tiistai 21. joulukuuta 2010

Eve Hietamies: Yösyöttö

Otava, 2010.

Itselleni hyvinkin ajankohtainen kirja (*haukotus*) kääntää perinteisen asetelman päälaelleen. Isä jää kotiin hoitamaan lasta. Pakon edessä - äiti on hypännyt synnärin edestä taksiin eikä halua kuulla mitään miehestään ja vauvastaan.

Yksinhuoltajan elo yösyöttöineen ja yksinäisine iltapäivineen on rankkaa. Erityisesti kun viranomaiset ja ulkopuoliset eivät ota uskoakseen että isäkin voi savotasta selviytyä.

Pelastukseksi osoittautuu ymmärtäväinen neuvolantäti Ulla, puiston äitikerho sekä mahtava puistisetä Jönni. Isä ei olekaan ainoa neljän seinän sisällä räytyvä, uhmakohtauksiin hermostuva ja vauvanhoidon hienouksien edessä suu auki ihmettelevä.

Kirja on hauska ja lasten pähkähullut lausahdukset ja touhuilut kielivät että kirjailija on tarkkaillut omaa jälkikasvuaan salaa naureskellen ja muistiinpanoja tehden.

Suosittelen erityisesti mielenpiristykseksi äitiyslomalle.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Annakaisa Iivari: Juhannus italialaiseen tapaan

Otava, 2010.

Juhannus italialaiseen tapaan ei ole lainkaan niin ilkeä kuin voisi olla.

Keski-ikäiset merellisen espoolaisalueen asukkaat tarjoilevat toisilleen skumppaa ja raffinoituja grilliherkkuja syreeneiden ympäröimissä puutarhoissa ja haaveilevat isommasta purjeveneestä ja ah niin kultivoituneesta italianlomasta.

Sillä kaikkihan haluavat Toscanaan. (Vaikka se oikeasti oli muodissa 70-luvulla.)

Kirja on vehreä tuulahdus kesää näin talven keskellä ja innostaa suunnittelemaan seuraavaa lomamatkaa.

Päähenkilö Kristiina havittelee täydellistä lomaa, joka antaisi potkua avioliittoon ja löisi ällikällä nirsot naapurit. Kuvausjärjestelijän ammatti antaakin tähän hyvän pohjan, ja matkakumppanit sekä paikalliset saavat statistin roolit upeassa loma-asetelmassa.

Kaikki ei kuitenkaan mene aivan niin kuin suunniteltu. Hilpeä farssi kääntyy lopussa vakavaksi parisuhdedraamaksi, jonka sävyt taipuvat toiveikkaan onnellisiksi ja arkeen tyytyneiksi. Hieman samantyyppinen aihe oli Björkin Puumassa, mutta Iivarin kirjassa keski-ikäisten puutunutta aviosuhdetta puidaan huomattavasti keveämmin ja positiivisemmin.

Vaikka loma ei olisi unelmien täyttymys, voi pittoreskista toscanalaishuvilasta palata hyvillä mielin Espoon rantarivariin, ja viritellä grillin seuraavan kesän lomaa suunnitellessa (onkohan Piemonte jo muodissa?).

PS Hesarissa taidettiin muuten mainita että kaikkien britti-intoilijoiden "rakastan Toscanaa ja sen aurinkoa" -kirjojen jälkeen ovat paikalliset alkaneet kirjoittaa paljastuskirjoja näiden maahan rakastuneiden pölhöilyistä paikan päällä. Italialaisten kirjakauppojen top ten -listoilla keikkuvat nyt "brittiheebo osti isoisäni romahtaneen sikalan ja restauroi sen sikahintaisesti" -tyyppiset humoristiset teokset.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Gummeruksen FB-sivuilta ilmainen kirja!

Gummerus jatkaa toimenpiteitään sosiaalisen median kirjallisessa maailmassa. Kustantamo on avannut uudet FB-sivut ja tykkäämällä sekä jättämällä yhteystietonsa saa postissa Turkka Hautalan esikoisromaanin Salo.

Linkki ryhmään löytyy tästä.

En osaa sanoa Hautalan kirjasta mitään, koska suomalaisen nykykirjallisuuden tuntemukseni on varsin ohutta, mutta joskus on hauska lukea kirja täysin ilman ennakkoajatuksia. Ties vaikka tykkäisi!

No, kävin sittenkin googlettamassa sen ja linkki HS:n arvosteluun täällä. Kuulostaa... mielenkiintoiselta, ja nyt minulla on ennakkoasenteita, mutta kokeillaan kuitenkin ja katsotaan sitten. :-)

torstai 25. marraskuuta 2010

Ihan oikea e-kirja testissä!


Kirjamessujen isoin oheispuheenaihe niin mediassa kuin kävijöidenkin keskuudessa oli sähkökirja ja sen tuleminen/kuoppaaminen.

Itselläni ei ole ollut ennakkokuvaa asiasta, jos ei myöskään polttavaa tarvetta hankkia sähköistä lukulaitetta. Koska teknisiä (käyttöominaisuudet, yhteensopivuus ja säilyvyys) ja filosofisia ("kirja on enemmän kuin esine") argumentaatioita on runsaasti luettavissa, päätin lähestyä omalta kannaltani aihetta käytännön testillä.

Sain Akateemisesta kirjakaupasta tekstilainaan sorjan iriver story tablet -lukulaitteen. Laitteen hinta on 349 euroa ja se on lukulaitteista kallein, sisältäen myös muita mahdollisia toimintoja. Pääte oli myös isokokoisin ja painavin tarjolla olevista laitteista, kun esimerkiksi Bookeen-laitteet ovat tavallisen pokkarin kokoisia ja painoisia.

Latasin lukulaitteelle Akateemisen e-kirjasivuilta Anna Janssonin Haudankaivaja-dekkarin (joka sivumennen sanottuna oli leppoisa ja hyväntuulinen pikkukylämurhamysteeri vähän Maria Langin tyyliin).

Suomenkielisiä kirjoja ei vielä ole hulppeaa valikoimaa, ja jotkut nimikkeistä ja kirjailijoista eivät sanoneet minulle yhtikäs mitään. Ruotsin- ja englanninkieliä kirjoja sen sijaan on valtavasti. Latasin myös ruotsiksi Liza Marklundin ja Jamer Pattersonin Postcard killers, mutta kirja oli syötetty PDF:ksi niin että teksti jäi minimaaliseksi sivun keskellä ja kerrassaan mahdottomaksi lukea.

Muitakin bugeja latauksessa oli ja prosessi oli lähinnä hermoja raastava, vaikka Akateemisen ohjeet ovatkin selkeät.

Mutta sitten itse käyttökokemukseen!

Voisin hyvinkin kuvitella lukevani sähköisiä kirjoja jatkossakin, esimerkiksi matkalla. Nykyisin raahaan aina pinon pokkareita lomalle ja vaikka haluaisin tuoda ne kotiin luettuani, eivät ne mahdu matkalaukkuun takaisinlennolla. Lukulaitteeseen voisi ladata sopivan satsin kevyttä lomalukemistoa. Toisaalta en uskaltaisi ottaa sitä rannalle hiekoittumaan ja kastumaan. Pikemminkin e-kirja on kaupunkimatkailijan kätevä kaveri.

Sähköinen kirja osoittautui loistavaksi myös sängyssä tai ruokapöydässä luettaessa. Lukeminen onnistuu yhdellä kädellä tai täysin ilman, eikä selän liimausta tarvitse tuhota taitellen aukeamia väkivalloin pysymään avoimina. E-kirjan voi laskea pöydälle tai tukea tyynyä vasten ja se pysyy kätevästi auki juuri siltä sivulta missä olet.

Ruutu on himmeä eikä loista, jotteivät silmät väsyisi. Visuaalisesti se jäljittelee hyvin kirjan sivua, melkein voi aistia paperin huokoset ja karheuden. Pieni loiste olisi kiva optio, jotta kirjaa voisi lukea myös hämärässä valojen sammuttamisen jälkeen (vertaa taskulamppu & kirja peiton alla).

Luen usein pokkareita, jotka mielestäni ovat kirjojen fast foodia: nauti ja heitä pois. Paitsi etten raaski heittää niitä pois vaan nurkkani pullistelevat näitä epäesteettisiä hetken huveja. Sähkökirja on tähän mainio ratkaisu. Luulenkin, että kirjahyllyyn hankitaan jatkossakin kovakantiset ja itselle merkitykselliset kirjat ja e-lukulaitteesta luetaan dekkarit, himoshoppaajat ja ammattikirjat.

Odotan valikoiman kasvua ja ALV:n järkeistämistä, mutta tulen varmasti muutaman vuoden sisällä hankkimaan pienen ja edullisen e-kirjan bussi- ja lomamatkakäyttöön!

perjantai 19. marraskuuta 2010

Anonyymi: Prinsessan kirjeet



Teos, 2010.

Prinsessan kirjeet on anonyymin kirjoittajan pieni, merkillinen kirja. Helmiäishohtoinen aforismikirjan (tyyliin "Maailman paras äiti", "100 asiaa jotka tekevät minut onnelliseksi" tms.) näköinen opus on 30 rakkauskirjeen kokoelma.

Inspiraationsa teos on saanut Danielin hääpuheesta prinsessa Victorialle. Kuuluisaksi äityneessä puheessaan, jossa vertaa itseään mm. sadun sammakkoon, kertoo Daniel, että ennen kuukauden pituista työmatkaansa, oli Victoria kirjoittanut hänelle yhden yön aikana 30 rakkauskirjettä. Yhden joka yölle erossa.

30 - jaksaisitko sinä? Puhe oli selkeästi ammattilaisen kirjoittama - kaikki kunnia bodarin supliikkitaidoille - ja esiintyminen harjoiteltu moooneen kertaan. Niinpä veikkaisin lähes, että juttu 30 rakkauskirjeestä on myös PR-henkilöiden keksimä herttainen intiimi juttu joka kohottaa tulevan hallitsijan gloriaa.

Mutta itse kirjaan. Luin tässä toissa kesänä omia rakkauskirjeitäni miehelleni seurustelun alkuajoilta ja ne olivat varsin äitelää hengenravintoa. Samaa sarjaa ovat muiden rakkauskirjeiden lukeminen. Prinsessan kirjeet ovat ehkä hiukan metafyysisempiä, mutta niihinkin mahtuu partnerin mittasuhteiden ihailua ja tunnustelua. Yäk.

Sinänsä kirjeet ovat sujuvaa luettavaa ja tarjoavat teorian kruununprinsessan päänsisäisestä maailmasta ja siitä, miltä virka ja elämä hänestä voisi näyttää. Lisäksi olisi hauska kuulla valistuneita arvauksia, kuka on tämä suomalainen jo julkaissut naiskirjailija, joka on kirjoittanut kirjasen anonyymisti tutkiakseen rakkautta ja eroottista draivia. :-)

torstai 11. marraskuuta 2010

Finlandia-ummikko ilmoittautuu

Luulin lukeneeni viime aikoina jonkin verran suomalaistakin kirjallisuutta, mutta Finlandia-ehdokkaiden lista (ks. esim. HS) on minulle täysin tuntematonta kauraa. Saisiko tätä edes tunnustaa, mutta sekä kirjat että kirjailijat...

Ainoa edes visuaalisesti tuttu kirjankansi oli Riitta Pulkkisen Totta, jota on arvosteltu useissa kirjablogeissa.

