perjantai 29. lokakuuta 2010

Lastenkirja-arvostelu



McDonald'sin lastenkirjakampanja jatkuu vielä 4.11. saakka. Viime kuukausina olemme jumittuneet turvallisesti Scarryihin ja Kunnaksiin, joten oli kiva saada freesejä iltasatukirjoja. Kaikki kampanjan kirjat ovat tunnettujen uuden sukupolven tekijöiden laatulastenkirjoja.

Tässäpä siis vaihteeksi lastenkirja-arvostelu! Apureina toimivat 2-v tyttö ja 4-v poika.

Ulf Stark ja Lilian Brøgger: Satumainen matka

Kuvaus: Aakkosrunokirja Asta-tytön seikkailusta kirjassa: Asta pelastaa prinsessan noidan kynsistä, ratsunaan virtahepo.
Äidin mielipide: Aivan ihanat, värikkäät, raikkaat, veikeät ja yksityskohtaiset kuvat! Tarina on jännä ja siinä oli vanhaa kunnon kauhutarinamaista satumeininkiä: noita oli kamalan ruma ja sen katseesta kuolee. Missään nimessä ei pelottava, muttei myöskään lälly. Aakkosrunot sointuivat reippaammin ruotsiksi (runot on suomeksi, ruotsiksi, norjaksi ja tanskaksi), suomeksi riimit olivat välillä hieman vaikeita tai haettuja. Juuri sopivan pitkä iltasaduksi, pystyi lukemaan yhtäaikaa 2- ja 4-vuotiaille.
Poika 4-v: Tämä oli hyvä, koska kaikki sivut oli hyviä.
Tyttö 2-v: Kato, noita!

Jan Lööf: Oskarin karkumatka


Kuvaus: Oskari-apina tuodaan eläintarhaan, josta tämä karkaa takaisin Afrikan viidakkoon. Eläinhoitajat jäävät nuolemaan näppejään.
Äidin mielipide: Myös tämä oli sopivan pitkä (=lyhyt) iltasaduksi ja sen jaksaa lukea useampaan kertaan. Kuvat ovat symppiksiä ja niissä on paljon yksityiskohtia ja teknisiä vempeleitä sekä eläimiä, jotka kiehtovat. Oskarin sai etsiä joka kuvasta piilottelemasta. Kiva tarina! Pidin.
Poika 4-v: Kaikki tässä oli erityisen kivaa! (Lopussa Oskarin ja äidin uudelleenkohtaaminen herkisti.)
Tyttö 2-v: Toi on apina! (Oskari ilmeisesti oli söötti.)

Timo Parvela: Hilma ja täydellinen lemmikki

Kuvaus: Hilma-tyttö haluaa lemmikin ja harkitsee eri vaihtoehtoja, joilla kaikilla on omat hassut puolensa.
Äidin mielipide: Suositus on yli 3-vuotiaille, mutta ainakaan 4-vuotias poika ei jaksanut kuunnella. Tekstiä paljon ja kuvat valkoisella taustalla (ei tarpeeksi katsottavaa tekstin lukemisen ajaksi). En pidä itse lastenkirjoista, joissa käytetään juonessa keinona toistoa ja variaatiota. Parempi kunnon stoori joka etenee tai sitten täysi anarkia ja pölhöily. Ehkä enemmän tyttöjen ja hiukan vanhempien kirja?
Poika 4-v: Kaikki sen sivut olivat kivoja (joviaali kommentti).
Tyttö 2-v: Eläinten kuvat kiinnostivat.

tiistai 26. lokakuuta 2010

Linssin takaa

Olen jo pidempään miettinyt arvostelemieni kirjojen kuvaamista itse. Tämä toisi vähän väriä ja kiinnostavuutta kirjastonpölyisiin raportteihin unettavista lukunörtin aivoituksista.

Aikoinaan olen kuvannut Canonin järjestelmäkameralla - siis filmiaikakautena eli todellakin aikoinaan. Nykyinen Canon-digipokkarini on umpikulunut ja tuottaa mielenkiintoisia valoilmiöitä, joita taikauskoisempi voisi luulla henkimaailman ilmentymisiksi. Uutta hankkmaan siis!

