja ainoa, jonka perään Leea haikailee, on hänet kieltänyt poika, Jokke.

Liikumme siis tippa-linssissä-osastolla. Onneksi kesämuistot, joita kirja tulvii kuin auringonvaloa, ovat niin lämpöisiä ja rikkaita, että posket voi välillä pyyhkiä. Samoin oli hauska lukea 70-luvun lähiökuvausta. Yksityiskohdat vaatetusta ja esineistöä myöten olivat tarkkoja ja tuttuja joka aikakaudella liikuttaessa, ja tämä teki kirjasta ihastuttavan.

Mazzuccon kirja taas maalailee kuvaa kiihkeästä ja kaoottisesta Roomasta, jossa ihmiset yrittävät raapia elantonsa kokoon tai haalia itselleen mainetta ja kunniaa. Asema ja onni on kiinni pienestä ja menetettyä vaikea saada takaisin.

Fioravantit ovat varakas perhe: äiti edustaa ja isä pyrkii parlamenttiin jatkokaudelle. Ranskalainen lastenhoitaja kasvattaa pientä tytärtä ja henkivartija Antonio Buonocore on valmis pysäyttämään luodin omaan kehoonsa.

Luotettava henkivartija on yksityiselämässään vuorotellen palavasilmäinen kostaja ja itkuisen katuva aviomies. Kiihko suuntautuu hänen entistä vaimoa, Emmaa, kohtaan. Alussa kuvittelin että Emma olisi pyhimysmäinen lastensa eteen raatava yksinhuoltajaäidin prototyyppi, mutta hän onkin paljon kiinnostavampi hahmo.

Lapsiaan kiihkeästi rakastava äiti hän toki on. Hän on myöskin teräväkielinen, omaehtoinen, halvassa koirankarvaturkissa ja korkosaappaissa koikkelehtiva, halpa mutta elinvoimainen venus, joka kääntää vääjäämättä miesten päät.

Italia on yhä mitä suurimmassa määrin luokkayhteiskunta, josta kuilu kahden perheen todellisuuden välillä kertoo. Henkivartija Antonio Buonocore emännästään: "...rouva Fioravanti - jolle hän oli aikoinaan toivonut psoriasista, äkillistä kaljuuntumista, arabijoukon anaaliraiskauksen uhriksi joutumista sekä kaikkia mahdollisia rangaistuksia, jotka voisivat korvata sen nöyryytykset ja häpäisyt, joilla nainen oli Antoniota koetellut ilman että olisi edes huomannut sitä..." (s. 355) Ja Elio Fioravanti henkivartijasta: "Elion oma elämä oli järjettömän monimutkaista ja kuluttavaa, ja hän kadehti alempiarvoisten ihmisten yksinkertaista elämää." (s. 115)

Viite lopun tragediaan tulee jo aloituskappaleessa ja synkkä pilvi painostaa lukijaa koko kirjan ajan. Väkivallasta kerrotaan niukasti tai enteenomaisesti, mikä lisää mykkää uhkaa. Buonocoren tytär lukee luokassa runoa: "'Isäni oli pyövelini', Valentina aloitti, ja luokka nauroi." (s. 151)

Kahden perheen jäsenten tarinat limittyvät toisiinsa yhden päivän ajan. Vähiten pidin Fioravantin pojan Zeron tarinasta, rikkaan lakimiehen poika joka kieltää taustansa vaikkakin ottaa vastaan rahaa, kulkee likaisena ja lököhousut haisten Rooman katuja takkuisten koirien seuratessa häntä. Hahmoa kohtaan olisi kai pitänyt tuntea sympatiaa (tai sitten ei), mutta olisin halunnut vain ravistella häntä niin että luiset raajat olisivat kolisseet perulaishupparin sisällä.

Perheiden kosketus vertautui mielestäni Italian kansaan ja sen johtoon ja antoi jopa selityksen sille, miksi Berlusconia yhä siedetään:

"Alussa hän oli inhonnut hänelle osoitettua 'julkisuuden henkilöä', kevytmielistä lakimiestä, joka liikkui seurapiireissä, oli aina valmis kertomaan kaskuja, hyväili vincere, vincere, vincere, voittaa, voittaa, voittaa, ja oli pysyvästi hyvällä tuulella. Kuitenkin ajan mittaan ovela, moniin sotkuihin sekaantunut lakimies, jonka ympärillä pyöri kevytkenkäisiä naisia, epäilyttäviä tyyppejä ja keinottelevia pikkuliikemiehiä, ja joka on niin täysin erilainen kuin Antonio, moraaliton, vilpillinen, pinnallinen ja häpeämättömän onnellinen, oli alkanut tuntua Antoniosta mukavalta - hän olisi halunnut olla itse samanlainen." (s. 118)