Katsotaan miten kisa etenee, jos tutustuisi johonkin näistä: vaikka jotenkin ensivaikutelma ei sytytä?

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Joensuu: Harjunpää ja Rautahuone

...ja pieni sivupoikkeama leffa-arvosteluun Pahan papista. :-)

Luulin pääseväni eilen synnyttämään, mutta kyseessä olikin väärä hälytys. Tästä tympääntyneenä veimme lapset hoitoon ja menimme mieheni kanssa leffaan katsomaan Harjunpäätä. Toiveenamme oli yllätyssäpsähdykset, ammuskelu ja muu supistuksia provosoiva toiminta.

Leffa oli ihan ok perusdekkari, ehkä sopivampi telkkariin. Hyvää ja yllättävää siinä oli luonteva dialogi - usein suomifilmejä katsellessa ei tarinaan pääse uppoamaan etäännyttävän teennäisen teatterilausunnan takia. Sampo Sarkola oli loistava kylmänpsykoottisena pahiksena, joka osasi esittää myös herkän symppistä tarvittaessa. Jenni Banerjee oli tylynihana Onerva-poliisi, tosin stailattu hyvin paljon Lisbeth Salanderia muistuttavaksi.

Franzén oli myös hyvä enkä voi olla sympatiaa häntä kohtaan luettuani loistavan esikoiskirjan. :-) Mutta miksi oi miksi hänen pitää aina esittää vaimonsa kanssa yhdessä pariskuntaa?

Mikä leffassa oli omituista oli sen täydellinen poikkeaminen kirjasta! Leffan nimi oli sama, samoin henkilöiden nimet ja metrojuna-aspekti. Kirjassa liikutaan tosin paljon laajemmin kaupungin maanalaisissa verkostoissa. Muuta samaa sitten ei ollutkaan. Harjunpää oli aivan eri tyyppi kuin kirjoissa, samoin juoni oli aivan uusi. Jos on kiihkeä Harjunpää-fani, kannattaa siis nollata kaikki ennakkoajatuksensa kun leffaa menee katsomaan. Muuten joutuu kiljumaan tavallista leffaversiointia huomattavasti kovemmin: Hei! Ei se noin mennyt!

Mutta mikä hassuinta, huomasin että ohjaaja oli Olli Saarela, siis tämä yhden ex-kulttuuriministerin yx ex. Ja KAIKKI poliisit, pahikset ja sivuhenkilöt oli stailattu aivan hänen näköisikseen. Luulin ensin että poliisien neukkaripöydässä istui moottoripyöräjengiläisiä, niin paljon pujopartoja ja tatuointeja siellä loisti.

Sori, sivujuoni venähti vähän pitkäksi, nyt kirjaan.

Matti Yrjänä Joensuu: Rautahuone (Otava 2010)

Ensi kosketukseni Harjunpäähän oli Joensuun uutuus Rautahuone jonka jälkeen luin Pahan papin. Oikeastaan kummassakin kirjassa...

...pidin: jouhevasta, rikkaasta kielestä ja poliisityön lakonisesta ja osaavasta kuvauksesta. Ina kommentoi inhorealistista otetta, mutta minä jopa pidin realistisen tympeästä poliisin arjen avaamisesta, koska toisaalta kirjoista puuttuivat inhottavat kidutusmurhat tms. joita tietyt dekkaristit harrastavat.

Joensuu kuvaa vain todellisuutta, siinä vaiheessa kun ruumis on ollut ruumis jo jonkin aikaa tai makaa patologin pöydällä. (Lapsena eniten selaamani kirja muffani lääketieteellisestä kirjastosta oli oikeuslääketieteen kuvitettu laitos, joten olen ehkä paatunut.)

...en pitänyt: kurjuudessa rypevistä, niin surkeista henkilöistä, että se menee uskottavuuden toiselle puolen. Miten Orvo pystyi olemaan niin nöyryytetty ja mateleva kotioloissa ja taas suvereenisti hallita sosiaaliset tilanteet naisten kanssa, joille hän myi palveluitaan? Ja miten kaksi niin onnetonta kohtaloa kuin Orvo ja Neea löytävät toisensa? Ja miten kaikki meneekään niin pieleen, kuin Romeossa ja Juliassa konsanaan...

En nyt aivan päätä pahkaa rakastunut Harjunpää-sarjaan, mutta uskoisin lukevani muutaman osan vielä, jos ei muuten niin suvereenin suomenkielen takia.

Ja tässä vielä Paha pappi -leffan traileri jos et usko Saarela-stailausheittooni:

maanantai 8. marraskuuta 2010

Vieraileva arvostelija - Poikakirja


Äidilläni on tavallisesti yhtä korkea pino kirjoja lukujonossa yöpöydällään kuin minulla. Kirjamakumme käy varsin hyvin yksiin, vaikka äitiä kiinnostavat myös elämänkerrat ja yhteiskuntakatsaukset (iän mukanaan tuoma ilmiö), sekä kovaksikeitetyt ja julmat psykologiset trillerit (!). Minä taas pidän myös maagisesta realismista, vampyyrikirjoista ja chick litistä.

Kirjapinojemme luetut yksilöt vaihtavat tiuhasti majapaikkaa kun lainailemme kirjoja toisillemme. Sain luettavaksi Olli Jalosen Poikakirjan (Otava, 2010) ja lainasin sen ensin äidille. Koska hän on aikalainen, pyysin poikkeuksellisesti äitiä vierailevaksi arvostelijaksi kertomaan kirjan herättämästä ajatuksista. Tässä siis kirjamamman arvostelu:
______________________________________________________

Paitsi itse hankkimani kirjat, kasvattavat tyttäreni luona käydessäni käsiini tarttuvat kirjat lukematonta kirjapinoa, joka kohta saavuttaa metrin korkeuden yöpöydälläni. Viime aikoina olenkin siksi urakalla pinoa lukemalla madaltanut.

Olli Jalosen
(s.1954) Poikakirja oli nopeaa luettavaa. Osaksi koska se kertoo ajoista, jolloin itse ja kolme veljeäni olimme lapsia ja nuoria mutta myöskin miellyttävän ja sujuvan kielensä takia. Tapahtumat, äänet ja ympäristö piirtyi kuin filmille mielikuvituksessani.
Siitä on jo hetki kun luin Franzénin Tummien vesien yllä mutta mielestäni kirjoissa on paljon yhteistä. Perhe-, ystävyys-, koulu- ja ympäristöasiat esitetään molemmissa pienen, kasvavan pojan näkökulmasta. Pojat koheltavat omien rajujen leikkiensä parissa.

Kummassakaan ei myöskään kaihdeta ikävien asioiden ketomista. Poikakirjassa ne eivät ole ihan yhtä "tummia." Molemmissa ne kuitenkin kerrotaan ymmärryksellä ja Poikakirjassa jopa hellästi. Kaunista oli myös lukea miten Jalonen piirtää vanhemmistaan jalat maassa olevia, lastensa parasta ajattelevia vanhempia ja miten vaikeatkin asiat perheessä puhutaan järkevästi kerralla poikki.

Helsingin Sanomissa kerrottiin hiljattain kahden 60- ja 80-luvuilla koulunsa käyneen miehen tuntemuksista, heidän istuuduttuaan taas muutamaksi viikoksi koulunpenkille. He totesivat että ei koulu ja oppilaat ole paljonkaan muuttuneet, vain tekniikka on vallannut tilaa. Omienkin kokemusten perusteella ja Poikakirjaa lukiessani, sain pitkälti saman vaikutelman - on kiusaajia ja kiusattuja, niin oppilaissa kuin opettajissakin. Erona on kuitenkin lähellä olevat sotakokemukset, joilla oli hyvinkin dramaattinen vaikutus toisiin ihmisiin, jotka sitten sen mukaan käyttäytyivät. Ihmiset kuitenkin seurustelivat lähemmin ja, vaikuttaa jopa, lämpimämmin toistensa kanssa, johon osasyynä ehkä se että tv oli harvojen etuoikeus.

Herkkää ja hauskaa luettavaa oli ne kohdat, joissa päähenkilön kiinnostus vastakkaista sukupuolta kohtaan nostaa päätään. Ja tämän herkkyyden vastapainoksi sain pari kertaa nauraa katketakseni. (Jos kirja filmatisoitaisiin mietin mitenkähän yhden tietyn kohdan kävisi - taitaisi olla mahdoton tehtävä). Eikä kuolemaltakaan, joka on olennainen osa elämää, säästetty.

Hyvä kirja tuli luettua. Toivottavasti tämä innostaa muitakin Poikakirjan pariin :-)

Sanoi Leena

torstai 4. marraskuuta 2010

Suuri kuvareportaasi Kirjamessuista ja äänikirjoista!

No niin, nyt minulla on kamera joka kulkee näppärästi käsväskyssä pokkarin tai parin väliin litistyneenä! Tältä se näyttää. Siispä Kirjamessuille.

Kuva: Panasonic DMC-GF1

Messuilta mukaan tarttui oikeastaan vain "220 traktorimallia" -kirja. Älkää pelätkö, en tee siitä arvostelua, vaan se menee pukinkonttiin 4-vuotiaalle tulevalle heinähatulle. Joku jo totesikin, että tarjoukset eivät olleet kovin suuria ja pääpaino oli uutuuksien esittelyssä.

Kuva: Kolmas True Blood -kirja ilmestyi Gummerukselta suomeksi.

Kirjailijahaastatteluja ja puheenvuoroja oli useita kiinnostavia, mutta hälinässä ja vilinässä en osannut pysähtyä niitä kuuntelemaan. Seuraavana vuonna pitänee käyntisuunnitelma laatia niiden mukaan ja tehdä niinkuin jotkut muut, jotka osallistuivat useana päivänä. Kuuntelin hetken verran Reijo Mäen haastattelua, koska luin juuri Kolmijalkaisen miehen. Lähinnä hän referoi kirjaa ja torppasi oletuksia samankaltaisuudesta Jussi Vareksen kanssa.

Kuva: Reijo Mäki Elisan osastolla.

Kustannusosakeyhtiö Avain järjesti kirjabloggareille oman tapaamisen, jonne oli kutsuttu mahtavat jalat-maassa-kirjailijattaret Anu Silfverbergin ja Elina Hirvosen. He pohtivat muun muassa sitä, voiko kirjailija elää Suomessa kirjoittamisella. (Heidän henkilökohtainen vastauksensa oli, että eivät edes haluaisi vaan tasapainottavat mieluummin kirjoittamista muilla projekteilla ja töillä.)

Oli todella mielenkiintoista kuulla heidän kirjojensa synnystä ja samoin Avaimen kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlsonin näkökulmasta käsikirjoituksen muokkaamisesta sekä siitä, millaisia käsikirjoituksia ja määriä tekstiä hänelle tänä päivänä lähetetään.

Oli myös hauska saada kasvoja blogeille, joita seuraa, ja keskustella kirjablogien toiminnasta, kokemuksista ja mahdollisesta jonkinasteisesta järjestäytymisestä.

Kuva: Anu Silfverberg ja Elina Hirvonen teostensa kera.

Iltani ei päättynyt tähän, vaan minut oli kutsuttu Lasipalatsiin Elisa Studioon kuulemaan Cecilia Samartinin kertomana hänen Senor Peregrino -kirjastaan. Elisalta saa ladata äänikirjoja suoraan MP3-soittimeen, mikä oli minulle täysin uutta. Elisa oli arponut Facebook-sivuillaan 20 onnelliselle paikat tilaisuuteen tapaamaan Samartinia sekä kutsunut joitakin bloggareita ja kirjailijoita. Paikan päällä paljastui, että olimme äitini kanssa ainoat ulkopuoliset Elisan ja kustantamon väen lisäksi. Ja Samartin on maailmanluokan kirjailija!