Kameravertailu osoittautui monimutkaiseksi ja tekninen tietämykseni heikohkoksi. Siispä lähdin siitä, että haluan PIENEN kameran, jonka voi näppärästi napata mukaan vaikka kirjakauppaan tai kirjamessuille. Siinä pitäisi kuitenki olla TEHOA, niin että kuviin saa syvyyttä ja tarkan ja epätarkan kontrastia.

Tiukan ja tuskaisen tiedonetsinnän jälkeen ihastuin tämän näköiseen kaunottareen:



Kyseessä on Panasonicin Lumix DMC-GF1, maailman pienin ja kevein järjestelmäkamera. Laitteessa yhdistyy siis järkkärin mahdollisuudet pokkarikameran kätevään kokoon. Sain kameran lainaan ja olen räpsinyt sillä koko eilisen illan. Näin epäteknisenä ja ei-ammattikuvaajana täytyy sanoa, että automaattitoiminto ainakin tuottaa kauniita kuvia. Muihin säätöihin en vielä ehtinyt tutustua.

Toiseksi parasta kamerassa on sen sulava mutta jotenkin retro design ja ensimmäiseksi parasta on ehdottomasti herkullinen, vanhanaikaista sulkijan räpsähdystä muistuttava kuiva ääni kuvattaessa. Tiedättekö mitä tarkoitan? Mieleen tulee isoisän nahkakotelossa ollut manuaalikamera. Tunnen itseni 50-luvun paparazziksi!

Tarkempia teknisiä tietoja löytyy Panasonicin verkkosivuilta.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Unelmien kirjahylly



Koska onnistuimme muutamaan ilman remonttia, tarkoitukseni on suunnata pakollinen nikkarointistressi täydellisen kirjahyllyn kokoamiseen. Tällä kertaa en osta sitä Ikeasta.

Haaveeni on teettää mittojen mukainen katosta lattiaan hyllykkö, johon mahtuisivat kaikki kirjani (ja tulevat myös) ilman tunkemista, pinoamista ja pöydännurkilla heiluvia kirjaröykkiöitä.

Täydellinen kirjahylly olisi valkoinen, suuuuuri (ei ihan tikapuutasoa) ja siisti. Kirjat olisivat aakkosjärjestyksessä kielittäin. Pokkareille olisi oma hyllynsä ja kirjat, jotka eivät koskettaneet olisi siivottu pois.

Ylläoleva nykyiseni ON Ikeasta, synkeäntumma, lasiovet estävät kirjojen nopean järjestelyn ja etsimisen ja kirjat on mitenkuten tungettu hyllyihin muuton jäljiltä.

Kenellä on täydellinen tai muuten rakas kirjahylly? Inspiroivia kuvia saa lähettää, niin julkaisen ne.

Tässä olisi aika hieno, suorastaan pelottava:

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Seija Vilén: Mangopuun alla


Tämä kirja kertoo perheväkivallasta, hihhuliuskonnosta ja tytön matkasta pieneltä perähikiäpaikkakunnalta Intiaan kotirouvaksi, ja lopulta takaisin kotiin niin maantieteellisesti kuin oman seksuaali-identiteetin kannalta.

Kirja ei kuitenkaan sovellu sosiaalipornosta pitäville. (Tunnustan joskus kuuluvani tähän joukkoon.)

Aiheiden käsittely on täydellisen erilaista kuin tämän kärjistetyn esittelyn kannalta voisi ajatella. Teksti sekoittaa lyyristä ja arkipäiväistä ihmeellisen hauskalla ja kauniilla tavalla. Tärkeät asiat kerrotaan usein vertauskuvallisesti. Ja silti, teksti imee täysin mukanaan. Se on rehevää, kuulasta ja rinnastaa päähenkilön nykyhetkeä ja lapsuutta jopa samassa kappaleessa, niin että lukijan on pysyttävä tarkkana kuin porkkana.

Värikästä ja hauskaakin ovat kuvaukset angstisesta teini-iästä pikkukylän raitilla ja kotirouvan elämästä Intiassa palvelijoineen - ja kieltoineen. Synkeästä kaamosmaisemasta lapasineen ja tupeerattuine otsatukkineen liu'utaan lämpimänkirjavaan Intiaan, mausteisten ruokien, silkkisten sarien ja korallirannerenkaiden maailmaan.