Kummassakin kirjassa on suloista vanhempien lapsiaan kohden tuntemien tunteiden kuvaus (kummassakin on mm. kohta, jossa vanhempi katselee nukkuvaa lastaan), esim. Antonio tyttärestään: "..vain muutaman kuukauden ikäinen pieni tyttö - salaperäinen olento, pehmeä eläin, tuoksuvaksi voideltu, lämmin, ahne ja mykkä." (s. 290)

Tartuin Mazzuccon kirjaan luettuani Jennin arvostelun K-blogista. Olen aiemmin lukenut Vita - elämäni, josta en ollut kovin vaikuttunut. Kuten Jenni toteaa, tämä oli kuitenkin hyvin erityyppinen kirja. Suosittelen sitä, ja samoin Eropapereita; itse tartun seuraavaksi Honkasalon aiempaan Sinun lapsesi eivät ole sinun.

Kiitos kun jaksoit lukea tänne asti, arvostelun pituus kertoo jotain näistä kirjoista ja niiden aiheuttaman ajatustyön määrästä. :-)

Eve Hietamies: Yösyöttö

Otava, 2010.

Itselleni hyvinkin ajankohtainen kirja (*haukotus*) kääntää perinteisen asetelman päälaelleen. Isä jää kotiin hoitamaan lasta. Pakon edessä - äiti on hypännyt synnärin edestä taksiin eikä halua kuulla mitään miehestään ja vauvastaan.

Yksinhuoltajan elo yösyöttöineen ja yksinäisine iltapäivineen on rankkaa. Erityisesti kun viranomaiset ja ulkopuoliset eivät ota uskoakseen että isäkin voi savotasta selviytyä.

Pelastukseksi osoittautuu ymmärtäväinen neuvolantäti Ulla, puiston äitikerho sekä mahtava puistisetä Jönni. Isä ei olekaan ainoa neljän seinän sisällä räytyvä, uhmakohtauksiin hermostuva ja vauvanhoidon hienouksien edessä suu auki ihmettelevä.

Kirja on hauska ja lasten pähkähullut lausahdukset ja touhuilut kielivät että kirjailija on tarkkaillut omaa jälkikasvuaan salaa naureskellen ja muistiinpanoja tehden.

Suosittelen erityisesti mielenpiristykseksi äitiyslomalle.

Lastenkirja-arvostelu

McDonald'sin lastenkirjakampanja jatkuu vielä 4.11. saakka. Viime kuukausina olemme jumittuneet turvallisesti Scarryihin ja Kunnaksiin, joten oli kiva saada freesejä iltasatukirjoja. Kaikki kampanjan kirjat ovat tunnettujen uuden sukupolven tekijöiden laatulastenkirjoja.

Tässäpä siis vaihteeksi lastenkirja-arvostelu! Apureina toimivat 2-v tyttö ja 4-v poika.

Ulf Stark ja Lilian Brøgger: Satumainen matka

Kuvaus: Aakkosrunokirja Asta-tytön seikkailusta kirjassa: Asta pelastaa prinsessan noidan kynsistä, ratsunaan virtahepo.
Äidin mielipide: Aivan ihanat, värikkäät, raikkaat, veikeät ja yksityskohtaiset kuvat! Tarina on jännä ja siinä oli vanhaa kunnon kauhutarinamaista satumeininkiä: noita oli kamalan ruma ja sen katseesta kuolee. Missään nimessä ei pelottava, muttei myöskään lälly. Aakkosrunot sointuivat reippaammin ruotsiksi (runot on suomeksi, ruotsiksi, norjaksi ja tanskaksi), suomeksi riimit olivat välillä hieman vaikeita tai haettuja. Juuri sopivan pitkä iltasaduksi, pystyi lukemaan yhtäaikaa 2- ja 4-vuotiaille.
Poika 4-v: Tämä oli hyvä, koska kaikki sivut oli hyviä.
Tyttö 2-v: Kato, noita!

Jan Lööf: Oskarin karkumatka

Kuvaus: Oskari-apina tuodaan eläintarhaan, josta tämä karkaa takaisin Afrikan viidakkoon. Eläinhoitajat jäävät nuolemaan näppejään.
Äidin mielipide: Myös tämä oli sopivan pitkä (=lyhyt) iltasaduksi ja sen jaksaa lukea useampaan kertaan. Kuvat ovat symppiksiä ja niissä on paljon yksityiskohtia ja teknisiä vempeleitä sekä eläimiä, jotka kiehtovat. Oskarin sai etsiä joka kuvasta piilottelemasta. Kiva tarina! Pidin.
Poika 4-v: Kaikki tässä oli erityisen kivaa! (Lopussa Oskarin ja äidin uudelleenkohtaaminen herkisti.)
Tyttö 2-v: Toi on apina! (Oskari ilmeisesti oli söötti.)