Kuva: Äiti ja äänikirja.

Kiusallista. Mutta minkäs teet - sitäpaitsi soraäänet sosiaalisen median kuplasta markkinoinnissa kasvavat jatkuvasti (on eri asia ilmoittautua tapahtumaan FB:ssä kuin ihan oikeassa maailmassa raahautua paikalle). :-) Silti harmin paikka, ettei muita bloggareita oltu huomattu kutsua, koska he olisivat varmasti arvostaneet supersuloisen kirjailijan tapaamista...

Kuva: Cecilia Samartin ja Kirjapeto (huom. muikea ilme juuri nimmarin saaneena)

Hän miehineen osoittautui nimittäin maailmanluokan pokerinaamaksi ja käytöskukkaseksi, jotka jaksoivat olla hauskoja ja ystävällisiä vielä kirjamessupäivän jälkeen yleisön puutteesta huolimatta. Vaikka kirjan ihastuttava kansi oli jäänyt mieleeni naistenlehtien arvosteluista, en ollut sitä vielä lukenut. Sain arvostelukappaleen kustantamon viestintäpäälliköltä ja siihen elämäni ihka ensimmäisen kirjailijan omistuskirjoituksen! Kaasutin heti kotiin lukemaan kirjan ja arvostelen sen blogiin tuota pikaa. Yleisvaikutelmasta sen verran, että kirja oli yhtä herkän sympaattinen kuin itse kirjailija.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Marja Björk: Puuma



LIKE, 2010.

"Yhdysvalloissa lanseerattu ilmiö nuorempia miehiä metsästävistä 45+ -naisista eli puumista kohahduttaa maailmaa.

Puuma-nimellä tarkoitetaan itseään selvästi nuorempia miehiä tapailevia naisia, jotka ovat itsenäisiä, itsestään huolta pitäviä ja oman arvonsa tietäviä."
(29.9.2009 MTV3.fi)

Trendisanan ja hennon vaaleanpunaisen kannen - kuin nuoren tytön mökkihuoneen tapetti - yhdistävä kirja houkuttelee tarttumaan itseensä. Roosat ennakkoaavistukset saavat kuitenkin höykytystä heti alkuunsa, kun päähenkilö Malla ja hänen varakas mutta ukkoontunut miehensä Kauko vyöryttävät lukijan päälle lakoniset keskustelunsa ja tympeät ikääntyneen ruumiintoimintonsa.

Sivu 77: "He lepäsivät lähekkäin ja hän silitti miehen kasvoja. Hän huomasi tämän poskissa mustapäitä, nipisti ne pois ja hieraisi ihomadot haarojensa välissä olevaan vessapaperiin. - Kulmakarvat pitäisi lyhentää, hän sanoi. - Näytät Brezneviltä. Kauko pyysi leikkaamaan. Hän istui hajareisin tämän vatsan päällä, leikkasi pahimmat karvat lyhyemmiksi ja nyppi mustia ja harmaita, rasvajuurisia karvoja silmien välistä pois ja asetteli ne pituusjärjestukseen vessapaperille tyynyn päälle."

Tunnustan kauhistuneeni. Miksi kirjailija haluaa pakottaa minut lukemaan tällaista? Mieleeni tuli jopa Kosteikkoja-kirja, jota kirjalliset ansiot tosin olivat matalammat ja ruumiineritteiden kuvaukset vieläkin estottomammat. Puuma-kirjassa härskiintynyt ruumiillisuus puolustaa paikkaansa ikääntymisen poltinmerkkinä, sekä yksinäisyyden, joka saa ihmisen kiertymään itsensä ympärille näinkin konkreettisesti.

Malla on Kaukon elämän iltapuolen partneri. Juristipariskunnalla on kaikki hyvin: metsästysmökkiä rakennetaan, asunto sijaitsee keskikaupungilla, lomat, autot, vaatteet ja muu tilpehööri on kohdallaan. Liekin elämään Malla hakee pinnallisista ja merkityksettömistä sivusuhteista.

Elämän varrelta jääneet ystävättäret eivät loista lukumäärällään. Riitta on naivi ja hömpän itsekeskeinen lääkäriystävätär, joka tarrautuu narsistimieheen viimeisenä oljenkortena vanhapiikuudesta. Orvokki on mustalainen, Mallan ikätoveri ja mökkinaapuri lapsuuden jaksoissa, joissa kerrotaan Mallan etäisestä kunnanlääkäri-isästä ja tyttärensä emotionaaliset tarpeet ohittavasta äidistä.

Kirjan dialogi on nopeatempoista ja poukkoilevaa, karmeaa ja äärimmäisen huvittavaa. Hauskin sivutarina on Riitan onnettomat hääsuunnitelmat ja Malla-kaason kyykyttäminen. Nykyhetken löysän rapistuneen lihallisuuden kuvaukseen tuovat kontrastia lapsuuden raikkaammat lomakuvaukset sekä Mallan vastahankaisesti hyväksymän Kaukon uuden mökkihankkeen luontoon liittyvät, kirpeän kauniit jaksot.

Sivu 89: "Kun he tulivat perille, yksisilmäinen, nouseva kuu kohosi taivaalle, toinen poski jo hieman pullottaen. Järven vastaranta heijastui mustana peilityynellä järvellä. Valkeat koivunrungot raidoittivat metsänreunaa. Joutsen lipui vanaa jättämättä veden mustalla puolella pohjoiseen päin."

Björk on taitava kirjoittamaan tragikoomista tekstiä. Henkilöt ovat eläviä. Draaman kaari ehkä liiankin julman osoitteleva. Näen kirjan sieluni silmin kotimaisena TV-sarjana, joka toimisi loistavasti! Kirjana en voi sanoa että iski suoraan hermoon.

Muiden bloggareiden arvosteluja löytyy ainakin Magica de Spelliltä, Kirjasiepolta ja Tomomilta.

Jos jäit miettimään asiaa, voit lopuksi testata täällä oletko itse puuma.

perjantai 29. lokakuuta 2010

Lastenkirja-arvostelu



McDonald'sin lastenkirjakampanja jatkuu vielä 4.11. saakka. Viime kuukausina olemme jumittuneet turvallisesti Scarryihin ja Kunnaksiin, joten oli kiva saada freesejä iltasatukirjoja. Kaikki kampanjan kirjat ovat tunnettujen uuden sukupolven tekijöiden laatulastenkirjoja.

Tässäpä siis vaihteeksi lastenkirja-arvostelu! Apureina toimivat 2-v tyttö ja 4-v poika.

Ulf Stark ja Lilian Brøgger: Satumainen matka

Kuvaus: Aakkosrunokirja Asta-tytön seikkailusta kirjassa: Asta pelastaa prinsessan noidan kynsistä, ratsunaan virtahepo.
Äidin mielipide: Aivan ihanat, värikkäät, raikkaat, veikeät ja yksityskohtaiset kuvat! Tarina on jännä ja siinä oli vanhaa kunnon kauhutarinamaista satumeininkiä: noita oli kamalan ruma ja sen katseesta kuolee. Missään nimessä ei pelottava, muttei myöskään lälly. Aakkosrunot sointuivat reippaammin ruotsiksi (runot on suomeksi, ruotsiksi, norjaksi ja tanskaksi), suomeksi riimit olivat välillä hieman vaikeita tai haettuja. Juuri sopivan pitkä iltasaduksi, pystyi lukemaan yhtäaikaa 2- ja 4-vuotiaille.
Poika 4-v: Tämä oli hyvä, koska kaikki sivut oli hyviä.
Tyttö 2-v: Kato, noita!

Jan Lööf: Oskarin karkumatka


Kuvaus: Oskari-apina tuodaan eläintarhaan, josta tämä karkaa takaisin Afrikan viidakkoon. Eläinhoitajat jäävät nuolemaan näppejään.
Äidin mielipide: Myös tämä oli sopivan pitkä (=lyhyt) iltasaduksi ja sen jaksaa lukea useampaan kertaan. Kuvat ovat symppiksiä ja niissä on paljon yksityiskohtia ja teknisiä vempeleitä sekä eläimiä, jotka kiehtovat. Oskarin sai etsiä joka kuvasta piilottelemasta. Kiva tarina! Pidin.
Poika 4-v: Kaikki tässä oli erityisen kivaa! (Lopussa Oskarin ja äidin uudelleenkohtaaminen herkisti.)
Tyttö 2-v: Toi on apina! (Oskari ilmeisesti oli söötti.)

Timo Parvela: Hilma ja täydellinen lemmikki

Kuvaus: Hilma-tyttö haluaa lemmikin ja harkitsee eri vaihtoehtoja, joilla kaikilla on omat hassut puolensa.
Äidin mielipide: Suositus on yli 3-vuotiaille, mutta ainakaan 4-vuotias poika ei jaksanut kuunnella. Tekstiä paljon ja kuvat valkoisella taustalla (ei tarpeeksi katsottavaa tekstin lukemisen ajaksi). En pidä itse lastenkirjoista, joissa käytetään juonessa keinona toistoa ja variaatiota. Parempi kunnon stoori joka etenee tai sitten täysi anarkia ja pölhöily. Ehkä enemmän tyttöjen ja hiukan vanhempien kirja?
Poika 4-v: Kaikki sen sivut olivat kivoja (joviaali kommentti).
Tyttö 2-v: Eläinten kuvat kiinnostivat.

tiistai 26. lokakuuta 2010

Linssin takaa

Olen jo pidempään miettinyt arvostelemieni kirjojen kuvaamista itse. Tämä toisi vähän väriä ja kiinnostavuutta kirjastonpölyisiin raportteihin unettavista lukunörtin aivoituksista.

Aikoinaan olen kuvannut Canonin järjestelmäkameralla - siis filmiaikakautena eli todellakin aikoinaan. Nykyinen Canon-digipokkarini on umpikulunut ja tuottaa mielenkiintoisia valoilmiöitä, joita taikauskoisempi voisi luulla henkimaailman ilmentymisiksi. Uutta hankkmaan siis!

Kameravertailu osoittautui monimutkaiseksi ja tekninen tietämykseni heikohkoksi. Siispä lähdin siitä, että haluan PIENEN kameran, jonka voi näppärästi napata mukaan vaikka kirjakauppaan tai kirjamessuille. Siinä pitäisi kuitenki olla TEHOA, niin että kuviin saa syvyyttä ja tarkan ja epätarkan kontrastia.

Tiukan ja tuskaisen tiedonetsinnän jälkeen ihastuin tämän näköiseen kaunottareen:



Kyseessä on Panasonicin Lumix DMC-GF1, maailman pienin ja kevein järjestelmäkamera. Laitteessa yhdistyy siis järkkärin mahdollisuudet pokkarikameran kätevään kokoon. Sain kameran lainaan ja olen räpsinyt sillä koko eilisen illan. Näin epäteknisenä ja ei-ammattikuvaajana täytyy sanoa, että automaattitoiminto ainakin tuottaa kauniita kuvia. Muihin säätöihin en vielä ehtinyt tutustua.