Monet keskeiset asiat kerrotaan vain vihjeinä tai sivuhuomautuksina. Esimerkiksi perheväkivalta tulee esille niukkoina vihjeinä, kunnes yhdessä lauseessa tuodaan esille aviomiehen väkivaltainen toiminta. Lukija siirtyy seuraavaan kappaleeseen, kunnes tajuaa ja palaa taaksepäin: Hetkinen! Lukiko siinä todella noin?

Kirja antaa mielenkiintoisen kuvan Krishna-liikkeestä, johon itselläni ei ole ollut muuta kosketusta kuin katukulkueet ja temppelin edulliset kasvislounaat, joissa jotkut kävivät opiskeluaikoina. Liikkeeseen liittymisen motiivit käyvät rivien väleistä ilmi ja samoin sen opetusten omaksuminen ja niihin uskominen ja liikkeessä pysyminen samoin, vaikka tämä tuntuukin uskomattomammalta prosessilta.

Kaiken kaikkiaan tarina on huimaava kertomus erilaisesta elämästä. Missään nimessä teos ei ole tilityskirja vaan se on kypsän ihmisen jopa ulkopuolinen selostus kohtalostaan ja ennen kaikkea ehdottoman kaunis kirja, jonka ansio piilee itse tekstissä ja kerronnassa - ei tarinan sinänsä värikkäissä käänteissä.

Kirjailijan itsensä voi kohdata hänen blogissaan. Sain tavata hänet jokin aika sitten livenä Avaimen järjestämässä bloggari-illassa. En ollut tuolloin vielä harmikseni lukenut kirjaa. Kirjailija teki minuun hyvin miellyttävän ja kultaisen vaikutuksen ja lisäksi kun hän mainitsi lukevansa kriittisellä silmällä arvosteluja, oli erinomaisen vaikea kirjoittaa tätä tekstiä... Mutta suosittelen kirjaa siis sen yllättävyyden, kauneuden, sekä herkullisen kannen (Vilénin maalaus) takia. :-)

lauantai 16. lokakuuta 2010

Reijo Mäki: Kolmijalkainen mies


Dekkarikyselyyn liittyen sain juuri eilen loppuun uusimman Vareksen. Kyseinen dekkarisarja on niitä, joista olen lukenut kaikki osat. Vaikken oikein tiedä miksi ne minua viehättävät. Olisikin hauska kuulla lukijastatistiikkaa sukupuolen mukaan. Vares-kirjat ovat nimittäin pullollaan baarisukkeluuksia, krapularämmintää, mielipiteitä suoraan Persujen vaalijulistuksesta sekä kauniimman sukupuolen asettamista vähintäänkin mielenkiintoiseen valoon (piikkikoroissa ja kukkamekoissa - vaikka ehkä tämä kertoo vain Turun katumuodista).

Kyökkipsykologinen pika-analyysini onkin, että Vares-kirjat ovat raikkaan epäkorrekteja ja hauskoja. Sen lisäksi niissä on klassinen yksityisetsiväkulma minä-kertojineen, alkoholiongelmineen ja vaihtuvine kohtalokkaine naisineen; kaikki sijoitettuna sympaattiseen Turkuun. Lisäksi Vares on hyväsydäminen, mikä on mukavaa, ja rosvot tyhmiä ja erittäin värikkäitä hahmoja, nimistä lähtien.

Kolmijalkainen mies nivoo yhteen kaksi murhamysteeriä, joiden sotkuiset johtolangat liikkuvat Turun aikuisviihdemaailmassa sekä liike-elämän hyväveliverkoistoissa.

Edellisen itärajan ja vähän oman genrensäkin yli liikkuneen Vareksen jälkeen nyt heiluttiin taas tutuissa kuvioissa Aura-joen rannoilla. Kuten kuuluukin, tarina sisälsi yhden ryyppyputken, krapulanparannusvinkin, "mitä söisin tänään" -vinkin (ruisleipää mikrossa - edamilla, sipulilla ja makkaralla), muutaman kieron ja kohtalokkaan naisen, vaarallisia valkokaulusrikollisia, sekä pari kappaletta heidän ihastuttavan pölhöjä käsikassaroitaan.