Timo Parvela: Hilma ja täydellinen lemmikki

Kuvaus: Hilma-tyttö haluaa lemmikin ja harkitsee eri vaihtoehtoja, joilla kaikilla on omat hassut puolensa.
Äidin mielipide: Suositus on yli 3-vuotiaille, mutta ainakaan 4-vuotias poika ei jaksanut kuunnella. Tekstiä paljon ja kuvat valkoisella taustalla (ei tarpeeksi katsottavaa tekstin lukemisen ajaksi). En pidä itse lastenkirjoista, joissa käytetään juonessa keinona toistoa ja variaatiota. Parempi kunnon stoori joka etenee tai sitten täysi anarkia ja pölhöily. Ehkä enemmän tyttöjen ja hiukan vanhempien kirja?
Poika 4-v: Kaikki sen sivut olivat kivoja (joviaali kommentti).
Tyttö 2-v: Eläinten kuvat kiinnostivat.

Lastenkirjoja McDonald'sista

Lapsille lukeminen on loistava kampanjan aihe! Ja kun se on mainiosti kytketty tuohon kauppareissujen ja lauantailounaan pelastajaan, Happy Meal -ateriaan, välttyy sen pohdiskelulta, pitäisikö kylkiäislelu ekologisesti jättää ottamatta (oikeasti taistelu on hävitty ajat sitten ja yhdestä kylkiäiskoirasta on jopa tullut poikani lempiunilelu).

McDonald'sista saa siis lokakuun ja marraskuun ajan lastenaterian mukana lastenkirjan. Kirjoja on kahdeksan erilaista ja ne ovat tunnettujen tekijöiden todella laadukkaita kirjoja. Hampurilais- & kirjareissuja voi ajoittaa kiinnostavimpien kirjojen mukaan, tietoja ja ajankohdat niistä löytyvät täältä.

Toivottavasti myös jatkoa saavan kampanjan tausta-ajatuksena on alla olevat 10 syytä, miksi lukea lapselle. Allekirjoitan nämä täysin ja lisäisin vielä, että lukeminen avaa vähän vanhemmalle lapselle jopa maailmoita joista vanhemmilla ei ole aavistustakaan. :-)

10 syytä lukea lapselle

1. Lukeminen avartaa lapsen maailmaa, kehittää ajattelua ja antaa uusia ideoita.

2. Lukeminen kehittää lapsen tunne-elämää ja kykyä tuntea myötätuntoa.

3. Lukeminen avaa pääsyn muihin maihin, aikakausiin ja kulttuureihin.

4. Lukeminen kehittää lapsen eettistä ajattelua. Kirjojen tapahtumat ja hahmot auttavat pohtimaan, mikä
on oikein tai väärin, mikä hyvää tai pahaa.

5. Kirjasta saa voimaa. Ne tarjoavat viihdettä ja jännitystä, ne naurattavat, itkettävät ja lohduttavat.

6. Kirjat auttavat katsomaan asioita eri näkökulmista eri ihmisten silmin.

7. Lukeminen auttaa ymmärtämään muita.

8. Kirja on hyvä seuralainen; sen kanssa saat ajan kulumaan yksinäisinä hetkinä.

9. Kirja on helppo ottaa mukaan ja sitä voi lukea melkein missä tahansa.

10. Ääneen lukeminen yhdistää lasta ja aikuista.

Sarita Skagnes: Vain tytär

Nyt riittää kärsimyksestä lukeminen. Raskaushormonit saavat minut nyyhkimään jo Aku Ankkaa lapsille lukiessa kun tämä pääseekin treffeille Ineksen kanssa Hannu Hanhen nenän edestä. Puhumattakaan sitten Parvekejumalista tai Sarita Skagnesin Vain tytär -kirjasta (Tammi, 2010).

Minulla oli seuraavana jonossa Mangopuu, mutten uskalla tarttua siihen vielä, vaan avasin uuden Harjunpään, joka on myös ensimmäinen lukemani. Kymmenisen aloitussivua ainakin lupaa hyvää.

Mutta Vain tyttäreen siis. Skagnes on Norjaan intialaisen perheensä luo varhaisteininä muuttanut tyttö. Hän oli alunperin jäänyt Intiaan tätinsä kotiorjaksi, kun vanhemmat vaihtoivat hänet poikaserkkuunsa joka pääsi Norjaan.