Toiseksi parasta kamerassa on sen sulava mutta jotenkin retro design ja ensimmäiseksi parasta on ehdottomasti herkullinen, vanhanaikaista sulkijan räpsähdystä muistuttava kuiva ääni kuvattaessa. Tiedättekö mitä tarkoitan? Mieleen tulee isoisän nahkakotelossa ollut manuaalikamera. Tunnen itseni 50-luvun paparazziksi!

Tarkempia teknisiä tietoja löytyy Panasonicin verkkosivuilta.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Unelmien kirjahylly



Koska onnistuimme muutamaan ilman remonttia, tarkoitukseni on suunnata pakollinen nikkarointistressi täydellisen kirjahyllyn kokoamiseen. Tällä kertaa en osta sitä Ikeasta.

Haaveeni on teettää mittojen mukainen katosta lattiaan hyllykkö, johon mahtuisivat kaikki kirjani (ja tulevat myös) ilman tunkemista, pinoamista ja pöydännurkilla heiluvia kirjaröykkiöitä.

Täydellinen kirjahylly olisi valkoinen, suuuuuri (ei ihan tikapuutasoa) ja siisti. Kirjat olisivat aakkosjärjestyksessä kielittäin. Pokkareille olisi oma hyllynsä ja kirjat, jotka eivät koskettaneet olisi siivottu pois.

Ylläoleva nykyiseni ON Ikeasta, synkeäntumma, lasiovet estävät kirjojen nopean järjestelyn ja etsimisen ja kirjat on mitenkuten tungettu hyllyihin muuton jäljiltä.

Kenellä on täydellinen tai muuten rakas kirjahylly? Inspiroivia kuvia saa lähettää, niin julkaisen ne.

Tässä olisi aika hieno, suorastaan pelottava:

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Seija Vilén: Mangopuun alla


Tämä kirja kertoo perheväkivallasta, hihhuliuskonnosta ja tytön matkasta pieneltä perähikiäpaikkakunnalta Intiaan kotirouvaksi, ja lopulta takaisin kotiin niin maantieteellisesti kuin oman seksuaali-identiteetin kannalta.

Kirja ei kuitenkaan sovellu sosiaalipornosta pitäville. (Tunnustan joskus kuuluvani tähän joukkoon.)

Aiheiden käsittely on täydellisen erilaista kuin tämän kärjistetyn esittelyn kannalta voisi ajatella. Teksti sekoittaa lyyristä ja arkipäiväistä ihmeellisen hauskalla ja kauniilla tavalla. Tärkeät asiat kerrotaan usein vertauskuvallisesti. Ja silti, teksti imee täysin mukanaan. Se on rehevää, kuulasta ja rinnastaa päähenkilön nykyhetkeä ja lapsuutta jopa samassa kappaleessa, niin että lukijan on pysyttävä tarkkana kuin porkkana.

Värikästä ja hauskaakin ovat kuvaukset angstisesta teini-iästä pikkukylän raitilla ja kotirouvan elämästä Intiassa palvelijoineen - ja kieltoineen. Synkeästä kaamosmaisemasta lapasineen ja tupeerattuine otsatukkineen liu'utaan lämpimänkirjavaan Intiaan, mausteisten ruokien, silkkisten sarien ja korallirannerenkaiden maailmaan.

Monet keskeiset asiat kerrotaan vain vihjeinä tai sivuhuomautuksina. Esimerkiksi perheväkivalta tulee esille niukkoina vihjeinä, kunnes yhdessä lauseessa tuodaan esille aviomiehen väkivaltainen toiminta. Lukija siirtyy seuraavaan kappaleeseen, kunnes tajuaa ja palaa taaksepäin: Hetkinen! Lukiko siinä todella noin?

Kirja antaa mielenkiintoisen kuvan Krishna-liikkeestä, johon itselläni ei ole ollut muuta kosketusta kuin katukulkueet ja temppelin edulliset kasvislounaat, joissa jotkut kävivät opiskeluaikoina. Liikkeeseen liittymisen motiivit käyvät rivien väleistä ilmi ja samoin sen opetusten omaksuminen ja niihin uskominen ja liikkeessä pysyminen samoin, vaikka tämä tuntuukin uskomattomammalta prosessilta.

Kaiken kaikkiaan tarina on huimaava kertomus erilaisesta elämästä. Missään nimessä teos ei ole tilityskirja vaan se on kypsän ihmisen jopa ulkopuolinen selostus kohtalostaan ja ennen kaikkea ehdottoman kaunis kirja, jonka ansio piilee itse tekstissä ja kerronnassa - ei tarinan sinänsä värikkäissä käänteissä.

Kirjailijan itsensä voi kohdata hänen blogissaan. Sain tavata hänet jokin aika sitten livenä Avaimen järjestämässä bloggari-illassa. En ollut tuolloin vielä harmikseni lukenut kirjaa. Kirjailija teki minuun hyvin miellyttävän ja kultaisen vaikutuksen ja lisäksi kun hän mainitsi lukevansa kriittisellä silmällä arvosteluja, oli erinomaisen vaikea kirjoittaa tätä tekstiä... Mutta suosittelen kirjaa siis sen yllättävyyden, kauneuden, sekä herkullisen kannen (Vilénin maalaus) takia. :-)

lauantai 16. lokakuuta 2010

Reijo Mäki: Kolmijalkainen mies


Dekkarikyselyyn liittyen sain juuri eilen loppuun uusimman Vareksen. Kyseinen dekkarisarja on niitä, joista olen lukenut kaikki osat. Vaikken oikein tiedä miksi ne minua viehättävät. Olisikin hauska kuulla lukijastatistiikkaa sukupuolen mukaan. Vares-kirjat ovat nimittäin pullollaan baarisukkeluuksia, krapularämmintää, mielipiteitä suoraan Persujen vaalijulistuksesta sekä kauniimman sukupuolen asettamista vähintäänkin mielenkiintoiseen valoon (piikkikoroissa ja kukkamekoissa - vaikka ehkä tämä kertoo vain Turun katumuodista).

Kyökkipsykologinen pika-analyysini onkin, että Vares-kirjat ovat raikkaan epäkorrekteja ja hauskoja. Sen lisäksi niissä on klassinen yksityisetsiväkulma minä-kertojineen, alkoholiongelmineen ja vaihtuvine kohtalokkaine naisineen; kaikki sijoitettuna sympaattiseen Turkuun. Lisäksi Vares on hyväsydäminen, mikä on mukavaa, ja rosvot tyhmiä ja erittäin värikkäitä hahmoja, nimistä lähtien.

Kolmijalkainen mies nivoo yhteen kaksi murhamysteeriä, joiden sotkuiset johtolangat liikkuvat Turun aikuisviihdemaailmassa sekä liike-elämän hyväveliverkoistoissa.

Edellisen itärajan ja vähän oman genrensäkin yli liikkuneen Vareksen jälkeen nyt heiluttiin taas tutuissa kuvioissa Aura-joen rannoilla. Kuten kuuluukin, tarina sisälsi yhden ryyppyputken, krapulanparannusvinkin, "mitä söisin tänään" -vinkin (ruisleipää mikrossa - edamilla, sipulilla ja makkaralla), muutaman kieron ja kohtalokkaan naisen, vaarallisia valkokaulusrikollisia, sekä pari kappaletta heidän ihastuttavan pölhöjä käsikassaroitaan.

Rikosta ratkaistaan luonnollisesti muun muassa Uuden Apteekin baaritiskillä, josta lyhytprosaisti Luusalmi joutuu peräti kuivatukseen neljän seinän sisälle. Kupittaan laitoksessa kirjailija sekaantuu kuumiin taulukauppoihin ja tietämättään johdattaa Vareksen oikeille jäljille selvittämään aikuisviihdetähti Esa Jalkasen katoamista sekä esimerkillisen miehen ja toimitusjohtajan, Martti Lundbergin selittämätöntä itsemurhaa.

Kolmijalkainen mies oli tutulla Vares-kaavalla kulkiessaan hauska ja viihdyttävä, rikosmysteeri sopivan kinkkinen, ja loistoainetta elokuvaksi! Odottelenkin seuraavaa Vares-leffaa...

PS Kirjailijoiden perusongelma tuntuu olevan päähenkilöiden meiningin ja mielipiteiden samaistaminen kirjailijan persoonaan. Jotenkin kun luen Vareksia, olisin kuitenkin erittäin yllättynyt, mikäli Reijo Mäki kirjoittamisen lomassa lipittelisi vihreää teetä kotona villasukat jalassa...

PPS Löysin vanhan haastattelun vuodelta 2006, josta käy ilmi että Vares-kirjojen lukijoista enemmistö ON naisia, sekä mitä kirjailija itse sanoo mahdollisesta yhteneväisyydestään Jussi Varekseen, tsekatkaapas.

perjantai 15. lokakuuta 2010

Lastenkirjoja McDonald'sista



Lapsille lukeminen on loistava kampanjan aihe! Ja kun se on mainiosti kytketty tuohon kauppareissujen ja lauantailounaan pelastajaan, Happy Meal -ateriaan, välttyy sen pohdiskelulta, pitäisikö kylkiäislelu ekologisesti jättää ottamatta (oikeasti taistelu on hävitty ajat sitten ja yhdestä kylkiäiskoirasta on jopa tullut poikani lempiunilelu).

McDonald'sista saa siis lokakuun ja marraskuun ajan lastenaterian mukana lastenkirjan. Kirjoja on kahdeksan erilaista ja ne ovat tunnettujen tekijöiden todella laadukkaita kirjoja. Hampurilais- & kirjareissuja voi ajoittaa kiinnostavimpien kirjojen mukaan, tietoja ja ajankohdat niistä löytyvät täältä.

Toivottavasti myös jatkoa saavan kampanjan tausta-ajatuksena on alla olevat 10 syytä, miksi lukea lapselle. Allekirjoitan nämä täysin ja lisäisin vielä, että lukeminen avaa vähän vanhemmalle lapselle jopa maailmoita joista vanhemmilla ei ole aavistustakaan. :-)

10 syytä lukea lapselle

1. Lukeminen avartaa lapsen maailmaa, kehittää ajattelua ja antaa uusia ideoita.

2. Lukeminen kehittää lapsen tunne-elämää ja kykyä tuntea myötätuntoa.

3. Lukeminen avaa pääsyn muihin maihin, aikakausiin ja kulttuureihin.

4. Lukeminen kehittää lapsen eettistä ajattelua. Kirjojen tapahtumat ja hahmot auttavat pohtimaan, mikä
on oikein tai väärin, mikä hyvää tai pahaa.

5. Kirjasta saa voimaa. Ne tarjoavat viihdettä ja jännitystä, ne naurattavat, itkettävät ja lohduttavat.

6. Kirjat auttavat katsomaan asioita eri näkökulmista eri ihmisten silmin.

7. Lukeminen auttaa ymmärtämään muita.

8. Kirja on hyvä seuralainen; sen kanssa saat ajan kulumaan yksinäisinä hetkinä.

9. Kirja on helppo ottaa mukaan ja sitä voi lukea melkein missä tahansa.

10. Ääneen lukeminen yhdistää lasta ja aikuista.

torstai 14. lokakuuta 2010

Dekkarikysely


Eilisessä Hesarissa (ke 13.10.) oli yleisönosastolle piilotettuna pieni maininta suomenkielisen rikoskirjallisuuden 100-vuotisjuhlista. Sen kunniaksi HS kyseli lukijoiden mielipiteitä dekkareista ja julkaisee niitä 27.10. Lyhyet kirjoituksen voi lähettää osoitteeseen hs.mielipide@hs.fi.