Rikosta ratkaistaan luonnollisesti muun muassa Uuden Apteekin baaritiskillä, josta lyhytprosaisti Luusalmi joutuu peräti kuivatukseen neljän seinän sisälle. Kupittaan laitoksessa kirjailija sekaantuu kuumiin taulukauppoihin ja tietämättään johdattaa Vareksen oikeille jäljille selvittämään aikuisviihdetähti Esa Jalkasen katoamista sekä esimerkillisen miehen ja toimitusjohtajan, Martti Lundbergin selittämätöntä itsemurhaa.

Kolmijalkainen mies oli tutulla Vares-kaavalla kulkiessaan hauska ja viihdyttävä, rikosmysteeri sopivan kinkkinen, ja loistoainetta elokuvaksi! Odottelenkin seuraavaa Vares-leffaa...

PS Kirjailijoiden perusongelma tuntuu olevan päähenkilöiden meiningin ja mielipiteiden samaistaminen kirjailijan persoonaan. Jotenkin kun luen Vareksia, olisin kuitenkin erittäin yllättynyt, mikäli Reijo Mäki kirjoittamisen lomassa lipittelisi vihreää teetä kotona villasukat jalassa...

PPS Löysin vanhan haastattelun vuodelta 2006, josta käy ilmi että Vares-kirjojen lukijoista enemmistö ON naisia, sekä mitä kirjailija itse sanoo mahdollisesta yhteneväisyydestään Jussi Varekseen, tsekatkaapas.

perjantai 15. lokakuuta 2010

Lastenkirjoja McDonald'sista



Lapsille lukeminen on loistava kampanjan aihe! Ja kun se on mainiosti kytketty tuohon kauppareissujen ja lauantailounaan pelastajaan, Happy Meal -ateriaan, välttyy sen pohdiskelulta, pitäisikö kylkiäislelu ekologisesti jättää ottamatta (oikeasti taistelu on hävitty ajat sitten ja yhdestä kylkiäiskoirasta on jopa tullut poikani lempiunilelu).

McDonald'sista saa siis lokakuun ja marraskuun ajan lastenaterian mukana lastenkirjan. Kirjoja on kahdeksan erilaista ja ne ovat tunnettujen tekijöiden todella laadukkaita kirjoja. Hampurilais- & kirjareissuja voi ajoittaa kiinnostavimpien kirjojen mukaan, tietoja ja ajankohdat niistä löytyvät täältä.

Toivottavasti myös jatkoa saavan kampanjan tausta-ajatuksena on alla olevat 10 syytä, miksi lukea lapselle. Allekirjoitan nämä täysin ja lisäisin vielä, että lukeminen avaa vähän vanhemmalle lapselle jopa maailmoita joista vanhemmilla ei ole aavistustakaan. :-)

10 syytä lukea lapselle

1. Lukeminen avartaa lapsen maailmaa, kehittää ajattelua ja antaa uusia ideoita.

2. Lukeminen kehittää lapsen tunne-elämää ja kykyä tuntea myötätuntoa.

3. Lukeminen avaa pääsyn muihin maihin, aikakausiin ja kulttuureihin.

4. Lukeminen kehittää lapsen eettistä ajattelua. Kirjojen tapahtumat ja hahmot auttavat pohtimaan, mikä
on oikein tai väärin, mikä hyvää tai pahaa.

5. Kirjasta saa voimaa. Ne tarjoavat viihdettä ja jännitystä, ne naurattavat, itkettävät ja lohduttavat.

6. Kirjat auttavat katsomaan asioita eri näkökulmista eri ihmisten silmin.

7. Lukeminen auttaa ymmärtämään muita.

8. Kirja on hyvä seuralainen; sen kanssa saat ajan kulumaan yksinäisinä hetkinä.

9. Kirja on helppo ottaa mukaan ja sitä voi lukea melkein missä tahansa.

10. Ääneen lukeminen yhdistää lasta ja aikuista.

torstai 14. lokakuuta 2010

Dekkarikysely


Eilisessä Hesarissa (ke 13.10.) oli yleisönosastolle piilotettuna pieni maininta suomenkielisen rikoskirjallisuuden 100-vuotisjuhlista. Sen kunniaksi HS kyseli lukijoiden mielipiteitä dekkareista ja julkaisee niitä 27.10. Lyhyet kirjoituksen voi lähettää osoitteeseen hs.mielipide@hs.fi.

