Dekkarikysely

Eilisessä Hesarissa (ke 13.10.) oli yleisönosastolle piilotettuna pieni maininta suomenkielisen rikoskirjallisuuden 100-vuotisjuhlista. Sen kunniaksi HS kyseli lukijoiden mielipiteitä dekkareista ja julkaisee niitä 27.10. Lyhyet kirjoituksen voi lähettää osoitteeseen hs.mielipide@hs.fi.

Ohjeistavat kysymykset olivat: Mikä on paras lukemasi rikoskirja? Oletko jäänyt koukkuun? Mikä rikostarinoissa viehättää? Vai kuulutko niihin, joita murhat ja väkivalta kirjoissa inhottavat? Missä maassa tehdään parhaat dekkarit?

Itse olen miettinyt, että dekkareita luetaan todella monista eri syistä ja kulmista. Äitini lukee psykologisia dekkareita, ja käyttää aikaa sen pohtimiseen, kuka on murhaaja. Minulle murha itsessään on ehkä sivuseikka ja heittäydyn itse tarinaan sen kummemmin arvailematta kuka on syyllinen. Jotkut lukevat eri maihin sijoittuvia dekkareita nojatuolimatkailuna.

Murha kirjan juonena on mielestäni usein vain hyvä alkupointti tarinalle, jonka kautta tuodaan esille aivan muita asioita: poliittista agendaa, matkailumainosta, feminismiä. Murha ja sen selvittäminen on mitä ilmeisimmin simppelimpi ratkaisu, kuin keksiä ihan oikea tarina ja juoni alusta asti itse. ;-)

Tietyt piirteet pitää dekkarissa kuitenkin olla että siitä pidän. Tässä kategorioita:

Keveys ja huumori: Rei Shimura ja Vares-dekkarit.

Soljuva ruotsi ja arkipuuhien kontrasti rikoksiin: Camilla Läckberg.

Musta huumori: Leif G.W. Persson.

Kirjasta toiseen venytetyt parisuhdeongelmat ja kompetentin, mutta itkuisen naisen taistelu tuulimyllyjä vastaan: Liza Marklund.

Siitäs saitte häh-häh-hää (tyhmät byrokraatit, yläluokka ja pahikset): Stig Larsson, Jan Guillou ja Jens Lapidus.

Selkeys, syvällisyys ja ihmistuntemus (sekä venetolainen keittiö): Donna Leon.

Mestarillinen vanhan kunnon tarinan kertominen, sisilian murre, fantastiset hahmot ja kiero huumori: jo lähes kahdeksankymppinen sankarikirjailijani Antonio Camilleri.

Pidän lisäksi menneisyyden synkistä tapahtumista, jotka vaikuttavat nykyisyyteen. Näitä mysteereitä löytyy usein Läckbergiltä.

Kyllästynyt olen liikoihin raakuuksiin (James Ellroy), ryppyotsaisuuteen (Karin Alvtegen) sekä epätyydyttäviin loppuihin, joissa paha ei saa millään muotoa palkkaansa koska yhteiskunta/poliisipäällikkö/poliitikot eivät salli sankarin tuoda totuutta julki (valitettavasti tämä on muuten niin superhyvän Donna Leonin helmasynti).

Dekkareiden nautinto on kuitenkin loppukädessä ennustettavuudessa! -> Murha-selvitys-ratkaisu. Pienet lukijan harhautukset kuuluvat toki kuvioon, mutta loppu pitää kyllä hoitaa kunnialla kotiin.