Ohjeistavat kysymykset olivat: Mikä on paras lukemasi rikoskirja? Oletko jäänyt koukkuun? Mikä rikostarinoissa viehättää? Vai kuulutko niihin, joita murhat ja väkivalta kirjoissa inhottavat? Missä maassa tehdään parhaat dekkarit?

Itse olen miettinyt, että dekkareita luetaan todella monista eri syistä ja kulmista. Äitini lukee psykologisia dekkareita, ja käyttää aikaa sen pohtimiseen, kuka on murhaaja. Minulle murha itsessään on ehkä sivuseikka ja heittäydyn itse tarinaan sen kummemmin arvailematta kuka on syyllinen. Jotkut lukevat eri maihin sijoittuvia dekkareita nojatuolimatkailuna.

Murha kirjan juonena on mielestäni usein vain hyvä alkupointti tarinalle, jonka kautta tuodaan esille aivan muita asioita: poliittista agendaa, matkailumainosta, feminismiä. Murha ja sen selvittäminen on mitä ilmeisimmin simppelimpi ratkaisu, kuin keksiä ihan oikea tarina ja juoni alusta asti itse. ;-)

Tietyt piirteet pitää dekkarissa kuitenkin olla että siitä pidän. Tässä kategorioita:

Keveys ja huumori: Rei Shimura ja Vares-dekkarit.

Soljuva ruotsi ja arkipuuhien kontrasti rikoksiin: Camilla Läckberg.

Musta huumori: Leif G.W. Persson.

Kirjasta toiseen venytetyt parisuhdeongelmat ja kompetentin, mutta itkuisen naisen taistelu tuulimyllyjä vastaan: Liza Marklund.

Siitäs saitte häh-häh-hää (tyhmät byrokraatit, yläluokka ja pahikset):
Stig Larsson, Jan Guillou ja Jens Lapidus.

Selkeys, syvällisyys ja ihmistuntemus (sekä venetolainen keittiö):
Donna Leon.

Mestarillinen vanhan kunnon tarinan kertominen, sisilian murre, fantastiset hahmot ja kiero huumori:
jo lähes kahdeksankymppinen sankarikirjailijani Antonio Camilleri.

Pidän lisäksi menneisyyden synkistä tapahtumista, jotka vaikuttavat nykyisyyteen. Näitä mysteereitä löytyy usein Läckbergiltä.

Kyllästynyt olen liikoihin raakuuksiin (James Ellroy), ryppyotsaisuuteen (Karin Alvtegen) sekä epätyydyttäviin loppuihin, joissa paha ei saa millään muotoa palkkaansa koska yhteiskunta/poliisipäällikkö/poliitikot eivät salli sankarin tuoda totuutta julki (valitettavasti tämä on muuten niin superhyvän Donna Leonin helmasynti).

Dekkareiden nautinto on kuitenkin loppukädessä ennustettavuudessa! -> Murha-selvitys-ratkaisu. Pienet lukijan harhautukset kuuluvat toki kuvioon, mutta loppu pitää kyllä hoitaa kunnialla kotiin.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Kaistatonta menoa

Vihdoinkin! Parivaljakko Welho ja Elisa saivat uuden kotini ADSL-yhteyden kuntoon! Elo ilman verkkoyhteyttä on ottanut koville ja olen soitellut muutamankin kiukkuisen puhelun asiakaspalveluun.

Samaan aikaan jäin äitiyslomalle joten olen ollut niin fyysisesti kuin virtuaalisestikin neljän seinän sisällä, toki kirjojen kanssa.

Tällä aikaa on ilmeisesti jaettu kirjallisuuden Nobel-palkinto ja muuta vähäpätöistä. :-) Itse olen uppoutunut silittämiseen ja True Bloodin ekaan ja tokaan tuotantokauteen, jotka tosiaan eroavat paljon kirjoista mutta ovat silti ihan loistavia.

Neuvolantäti käski minun levätä kaksi tuntia päivässä, joten otan heti neuvosta vaarin ja oikaisen pitkäkseni uuden Vareksen (Kolmijalkainen mies) kanssa, joka vaikuttaa vanhalta kunnon meiningiltä (tahmaisia ryyppyputkia, stilettokorkoisia naisia, nasevaa sanailua baarissa, noloja tilanteita krapulassa) edelliseen verrattuna, joka yritteli vähän kansainvälistä vakoilutrillerimeininkiä Remeksen tapaan.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Sarita Skagnes: Vain tytär


Nyt riittää kärsimyksestä lukeminen. Raskaushormonit saavat minut nyyhkimään jo Aku Ankkaa lapsille lukiessa kun tämä pääseekin treffeille Ineksen kanssa Hannu Hanhen nenän edestä. Puhumattakaan sitten Parvekejumalista tai Sarita Skagnesin Vain tytär -kirjasta (Tammi, 2010).

Minulla oli seuraavana jonossa Mangopuu, mutten uskalla tarttua siihen vielä, vaan avasin uuden Harjunpään, joka on myös ensimmäinen lukemani. Kymmenisen aloitussivua ainakin lupaa hyvää.

Mutta Vain tyttäreen siis. Skagnes on Norjaan intialaisen perheensä luo varhaisteininä muuttanut tyttö. Hän oli alunperin jäänyt Intiaan tätinsä kotiorjaksi, kun vanhemmat vaihtoivat hänet poikaserkkuunsa joka pääsi Norjaan.

Skagnesin biologista perhettä hallitsee arvaamaton ja julma isä, jonka käytös hyväksytään patriarkaalisessa Punjabin maaseudun kulttuurissa, mutta on siinäkin kontekstissa lähinnä patologista. Nujerrettu äiti vetäytyy ja ne harvat kerrat kun avaa suunsa, asettuu miehensä puolelle. Sukulaisia tulee ja menee ja kaikki ovat yhtä parkkiintuneita ja kylmäsydämisiä. Häpäisty, nolattu ja lyöty pieni tyttö yrittää olla mieliksi kaikille, mutta ystävällisyyden pilkahdukset ovat harvinaisia.

Kirja kertoo tarinan selviytymisestä oloissa, joissa lapselle ei voi kuvitella kehittyvän minkäänlaista voimaa vastustaa ja riuhtaista itseään irti. Silti Sarita teki sen. Tarina kertoo myös sairaasta perheestä ja suvusta ja ympäröivistä kulttuurisista asenteista, jotka mahdollistavat tilanteen jatkumisen.

Kirjan tuotto menee Plan Suomen hyväksi ja käytetään Koska olen tyttö -kampanjaan joka tähtää tyttöjen aseman kohentamiseen kehitysmaissa. Skagnes itse toimii hyväntekeväisyydessä ja asiantuntijana maahanmuuttajalasten ja -naisten auttamisessa. Hänellä on kunnollinen aviomies ja perhe ympärillään. Tämä lohduttaa hieman lukijaa.

Isoin kysymys, joka jäi vaivaamaan minua on, eikö Skagnesin isää ja muuta sukua hävetä kun heidän visusti salassapitämänsä kaltoinkohtelu ja ihmisoikeusloukkaukset ovat tulleet kaikkien tietoisuuteen? Skagnesin haastattelu oli eilisessä Hesarissa ja tämän viikon Me Naisissa, mutta tätä siitä ei selviä. Toivon, että mokomat eivät kehtaa päätänsä pistää ovesta ulos!

perjantai 24. syyskuuta 2010

Anja Snellman: Parvekejumalat


Eilinen Me Naiset -lehti käsitteli kolmea kirjailijaa, joiden uutukaiset kirjat matavat yöpöydälläni: Joensuun Harjunpää ja Rautahuone (vaikka äitini sen ehti lukea ja mainitsi raa'aksi), Sarita Skagnesin Vain tytär ja Seija Vilénin Mangopuun alla.

Vilénin ja Skagnesin kirjojen yhdistävinä teemoina on Intia ja perheväkivalta. Skagnesin haastattelu kertoi hirvittävästä maailmasta, jossa tytär on kotitalousrobotti vailla ihmisarvoa. Pikkusisko ei tästä selvinnyt, Skagnes selvisi ja kirjoitti tarinansa kirjaksi.

Samaa teemaa fiktion keinoin tutkii Snellmanin Parvekejumalat (Otava, 2010), jonka sain loppuun eilen illalla sänkylukemisina. Arvatkaa paljonko nukuin yöllä. Luettuani ensin Skagnesin haastattelun, joka kertoi hyvin samantapaisesta elämästä kuin kirjan päähenkilö Aniksen, kietoutui todellisuus ja tarina yhteen niin että surin suloisen päähenkilön kohtaloa ja elämää vielä unissakin kuin todellista ihmistä.

Tämä kertoo jo paljon kirjasta. Aniksen ja Allan kirjoituksia, ajatuksia ja kerrontaa yhdistävä kirja avaa ikkunan teini-ikäisen tytön ja nuoren naisen pään sisään. En lakkaa ihmettelemästä, miten Snellman on hankkinut taustatietonsa yläasteikäisten suomalaisten ja somalityttöjen elämästä. Myös kulttuurin, sanontojen ja pienten arjen yksityiskohtien tuntemus oli hämmästyttävää. Ja taustatyön on parasta olla oikein, tai muutenkin aran aiheen käsittely voidaan helposti mitätöidä epäuskottavaksi.

Näkyvinä teemoina ovat maahanmuuttajien ensimmäisen ja toisen sukupolven sopeutuminen ja erot sekä Islam, sen valitseminen tai siihen ja perinnäistapoihin syntyminen. Yleisempinä ja tärkeämpinä teemoina kirjasta nousivat mielestäni kuitenkin vanhempien ja lasten suhde, lasten arvostaminen ja kannustaminen ja poikien ja tytärten sekä saman perheen lasten erilainen kohtelu.

Toinen vahva teema ja ilmiö, joka koskee mihin tahansa uskontoon maallisen ja rankan elämän jälkeen kääntyneitä, on tiukkapipoisuus ja muiden sormella osoittelu, joka on rajusti fanaattisempaa kuin johonkin uskontoon syntyneillä ja sen parissa kasvaneilla.

Tällaisesta kehityskulusta vastaa kirjan toinen keskushenkilö, suomalainen Alla, joka sekoilee rankasti yrittäessään irtautua yltiösuvaitsevasta äidistään ja poissaolevasta isästään. Alla päätyy palaamaan Islamiin, joka määrittää hänen olemassaololleen rauhallisen, säännöstellyn, minimalistisen olotilan ja liikkumisenvapauden, jossa ei tarvitse kyseenalaistaa.

Anis taas on somalimaahanmuuttajien tytär, joka kantaa perheessään sopeutumattoman leimaa. Sietämättömässä tilanteessa elävät vanhemmat (isä arvottomana parvekkeenlasittajana, äiti hiljaa kotiorjuuden ja ympärileikkaustuskansa kärsivänä vaimona) purkavat pahan olonsa Aniksen kurissapitämiseen.

Ja onnettoman Aniksen paheelliset intohimot ovat todellisuudessa niin viattomia ja herttaisia: koulunkäynti, flamenkotunnit, luonnonsuojelu, rimppakinttuinen Luka-poika, kirjaston satukirjat, kynsilakka, nitistetty ja katoava ystävä Vanilja.

Anis taistelee pienten vapaudenpilkkujensa säilyttämiseksi vaikka niiden hinta väikkyykin tummana varjona hänen yllään jo kirjan alusta asti. Kelkan suistaa syöksyyn Alla, jonka usko ei ehkä sittenkään ole niin seesteistä.