Skagnesin biologista perhettä hallitsee arvaamaton ja julma isä, jonka käytös hyväksytään patriarkaalisessa Punjabin maaseudun kulttuurissa, mutta on siinäkin kontekstissa lähinnä patologista. Nujerrettu äiti vetäytyy ja ne harvat kerrat kun avaa suunsa, asettuu miehensä puolelle. Sukulaisia tulee ja menee ja kaikki ovat yhtä parkkiintuneita ja kylmäsydämisiä. Häpäisty, nolattu ja lyöty pieni tyttö yrittää olla mieliksi kaikille, mutta ystävällisyyden pilkahdukset ovat harvinaisia.

Kirja kertoo tarinan selviytymisestä oloissa, joissa lapselle ei voi kuvitella kehittyvän minkäänlaista voimaa vastustaa ja riuhtaista itseään irti. Silti Sarita teki sen. Tarina kertoo myös sairaasta perheestä ja suvusta ja ympäröivistä kulttuurisista asenteista, jotka mahdollistavat tilanteen jatkumisen.

Kirjan tuotto menee Plan Suomen hyväksi ja käytetään Koska olen tyttö -kampanjaan joka tähtää tyttöjen aseman kohentamiseen kehitysmaissa. Skagnes itse toimii hyväntekeväisyydessä ja asiantuntijana maahanmuuttajalasten ja -naisten auttamisessa. Hänellä on kunnollinen aviomies ja perhe ympärillään. Tämä lohduttaa hieman lukijaa.

Isoin kysymys, joka jäi vaivaamaan minua on, eikö Skagnesin isää ja muuta sukua hävetä kun heidän visusti salassapitämänsä kaltoinkohtelu ja ihmisoikeusloukkaukset ovat tulleet kaikkien tietoisuuteen? Skagnesin haastattelu oli eilisessä Hesarissa ja tämän viikon Me Naisissa, mutta tätä siitä ei selviä. Toivon, että mokomat eivät kehtaa päätänsä pistää ovesta ulos!

Peter Franzén: Tumman veden päällä

Tammi, 2010.

Perhehelvettiä on vaikea kuvailla vailla katkeruutta. Niin Franzén kuitenkin tekee pitkälti omaelämänkerrallisessa esikoiskirjassaan Tumman veden päällä.

Päähenkilö Pete on pieni poika joka on kuvattu todenmukaisesti kiintymyksen-, häpeän- ja vihantunteineen. Aina välillä lukija muistaa: ai niin! tuollaista oli olla lapsi. Myös ympäröivän maailman kuvaus on ihastuttavan onnistunutta niin lapsen näkökulman osalta kuin kuvauksena elämästä pohjoisessa, sekä ajankuvauksena (...muistatko vielä sunnuntai-iltapäivän mustavalkoiset Tarzan-leffat, joiden aikana ulkona alkoi jo pimetä?) .

Petellä on ympärillään lämpimiä ihmisiä: mummo ja pappa, äiti ja pikkusisko Suvi. Myös uusia sukulaisia astuu kuvaan mukaan. Kaikkia käänteitä ja taustoja ei kerrota suoraan, vaan maailma esittäytyy lukijalle hieman kaoottisena ja selittämättömänä, paikoin lähes maagisena, kuten pienelle lapselle.

Peten perhe on onnellinen, mutta vähitellen asiat kotona alkavat liukua tilanteeseen jossa niiden ei pitäisi olla. Isä ja äiti riitelevät öisin, välillä isä makaa sohvalla ja välillä joudutaan lähtemään yöllä mummolaan. Tilanne kulminoituu rujosti ja Peten on pakko nähdä isänsä uusin silmin.

Vaikka Peten perhe ajautuu kuiluun, on kirjassa hämmentävää ilkeiden aikuisten vähyys. Lapsuuskuvauksissa on tavallisesti helppo vääntää lukijasta sympatioita, kun viranomaiset, terveydenhoitajat ja opettajat ovat tylyjä ja ymmärtämättömiä. Peteä ympäröivät leppoisat, vaikkakaan ei täydelliset, aikuishahmot, joka on varmasti lapselle jonkinlainen selviämisen tae kun kotiolot ovat kurjat.

Jos joku (muukin kuin minä) ilkeä kyynikko epäilee, että tämä kirja on näyttelijän tapa hankkia lisätuloja rahastaen lapsuutensa kovilla kokemuksilla, hän(kin) erehtyy. Kirja on kirjoitettu taitavasti ja kauniisti. Se ei saarnaa, valita, eikä sorru halpoihin ratkaisuihin.

