Heräsin viime vuonna siihen että olen täysin missannut Ian McEwan -nimisen kirjailijan, joka on monien jopa palavasti rakastama. Sattumoisin joku ehkä vähän vähemmän palavatunteinen oli nakannut McEwanin Sovituksen Iivisniemen perhekerhon kierrätyskoriin. Tartuin siihen ahneesti ja se matkusti lastenvaunujen ostoskopassa mukaani leikkipuistoon, jossa uppouduin sen viileään maailmaan hiekkalaatikon reunalla lasten tapellessa leikkinosturissa.
Sovitus jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen on loistava kuvatessaan lapsen maagista maailmaa ja sen törmäystä aikuisten peleihin. Kerronta on viipyilevää, tarkkaa, juuri niin kuin pienen ihmisen huomiokyky loputtoman pitkänä lapsuuden kesänä (jolloin ei ollut telkkaria). Lisäksi pidän "lapset isossa jännittävässä kartanossa" -tyyppisistä asetelmista.
Kerronta enteilee kuitenkin jo katastrofia ja sen seurauksia. Onnettoman väärinkäsityksen ja lapsen sotkeentumisen aikuisten maailmaan mahdotonta sovitusta puidaan kahdessa muussa osassa, jotka eivät olleet niin antoisia.
Lopun tekniset kikkailut, joilla päähenkilö käännetään kirjoittajaksi, etäännytetään lukija tekstistä ja jätetään epävarmuuteen siitä, mitä oikeastaan on tapahtunut, ovat ärsyttäviä ja vetävät maton lukijan jalkojen alta. Kuten McEwan itse toteaa, on lukijoita jotka haluavat vain kuulla hyvän tarinan.
Minäkin lukeudun tähän primitiiviseen joukkoon.
Tiedän ettei romaanin kertomusta ole tapahtunut todellisuudessa mutta ei kirjailijan itse tarvitsisi rikkoa illuusiota loppumetreillä. McEwan jopa ymppää kertomukseen kustannustoimittajan arvostelun päähenkilön käsikirjoituksesta, joka on identtinen kirjan kanssa... Pidin, mutta avoin loppu sai minut turhautumisen valtaan! Onko tämä leipääntyneen vai neuroottisen kirjailijan kikkailua?
McEwan fanit, millaisia muut kirjat ovat?