Kirjassa tunteita ja arvoja heijastavat tilat: verhoin pimennetty koti, parvekkeet, luolat, tyhjänä muilta lukittu Allan huone, sellimäinen kodinhoitohuone johon Anis puolestaan on lukittu sisään. Kieli on runollista, mielikuvituksellista ja anarkistisen lapsekasta, antaessaan pehmennetyn ilmiasun vasta lapsen maailman jättävän tytön ja julman todellisuuden kohtaamiselle.

Kirja on melankolinen, kaunis ja tärkeä. Se on kaikille vanhemmille joiden pitäisi rakastaa pieniä tyttäriään.

torstai 23. syyskuuta 2010

Bloggaritapaaminen

Sosiaalisen median ehdoton edelläkävijä kirja-alalla on Avain & BTJ!
Meidät, eli joukko kirjablogaajia, kutsuttiin tutustumiskäynnille - aivan kuin nuo goodie-bagien ja ilmaispippaloiden supersankarittaret muotibloggarit!

(Myös meillä tapaaminen aiheutti stressiä asuvalinnan suhteen; ollako silmälasipäinen kirjanörtti, mustaan kaapuun pukeutuva syvällinen humanisti vaikko mikä.)

Saimme tavata ihkaoikeita kirjailijoita ja pääsimme kyselemään heiltä suoraan kirjoittamisesta ja kirjoista. Paikalla olivat supersympaattiset Seija Vilén ja Anna Kortesalmi. Arvatkaa harmittiko, etten ollut lukenut Mangopuun alla etukäteen. Nyt tartun siihen sitäkin innokkaamin. Ainakin kirja olisi vahva ehdokas herkullisin kansikuva -kilpailun voittajaksi (kannessa on Vilénin maalaus - tosin väärinpäin käännettynä). Myös Hullu akka! -kirja johon Anna on kirjoittanut jutun, vaikutti kärjekkään hauskalta.

Vastaavanlaisia tapahtumia voisivat järjestää muutkin kustantamot (vink-vink!). Näin suurlukijana, mutta maallikkona, oli todella kiinnostavaa päästä kyselemään miten kirja syntyy, miten markkinointi toimii ja minkälaiset kirjat pääsevät esille, sekä miten blogeihin suhtaudutaan ammattilaisten näkökulmasta.

Teemoja nousi esille vaikka kuinka enkä malta odottaa, että pääsemme jatkamaan juttua.

Kamera on vielä muuton jäljiltä laatikossa (ja puolirikki) joten en pysty nyt liittämään poseerauskuvaa logoseinän edessä. Ensi kerralla!

tiistai 7. syyskuuta 2010

Tunnustan: olen kirjablogaaja


Sain Inalta muiden kirjablogaajien joukossa Beautiful Blogger Award -tunnustuksen. Nimi viitannee meidän kirjabloggareiden osalta puheenvuorojemme sisältöön ja mielipiteiden kauneuteen. Toisin kuin muotibloggarit, olemme nimittäin enimmäkseen kasvottomia tai kirjojen taakse piiloutuneita. :-)

Tai ainakaan emme tavallisesti julkaise kuvia päivän outfitistä. Vaikka idea ei itse asiassa ole lainkaan pöhkö!

"Tässä mä Akateemisessa uusin Itkonen kädessä ja Salvatore Ferragamo -lompsa jo aukeamassa, päivän asu: tennarit (Le Coq Sportif), paita (Zara, ei mee enää kiinni raskausmahan takia), housut (Lindex, nyppyiset), korut (mummun & äidin kokoelmista), asusteet (kirjapölyä), laukku (Esprit, mahtuu kirja)."

Voisimme saada lisää lukijoita ja laajentaa kohderyhmää! Hei vähän human interest -kulmaa mukaan. Ei kirjanörtitkään jaksa joka päivä lukea vaan arvosteluja.

Mutta kiitos siis inspiroivasta tunnustuksesta!

Joka ilmeisesti sisältää ukaasin paljastaa itsestään 7 hurjaa syväluotaavaa seikkaa ja lähettää tunnustuksen edelleen 7:lle blogaajalle. Brr, mystinen luku!

1. Olen lukenut niin paljon kirjoja elämäni aikana, että sen lisäksi että olen menettänyt ajastani kolmasosan nukkuessa, olen tähän mennessä hukannut vajaa 10.000 (nopealla laskutoimituksella) tuntia todellisuutta paossa kirjan kansien välissä.

2. Jos minun pitäisi rakastua ja mennä naikkariin jonkun kirjailijan kanssa (kuolleet tietty lasketaan myös), ottaisin ehdottomasti Roald Dahlin tai Axel Munthen.

3. Kannustan lapsiani ruokapöydässä lukemiseen. (Jotta saan itse lukea rauhassa.) Opetin heitä lukemaan taskulampun valossa peiton alla.

4. Haluaisin tietenkin itsekin olla kirjailija, mutta en ymmärrä miten joku pystyy niin pitkäjänteiseen suoritukseen? Sitäpaitsi olen lukenut liikaa ja jokainen itse kirjoittamani lause tuntuu jonkun plagiaatilta.

5. Osaan kääntää sanoja väärinpäin salamannopeasti. Jos joku sanoo minulle esim. pullakahvi, osaan kääntää sen välittömästi muotoon ivhakallup. Harmi ettei Speden Spelejä enää ole.

6. Olen kokeillut miljoonaa harrastusta, kuten miekkailu, potkunyrkkeily, baletti, lambada, ratsastus, tennis, juoksu, sulkapallo, fudis, sähly, telinevoimistelu, hot-jooga jne. Tämä siis ennen kuin hyväksyin sisäisen nörttini ja löysin kirjablogit!

7. Aloitin blogin testimielessä, koska tutkin tuolloin työelämässä toisen genren blogeja ja niiden hyödyntämistä. Yhtäkkiä tajusin, että verkossa voin vapaasti kertoa lukemistani kirjoista ilman että keskustelukumppani katsoo minua oudosti ja kysyy: "Mitä, oletko lukenut muka senkin?"

En keksi seitsemään blogia, joten laitan minäkin tunnustuksen eteenpäin yhdelle, vähän erilaisen genren blogaaja Peppelle: hän on äitiyslomalla oleva päätoimittaja, joka kirjoittaa elämästä vauvan kanssa ja on myös kovan luokan kirjafriikki.

Jens Lapidus: Siisti kosto


LIKE, 2010.

Jens Lapidus on mies, joka on keksinyt nasevan tyylin kirjoittaa. Lisäksi hän on söpö ja esiintyy itse kirjojensa kansissa. Koska hän on asianajaja, tuntee hän Tukholman alamaailman ja pahisten kuviot.

Lapiduksen kirjoissa on hemingwayläinen toteavan kuiva tyyli viety äärimmilleen ja vieläpä koristelu kenoviivoin ja kaksoispistein. Tosimiehet välttävät myöskin verbien käyttöä viimeiseen asti.

Lapiduksen kirjat: ei verbejä. Hahmoista puuttuu naiset/mimmit. Tiukkaa kamaa. Battle rattle.

Miksi näitä sitten lukee kolmekymppinen pikkulasten äiti? Tietty koska haluaisin oikeasti kruisailla pimeillä kujilla ja hakata portsareita kamujen kera, iltasatujen lukemisen sijaan.

No oikeasti ehkä samasta syytä kuin pidän Hemingwaystäkin (mikä ei tarkoita että sijoittaisin kirjat jotekin samalle tasolle laadullisesti). Ne avaavat ikkunan uuteen, kovaan maailmaan ja tuossa todellisuudessa naama näkkärillä luovivien henkilöiden pään sisään.

Kakkoskirja Stockholm Noir -trilogiassa päästää meidät lähiöiden jengien, jugoslaavimafian ja palkkasotilaiden maailmaan. Yksi päähenkilöistä, Mahmut, edustaa Albyn "mutakuonopoweria". Sanaa viljellään kirjassa reippaasti toisen polven maahanmuuttajien itsensä toimesta.

Tarkistin huvikseni mieheni lukemasta italiankielisestä versiosta (Mai far cazzate) ja siellä puhutaan samoissa kohdissa häveliäästi siirtolaisista, immigranti. Italialaiset tuppaavat tykkäämään sievistelystä, mutta heillä aihe on myös taatusti kuumempi peruna kuin meillä.

Kirjasta pitää toiminnan lisäksi myös siksi, että niin roistoja kuin ovatkin, ovat hahmot jollain lailla symppiksiä ja vähän reppanoitakin. Mahmutkin haluaisi viimeisellä tapaamisella halata sopeutumisneuvojaansa (muttei kehtaa), vaikka muka inhosi tämän tylsiä juttuja työn hausta ja saharanlevyistä takamusta.

Actionia siis riittää. Ensimmäinen kirja oli omassa luokassaan ehkäpä Tukholman mielenkiintoisen raha- & prinsessapiirien takia, mutta myös tämän sivut kääntyilivät nopeasti.

Odotan kolmatta, jo sen takia että elättelen yhä toivoa että yhteiset henkilöhahmot liittävät kaikki kolme tarinaa jotenkin yhteen ja ekan kirjan aloitusmysteeri ratkeaa trilogian sulkevassa osassa...

PS Katsoin muuten ykkösosaan pohjautuvan leffan ja petyin. Ei tätä voi siirtää valkokankaalle. Vai mitä mieltä olette? Traileri alla.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Stephen King: Auringonlaskun jälkeen


Miksi Stephen King on niin hyvä? Olenko leimautunut häneen liian pienenä vai onko hän vain kertakaikkiaan (kauhun) mestari? Laitoin kauhun sulkeisiin, koska Kingin kirjoissa ehkä parasta on arjen kuvaus: miesten väliset kinkku-sinappileipä- & olut-hetket tai lasten keskustelut puuhun rakennetussa majassa. Kingin arkipäivän hahmot ovat hivenen raadollisia (kuten mekin) ja heidän päässään poukkoilee kummallisia ajatuksia (kuten meidänkin), vaihdellen hupaisista kammottaviin.

Kauhu hiipii aina näyttämölle varkain. Tammen julkaiseman uuden kokelman kolmessatoista tarinassa on yliluonnollista kauhua vain osassa, ja niistäkin se pakollinen hirviöjuttu on selitettävissä aistiharhoiksi. Tarina psykiatrin pakeille tulevasta pakkoneurooseista kärsivästä potilaasta onkin parasta Kingiä; kuka meistä ei olisi laskenut rivissä olevia esineitä tai kenestä hiljainen metsä ei olisi joskus aivan yhtäkkiä näyttänyt uhkaavalta.

Viihdyttävämmästä päästä (jos kärsit ahtaanpaikankammosta ja tykkäät rypeä siinä) oli kertomus vihamiehensä toimesta kaatuneeseen työmaavessaan suljetuksi joutuvasta miehestä. Tässä stoorissa on anarkistista voitonriemua. Loppuselityksissä King kertoo jutun kirjoittamisen olleen arveluttavan hauskaa lähinnä aihepiirin edellyttämien ruokottomuuksien johdosta. Minulla on 2- ja 4-vuotiaat lapset joten aihepiiri on kotonamme (korkeakirjallisuuden lisäksi) jokapäiväinen keskustelunaihe ja huumorintajumme varsin samanlaiset (juu, ja minä taas olen 34-v), joten arvostin Kingin rohkeaa tarttumista vessahuumorin ja kauhun yhdistelevään oivaan alalajiin.

