WSOY, 2010.
Mitä voin enää sanoa? Tämä hyvänmielen kirja on jo todettu monessa blogissa mainioksi. Ehkä voisin kehua kantta, jonka liitän ehdottomasti koukuttavimmat kannet -listalleni.
Kirja sijoittuu 1960-luvun alun Mississippiin, jossa roturajat, samoin kuin yhteiskuntaluokkien rajat, ovat vielä selkeästi piirretyt ja niistä pidetään kiinni kynsin hampain.
Mustat naiset jättävät omat lapsensa hoitoon naapureille tai sukulaisille ja piikovat valkoisissa perheissä kasvattaen lapsia ja hoitaen kotia. Valkoiset emännät järjestävät hyväntekeväisyystapahtumia ja bridgekerhon tapaamisia ja jos eivät ole jo naimisissa, yrittävät pyydystää itselleen aviomiestä.
Päähenkilöt Skeeter, Minny ja Aibileen kapinoivat sydämessään ja lopulta teoillaan, ja ennakoivat näin yhteiskunnan murrosta. Pitkä ja kähärätukkainen Skeeter on äitinsä mielestä toivoton tapaus avioliittomarkkinoilla. Onneksi häntä kiinnostaakin enemmän journalistin ura. Minny on kaupungin pahasuisin apulainen, ja hän onkin saanut potkut 15 kertaa. Aibileen rakastaa pikkuisia hoitolapsiaan, mutta joutuu aina vaihtamaan perhettä kun nämä tajuavat ettei hän olekaan heidän äitinsä, vaan musta apulainen, alempiarvoinen olento.
Kirjaan tuovat jännitettä Skeeterin ystävättäret, jotka ovat siirtyneet rouvassäätyyn ja ajautuvat vähitellen Skeeteriä vastaan tämän ajatusmaailman muuttuessa. Samoin Skeeterin äitisuhde ja piikojen suhteet omituisiin emäntiinsä pitävät lukijan otteessaan. Herkullisin hahmo on alaluokkainen perähikiästä pikkukaupungin varakkaaksi rouvaksi päätynyt miss Celia, joka piukoissa pinkeissä jumppereissaan ei lainkaan ymmärrä miksei saa kutsua bridge-iltaan...
Kirja on siis nokkela, hauska, vetävä, surullinen ja vauhdikas. Kuten jotkut ovat todenneetkin, voisin kuvitella että kirja on vielä hauskempi alkuperäiskielellä. En tosin tiedä, onko kansi yhtä ihastuttava!