Vaikka teemana on lapsuuden loppu, on tarinan kantavana voimana toivo, positiivisuus ja rakkaus. Pientä Peteä jäi ikävä!

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Luin tämän italiaksi - Il bambino con il pigiama a righe - mutta se on myös suomennettu, koska muistan lukeneeni joitain arvosteluja.

Mitä voin sanoa tästä kirjasta? Ilmeisesti hyvin käyttäytyvän kirjabloggarin pitäisi noudattaa takakannen linjaa ja olla paljastamatta juonta, jotta lukija saa itse keksiä mistä on kyse. Kirja on alunperin tarkoitettu nuorisokirjaksi, mutta ainakin aikuinen lukija (ja veikkaan että nuorikin) huomaa kyllä varsin pian, vain muutaman sivun jälkeen mistä on kyse.



Jos et halua tietää, älä siis lue tästä eteenpäin.



Tarina on kerrottu lapsen näkökulmasta ja kirjoitettu sadunomaisesti esimerkiksi toistoa ja yksinkertaistamista hyväksi käyttäen. Päähenkilö Bruno on 9-vuotias poika toisen maailmansodan aikaisessa Saksassa. Perhe joutuu jättämään kauniin kotinsa Berliinissä, ystävät ja isän ammattia paheksuvan rakkaan isoäidin ja muuttamaan Puolaan isän työn perässä.


Brunolle ei ole koskaan selvinnyt mitä isä työkseen tekee, mutta jotain hyvin tärkeää se on. Lukijalle valkenee pian, että isä on natsiupseeri ja johtaa Auschwitzhin tuhoamisleiriä. Uusi koti on ankea, muita lapsia ei ole lähimaillakaan ja Brunon ikkunasta näkyy vain outoja parakkeja piikkilanka-aidan takana. Aidan takana vaeltaa ihmisiä joilla kaikilla on raidallinen pyjama.



Tekemisen puutteessa Bruno suorittaa tutkimusretkiä ja päätyy piikkilanka-aidan luo. Sen toisella puolella istuu samanikäinen, laiha, kuoppasilmäinen poika pyjamassa. Shmuel ja Bruno ystävystyvät salaa aidan eri puolilla istuen.



Kirja tarjoaa uudenlaisen näkökulman juutalaisvainoihin. Sen idea on paljastaa yhden ihmisryhmän sorron järjettömyys viattoman lapsen kysymysten kautta sekä rinnastaen kaksi samaan aikaan syntynyttä lasta: miksi toinen saa roast-beefiä illalliseksi kun toisen kohtalo on lyönnit ja erottaminen vanhemmista?



Asettelu on vain viety niin pitkälle, että se alkaa jo ärsyttää. Päähenkilö olisi ollut uskottavampi 6-vuotiaana. Tuntemani 9-vuotiaat ovat skarppeja ja fiksuja. Brunon naivius ja ymmärtämättömyys on tietysti seurausta saksalaisesta kasvatuksesta, jonka uhri kyselemättä totteleva isäkin on. Vanhemmat eivät selitä tai kerro Brunolle mitään ja hänen pitää seurata sääntöjä vastaan pukisematta.



Siltikin Bruno tuntuu suorastaan törpöltä, vaikka ilmeisesti maailmasta paljon enemmän ymmärtävä Shmuel pitää häntä hyväsydämisenä. Spartalaisesta kastatuksesta huolimatta/johtuen ei Brunolla myöskään ole paljon selkärankaa, vaan hän esimerkiksi syö kävellessään suklaakakun palan, jonka oli aikonut viedä luurankomaisen laihalle ystävälleen.



Jos päähenkilön tekee näin pöhelöksi, ei voi vaatia että lukijaa liiemmin itkettäisi loppuratkaisu.



Ajattelin kuitenkin lainata myös leffan; lapsinäyttelijät ja ajankuvaus voisivat tehdä sen mielenkiintoiseksi.

------

Jatkuu saman päivänä... kävin hakemassa leffan lainaan ja sain jopa katsottua sen putkeen (lapset isoäidin kanssa kävelyllä).

Harvoin käy niin, että leffa on kirjaa parempi mutta nyt väittäisin melkeinpä niin. Leffassa oli ajankuvaa ja interiöörit sekä vaatteet kuvittivat kirjaa mahtavasti. Bruno oli sympaattisempi ja uskottavampi hahmo, ei niin yksinkertaisen oloinen kuin kirjassa. Myös äidille oli annettu loogisempi, isompi rooli. Pidin myös loppuratkaisun eroavaisuudesta. Kannattaa katsoa.