Muissa tarinoissa sivutaan ennakkoaavistuksia, rakkautta kuoleman rajan ylitse, kaksoistornien romahtamista, ihmeparantumisia ja murhanhimoisia kesäasukkaita. Osa novelleista ei ole juoneltaan muuta kuin vanhoja kunnon kummitusjuttuja, mutta henkilöiden taustan, elämäntilanteen ja ihmissuhteiden rakentaminen tekee niistä kiinnostavia kertomuksia.

King itse toivoo loppukaneetissaan että kirja pitelisi lukijaansa pelosta unettomana edes tunnin-pari valojen sammuttamisen jälkeen. Itse toteaisin, että on erikoista miten kauhukirja saa kylmien väreiden lisäksi paikoin nauramaan ja lopuksi jättää lukijalle hyvän mielen (vai olenko vain paatunut - viittaan yhä aikaisin aloittamaani King-harrastukseen).

Arvelisin kuitenkin että takana on nimenomaan Kingin humaani ihmisymmärrys ja vähän kiero huumorintaju - ryppyotsaisiahan novellit eivät ole. Tämä on lahja jos mikä!






perjantai 3. syyskuuta 2010

Kirjamarkkinointi siirtyy nettiin

Kustantamojen markkinointi- ja viestintäosastoilla mietitään kuumeisesti samaa kuin muillakin aloilla: miten muuttaa tyytyväiset asiakkaat suosittelijoiksi? Vinkkejä ja suositteluja haetaan eniten netistä ja sosiaalisesta mediasta saarnaavatkin nyt kaikki kynnelle kykenevät: viestintä-, media-, mainos- ja digitoimistot (sekä kaikki muut mahdolliset jotka haluavat osansa kakusta). Ne yritykset jotka Web 2.0:ssa eivät vielä ole, potevat huonoa markkinoinnillista omaatuntoa.

Kirjapiirit ovat valtavan suosittuja ja kirjavinkkisivuja sekä kirjablogejakin on jonkin verran. Kirjan suositteleminen kaverille kahvipöydässä saattaa saada hänet ostamaan sen, mutta jos suosittelu tapahtuu esim. Facebookin kautta, saattaa sata muutakin ihmistä innostua ja ostaa kirjan. Voisiko meidät lukutoukat valjastaa levittämään uutuuskirjoista hyvää sanomaa?

Tätä yrittää ainakin Gummerus, jonka Facebook-kampanjan kautta useamapikin kirjabloggari tilasi "tykkäämällä" John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen. Sivustolla on 485 tykkääjää, 500 ensimmäistä sai kirjan (osa on saattanut poistaa sivuston listaltaan kirjan saapumisen jälkeen). Sivulla ei suoraan kehoitettu arvostelemaan kirjaa, mutta keskusteluosiossa voi siitä kertoa mielipiteensä. Tähän mennessä vasta jokunen on aktivoitunut.

Ilmeisesti Gummerus on kirja-alan edelläkävijä (!) word of mouthin hyödyntämisessä, sillä pääsin Avun lukupiiriin joka on myös Gummeruksen järjestämä. Ilmoittautuneiden joukosta valittiin tietty määrä, jotka saavat kolme dekkaria luettavakseen. Kirjailijat ovat minulle uppo-outoja, joten luen ne mielelläni: Douglas Preston - Isku, Lincoln Child - Utopia sekä Douglas Preston & Lincoln Child, Kuoleman asetelma (kuulostaa vähän Remekseltä - eikö vain?).

Tähän kampanjaan valitut taas sitoutuvat lukemaan kirjat ja antamaan niistä arvostelunsa netin kautta. Arvosteluja saatetaan myös siteerata mainonnassa.

Mietin itse näitä asioita työkseni ja vaikka en tunne sen tarkemmin kirja-alaa, arvelisin että sanoma- ja naistenlehtien arvostelut sekä hyllysijoittelu kirjakaupoissa ovat keskeisiä kirjan myynnille. Näkyvyys netissä vähintäänkin tukee tätä ja tietyn kohderyhmän kirjoissa voi aivan varmasti olla jopa keskeinen tekijä.

sunnuntai 1. elokuuta 2010

Peter Franzén: Tumman veden päällä


Tammi, 2010.

Perhehelvettiä on vaikea kuvailla vailla katkeruutta. Niin Franzén kuitenkin tekee pitkälti omaelämänkerrallisessa esikoiskirjassaan Tumman veden päällä.

Päähenkilö Pete on pieni poika joka on kuvattu todenmukaisesti kiintymyksen-, häpeän- ja vihantunteineen. Aina välillä lukija muistaa: ai niin! tuollaista oli olla lapsi. Myös ympäröivän maailman kuvaus on ihastuttavan onnistunutta niin lapsen näkökulman osalta kuin kuvauksena elämästä pohjoisessa, sekä ajankuvauksena (...muistatko vielä sunnuntai-iltapäivän mustavalkoiset Tarzan-leffat, joiden aikana ulkona alkoi jo pimetä?) .

Petellä on ympärillään lämpimiä ihmisiä: mummo ja pappa, äiti ja pikkusisko Suvi. Myös uusia sukulaisia astuu kuvaan mukaan. Kaikkia käänteitä ja taustoja ei kerrota suoraan, vaan maailma esittäytyy lukijalle hieman kaoottisena ja selittämättömänä, paikoin lähes maagisena, kuten pienelle lapselle.

Peten perhe on onnellinen, mutta vähitellen asiat kotona alkavat liukua tilanteeseen jossa niiden ei pitäisi olla. Isä ja äiti riitelevät öisin, välillä isä makaa sohvalla ja välillä joudutaan lähtemään yöllä mummolaan. Tilanne kulminoituu rujosti ja Peten on pakko nähdä isänsä uusin silmin.

Vaikka Peten perhe ajautuu kuiluun, on kirjassa hämmentävää ilkeiden aikuisten vähyys. Lapsuuskuvauksissa on tavallisesti helppo vääntää lukijasta sympatioita, kun viranomaiset, terveydenhoitajat ja opettajat ovat tylyjä ja ymmärtämättömiä. Peteä ympäröivät leppoisat, vaikkakaan ei täydelliset, aikuishahmot, joka on varmasti lapselle jonkinlainen selviämisen tae kun kotiolot ovat kurjat.

Jos joku (muukin kuin minä) ilkeä kyynikko epäilee, että tämä kirja on näyttelijän tapa hankkia lisätuloja rahastaen lapsuutensa kovilla kokemuksilla, hän(kin) erehtyy. Kirja on kirjoitettu taitavasti ja kauniisti. Se ei saarnaa, valita, eikä sorru halpoihin ratkaisuihin.

Vaikka teemana on lapsuuden loppu, on tarinan kantavana voimana toivo, positiivisuus ja rakkaus. Pientä Peteä jäi ikävä!

maanantai 26. heinäkuuta 2010

SYKSYN kirjalistat


(Kuva: Pia Nikkinen, Etelä-Karjalan kuvapankki)

Olen kurja ilonpilaaja kun puhun syksystä, vaikka aurinkokin näyttää taas pilkistelevän... Näin loman loputtua tuntuu vain että tässä se kesä nyt sitten oli. Homma hoidettu!

Ajattelin lukea hieman systemaattisemmin syksyllä. Muutakin kuin vain käteeni ensimmäisenä osuvia ajanviettokirjoja. Esim. HS:n loistavasta klassikkoautomaatista voisi hakea muutaman teoksen, joihin tutustua.

Ja sitten muutaman uutukaisen kirjan. Kävin kurkkimassa kustantamojen syksyn uutuuksia. Julkaistavien kirjojen määrä on VALTAVA! Miten nämä ikinä voivat kaikki maksaa itsensä takaisin Suomen väkiluvulla? En yhtään ihmettele, että ala on hankala ja turbulenssissa.

Vaikka kyllä olisi kiva olla töissä kustantamossa...!

Nyt listalla ovat:

Suomalaiset
Laura Honkasalo: Eropaperit
Eve Hietamies: Yösyöttö
Peter Franzen: Tumman veden päällä

Vakavastiotettava kirjallisuus :-)
Alice Munrolta on tulossa uusi suomennos.
Thomas Mann: Tohtori Faustus (maannut hyllyssä vuoden - jumaloin Mannin novelleja yli kaiken, mutta tämä on niin paksu...)

Italia-teemaisia
Annakaisa Iivari: Juhannus italialaiseen tapaan
Kirsi Piha: Medicien naapurissa: pieni talo Italiassa

Tositarinat
Sarita Skagnes: Vain tytär

Kauhu
Stephen King: Auringonlaskun jälkeen (teinivuosieni - ja muidenkin - suosikkikirjailija!)

Onko vinkkejä/inside-tietoa syksyn muista uutuuksista?

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Skandi-invaasio veronalaisessa kirjakaupassa

Giunti al Punto on ehdoton lempikirjakauppani Veronassa, siksikin että se on auki puoleenyöhön! Pienessä prosecco-hiprakassa illallisen jälkeen tulee ostattu entistä löyhäkätisemmin kirjoja.

Muu kuin italiankielinen valikoima on hyvin pientä. Vampyyrikirjat olivat englanninkielisessä tarjonnassa hyvin edustettuina. :-) Huomasin myös että Harrisin Sookie Stackhouse -kirjat oli kaikki jo käännetty italiaksi.

Skandidekkaristien valikoima taas oli hurmaavan suuri. Ruotsalaisista dekkaristeista löytyivät kaikki isoimmat, sekä uudemmista esim. Camilla Läckberg. Myös Ted Lapiduksen Stockholm Noir II oli jo käännetty, suomeksi se on vasta tuloillaan. Sen lisäksi löytyi paljon minulle täysin tuntemattomia ruotsalaisia dekkarikirjailijoita.

Ja ihana yllätys oli nähdä Sofi Oksasen La Purga (Puhdistus) paraatipaikalla hyllyssä! Kirjaa myös kehuttiin Italian Vanity Fairissa aloituksella: "Ihanaa, vihdoin skandikirjailija, joka ei kirjoita dekkareita!"

Italialaisissa kirjakaupoissa on hämmentävän laaja valikoima tosikertomuksia kolmannen maailman ja arabimaiden naisten kohtaloista. Kansikuvassa tietysti huivin raosta pilkistävät kauniit silmät ja nimenä jotain tyyliin: Elämäni vankina/Elävältä poltettu/Lapsimorsiamen kohtalo/Pakomatka häkistä/Hunnun orjana tms...

Genren kirjoille on omistettu valehtelematta kokonainen pitkän pitkä hyllykkö. Ilmeisesti ne myyvät! Sosiologi voisi analysoida miksi italialaiset naiset (oletettavasti) haluavat lukea niitä.. Ehkä prosessoidakseen oman yhteiskunnallisen asemansa epäkohtia?

Joukossa vilahti tosin yksi helmi: Fatima Mernissin Lapsuuteni haaremissa. Nimi voisi lupailla skandaalinkäryistä kauhukertomusta, mutta tämä on lämminhenkinen ja viisas kirja. Mernissi on marokkolainen tutkija joka kuvaa lapsuuttaan usean perheen yhteisasunnossa, rehellisesti mutta herttaisesti. Suosittelen!

perjantai 23. heinäkuuta 2010

Leimattua naisen lihaa / Italian TV


Törmäsin L'espresso-lehdessä kirjoitukseen Lorella Zanardon dokumentista Il Corpo delle Donne (naisten kehot), joka on julkaistu kesällä netissä - räjäyttäen keskustelun ja hätähuudon naisten esittämisestä Italian TV:ssä.