Ohjeistavat kysymykset olivat: Mikä on paras lukemasi rikoskirja? Oletko jäänyt koukkuun? Mikä rikostarinoissa viehättää? Vai kuulutko niihin, joita murhat ja väkivalta kirjoissa inhottavat? Missä maassa tehdään parhaat dekkarit?

Itse olen miettinyt, että dekkareita luetaan todella monista eri syistä ja kulmista. Äitini lukee psykologisia dekkareita, ja käyttää aikaa sen pohtimiseen, kuka on murhaaja. Minulle murha itsessään on ehkä sivuseikka ja heittäydyn itse tarinaan sen kummemmin arvailematta kuka on syyllinen. Jotkut lukevat eri maihin sijoittuvia dekkareita nojatuolimatkailuna.

Murha kirjan juonena on mielestäni usein vain hyvä alkupointti tarinalle, jonka kautta tuodaan esille aivan muita asioita: poliittista agendaa, matkailumainosta, feminismiä. Murha ja sen selvittäminen on mitä ilmeisimmin simppelimpi ratkaisu, kuin keksiä ihan oikea tarina ja juoni alusta asti itse. ;-)

Tietyt piirteet pitää dekkarissa kuitenkin olla että siitä pidän. Tässä kategorioita:

Keveys ja huumori: Rei Shimura ja Vares-dekkarit.

Soljuva ruotsi ja arkipuuhien kontrasti rikoksiin: Camilla Läckberg.

Musta huumori: Leif G.W. Persson.

Kirjasta toiseen venytetyt parisuhdeongelmat ja kompetentin, mutta itkuisen naisen taistelu tuulimyllyjä vastaan: Liza Marklund.

Siitäs saitte häh-häh-hää (tyhmät byrokraatit, yläluokka ja pahikset):
Stig Larsson, Jan Guillou ja Jens Lapidus.

Selkeys, syvällisyys ja ihmistuntemus (sekä venetolainen keittiö):
Donna Leon.

Mestarillinen vanhan kunnon tarinan kertominen, sisilian murre, fantastiset hahmot ja kiero huumori:
jo lähes kahdeksankymppinen sankarikirjailijani Antonio Camilleri.

Pidän lisäksi menneisyyden synkistä tapahtumista, jotka vaikuttavat nykyisyyteen. Näitä mysteereitä löytyy usein Läckbergiltä.

Kyllästynyt olen liikoihin raakuuksiin (James Ellroy), ryppyotsaisuuteen (Karin Alvtegen) sekä epätyydyttäviin loppuihin, joissa paha ei saa millään muotoa palkkaansa koska yhteiskunta/poliisipäällikkö/poliitikot eivät salli sankarin tuoda totuutta julki (valitettavasti tämä on muuten niin superhyvän Donna Leonin helmasynti).

Dekkareiden nautinto on kuitenkin loppukädessä ennustettavuudessa! -> Murha-selvitys-ratkaisu. Pienet lukijan harhautukset kuuluvat toki kuvioon, mutta loppu pitää kyllä hoitaa kunnialla kotiin.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Kaistatonta menoa

Vihdoinkin! Parivaljakko Welho ja Elisa saivat uuden kotini ADSL-yhteyden kuntoon! Elo ilman verkkoyhteyttä on ottanut koville ja olen soitellut muutamankin kiukkuisen puhelun asiakaspalveluun.

Samaan aikaan jäin äitiyslomalle joten olen ollut niin fyysisesti kuin virtuaalisestikin neljän seinän sisällä, toki kirjojen kanssa.

Tällä aikaa on ilmeisesti jaettu kirjallisuuden Nobel-palkinto ja muuta vähäpätöistä. :-) Itse olen uppoutunut silittämiseen ja True Bloodin ekaan ja tokaan tuotantokauteen, jotka tosiaan eroavat paljon kirjoista mutta ovat silti ihan loistavia.

Neuvolantäti käski minun levätä kaksi tuntia päivässä, joten otan heti neuvosta vaarin ja oikaisen pitkäkseni uuden Vareksen (Kolmijalkainen mies) kanssa, joka vaikuttaa vanhalta kunnon meiningiltä (tahmaisia ryyppyputkia, stilettokorkoisia naisia, nasevaa sanailua baarissa, noloja tilanteita krapulassa) edelliseen verrattuna, joka yritteli vähän kansainvälistä vakoilutrillerimeininkiä Remeksen tapaan.