Kävin katsomassa dokumentin, joka on kuvastoltaan pöyristyttävää ja analyysiltään kiihkoilemattoman viiltävää, suorastaan melankolista. Dokumentti koostuu pätkistä eri prime time -ohjelmia ja niiden esittämiä vähäpukeisia, leikeltyjä, toisiaan vastaan usutettuja naisia ja heitä halvalla pistäviä miehiä.

Italia on tunnettu sirkusmaisesta ja seksistisestä visuaalisesta kuvastostaan. TV:ssä esitettyjen naisten nöyryyttämisessä ei enää kuitenkaan ole kyse estetiikasta. Miten tällainen jokapäiväinen aivopesu vaikuttaa pieniin tyttöihin ja poikiin? Ja miten tähän on tultu maassa, jossa 70-luvulla oli vahva feministinen liike ja tänään älykkäitä ja asiallisia naisia huippututkijoina ja liike-elämässä?

Dokumentin sisällöstä kertoo jotain se, että lopun pätkä sai minut itkemään. Siinä on koukuista ripustettu ilmakuivattuja kinkkuja, joiden joukkoon ripustetaan katosta roikkumaan tyttö takapuolen paljastavat stringit yllään. Tytön kikattaessa hämmentyneenä ja sätkiessä avuttomana ilmassa, leimaa lihakaupan myyjä hänen pakaransa samanlaisella leimalla kuin kinkut.

Jotenkin tyttölapsen äitinä tuo kuva oli äärimmäisen surullinen.

Tämä todella laadukas dokumentti löytyy englanniksi teksitettynä: http://www.ilcorpodelledonne.net/?page_id=91

Oheisesta linkistä löytyy englanniksi mielettömän hyvä kirjoitus dokumentista, Italian telkkarista ja yhteiskunnan ilmapiiristä:

Ks. myös helmikuiset kommenttini mm. mainoksista Italian TV:ssä:

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa



Luin tämän italiaksi - Il bambino con il pigiama a righe - mutta se on myös suomennettu, koska muistan lukeneeni joitain arvosteluja.

Mitä voin sanoa tästä kirjasta? Ilmeisesti hyvin käyttäytyvän kirjabloggarin pitäisi noudattaa takakannen linjaa ja olla paljastamatta juonta, jotta lukija saa itse keksiä mistä on kyse. Kirja on alunperin tarkoitettu nuorisokirjaksi, mutta ainakin aikuinen lukija (ja veikkaan että nuorikin) huomaa kyllä varsin pian, vain muutaman sivun jälkeen mistä on kyse.



Jos et halua tietää, älä siis lue tästä eteenpäin.



Tarina on kerrottu lapsen näkökulmasta ja kirjoitettu sadunomaisesti esimerkiksi toistoa ja yksinkertaistamista hyväksi käyttäen. Päähenkilö Bruno on 9-vuotias poika toisen maailmansodan aikaisessa Saksassa. Perhe joutuu jättämään kauniin kotinsa Berliinissä, ystävät ja isän ammattia paheksuvan rakkaan isoäidin ja muuttamaan Puolaan isän työn perässä.


Brunolle ei ole koskaan selvinnyt mitä isä työkseen tekee, mutta jotain hyvin tärkeää se on. Lukijalle valkenee pian, että isä on natsiupseeri ja johtaa Auschwitzhin tuhoamisleiriä. Uusi koti on ankea, muita lapsia ei ole lähimaillakaan ja Brunon ikkunasta näkyy vain outoja parakkeja piikkilanka-aidan takana. Aidan takana vaeltaa ihmisiä joilla kaikilla on raidallinen pyjama.



Tekemisen puutteessa Bruno suorittaa tutkimusretkiä ja päätyy piikkilanka-aidan luo. Sen toisella puolella istuu samanikäinen, laiha, kuoppasilmäinen poika pyjamassa. Shmuel ja Bruno ystävystyvät salaa aidan eri puolilla istuen.



Kirja tarjoaa uudenlaisen näkökulman juutalaisvainoihin. Sen idea on paljastaa yhden ihmisryhmän sorron järjettömyys viattoman lapsen kysymysten kautta sekä rinnastaen kaksi samaan aikaan syntynyttä lasta: miksi toinen saa roast-beefiä illalliseksi kun toisen kohtalo on lyönnit ja erottaminen vanhemmista?



Asettelu on vain viety niin pitkälle, että se alkaa jo ärsyttää. Päähenkilö olisi ollut uskottavampi 6-vuotiaana. Tuntemani 9-vuotiaat ovat skarppeja ja fiksuja. Brunon naivius ja ymmärtämättömyys on tietysti seurausta saksalaisesta kasvatuksesta, jonka uhri kyselemättä totteleva isäkin on. Vanhemmat eivät selitä tai kerro Brunolle mitään ja hänen pitää seurata sääntöjä vastaan pukisematta.



Siltikin Bruno tuntuu suorastaan törpöltä, vaikka ilmeisesti maailmasta paljon enemmän ymmärtävä Shmuel pitää häntä hyväsydämisenä. Spartalaisesta kastatuksesta huolimatta/johtuen ei Brunolla myöskään ole paljon selkärankaa, vaan hän esimerkiksi syö kävellessään suklaakakun palan, jonka oli aikonut viedä luurankomaisen laihalle ystävälleen.



Jos päähenkilön tekee näin pöhelöksi, ei voi vaatia että lukijaa liiemmin itkettäisi loppuratkaisu.



Ajattelin kuitenkin lainata myös leffan; lapsinäyttelijät ja ajankuvaus voisivat tehdä sen mielenkiintoiseksi.

------

Jatkuu saman päivänä... kävin hakemassa leffan lainaan ja sain jopa katsottua sen putkeen (lapset isoäidin kanssa kävelyllä).

Harvoin käy niin, että leffa on kirjaa parempi mutta nyt väittäisin melkeinpä niin. Leffassa oli ajankuvaa ja interiöörit sekä vaatteet kuvittivat kirjaa mahtavasti. Bruno oli sympaattisempi ja uskottavampi hahmo, ei niin yksinkertaisen oloinen kuin kirjassa. Myös äidille oli annettu loogisempi, isompi rooli. Pidin myös loppuratkaisun eroavaisuudesta. Kannattaa katsoa.

perjantai 16. heinäkuuta 2010

Charlaine Harris: Dead as a doornail


Ace Books, 2006.

Sarjan viidennessä kirjassa myös Sookien perusjätkäveli Jason saa tuta yliluonnollisen kosketuksen. Saamiensa muodonmuuttajan puremien takia muuttuu hän ihmispantteriksi ensimmäistä kertaa täyden kuun aikaan.

Samaan aikaan riehuu Bon Tempsissä sala-ampuja, joka niittaa muodonmuuttajia ja ihmissusia. Omalaatuisen degeneroituneen lähikylän muodonmuuttajayhteisö epäilee Jasonia hyökkäyksistä ja Sookien on puhdistettava hänen maineensa ennen seuraavaa täysikuuta.

Ammuskelujen vuoksi Sookien työnantajan baari Merlotte's jää ilman baarimikkoa ja alueen vampyyripäällikkö Eric lainaa sijaiseksi charmantin merirosvovampyyrin. Eric ei muista mitään oleskelustaan Sookien luona ja haluaisi kovasti tietää, mitä tuona aikana on tapahtunut...

Sivujuonina tarinassa on Sookien ystävättären Taran hämmentävä suhde sadistiseen vampyyriin Mickeyhin sekä ihmissusien yhteisön uuden laumanjohtajan valinta. Myös Bill ilmaantuu taas tarinaan, antaen viitteitä siitä että Sookien ihmis/vampyyrisuhdesotkut eivät ehkä olekaan ainiaaksi historiaa.

Kirjassa viehättää taas luonteva ja nauruhermoja kutkuttava Sookien kertojanääni. Henkilögalleriassa yhdistyvät värikkäästi Yhdysvaltojen etelän pikkukaupungin asukkaat ja arkielämä sekä yliluonnolliset hahmot ja niiden pimeä, vetoava maailma.

Jään himoitsemaan seuraavaa osaa!

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Charlaine Harris: Dead to the world


Ace Books, 2005.

Southern Vampire Mysteries -sarja jatkuu. Pidän sarjasta, koska kirjailija ei kopioi menestyskonseptiaan vaan marssittaa joka kirjassa näyttämölle uusia yliluonnollisia ilmiöitä ja vaaroja. Myös sankarittaren elämässä ja lähipiirissä tapahtuu muutoksia.

Nyt taka-alalle on väistynyt pettymyksen tuottanut poikaystävävampyyri Bill Compton ja kirjassa saa enemmän tilaa selkeästi kiehtovampi ja haastavampi hahmo, viileänvaarallinen viikinkivampyyri Eric.

Työpaikka baarin tarjoilijattarena pysyy samana. Sookie Stackhouse onkin ihastuttava päähenkilö juuri siksi, että hänen elämässään sekoittuvat arkipäivän huolet vakuutusmaksuista sekä yksinäiset TV-illat Tipi-maksipaitulissa vertahyytäviin seikkailuihin ja yliluonnollisiin ajatuksenlukijan kykyihin.

Dead to the world -kirjassa Sookie saa vieraakseen Ericin, joka kärsii muistinmenetyksestä. Lumouksen takana on mahtava noita, joka on samalla myös ihmissusi ja buustaa voimiaan juomalla vampyyreistä laskettua verta. Luvassa onkin voimanmittelö noitien, ihmissusien, keijujen ja vampyyrien kesken. Ja myös Sookie imeytyy vastustamattomasti tapahtumien syövereihin...

Tällä kertaa Sookien ei kuitenkaan tarvitse kärsiä yksinäisistä öistä, sillä muistinsa ja identiteettinsä kadottanut Eric on huomattavasti herttaisempi ja suloisempi kuin tavanomainen arrogantti itsensä. Mukana seikkailussa on myös mainio vampyyri Bubba (joka muistuttaa hurjan paljon Rock&Rollin kuningasta - oletko koskaan ihmetellyt onko niissä ilmestymisissä jotain perää?) sekä arvaamaton muodonmuuttaja Debbie Belt, jolla on kana kynittävänään Sookien kanssa.

Noitien vallankaappausyrityksen lisäksi Sookiella on selvitettävänään veljensä Jasonin yllättävä katoaminen, joka tuo kirjaan dekkarinomaisuutta.

Juoni rullaa eteenpäin vauhdikkaasti yhdistäen toimintaa ja romantiikkaa. Sookien helmasynnit - itkeminen ja asioihin sekaantuminen - rulettavat myös tässä kirjassa. Neljännen osan kohdalla on Sookien joutunut niin syvälle yliluonnolliseen maailmaan, että hän ei voi enää välttää seikkailuihin joutumista parhaasta tahdostaan ja yrityksistään huolimatta. Tämä tosin myös takaa meille hyviä jatko-osia luettavaksi. :-)

maanantai 12. heinäkuuta 2010

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo


Pohdin kahteen kertaan tämän kirjan kelpuuttamista lomapokkaripinoon. Se jäi ensi alkuun hyllyyn, koska mieleeni oli jäänyt hyvin kahdenlaisia mielipiteitä tästä. Kaduin kuitenkin myöhemmin ja kävin hakemassa kirjan; jos kirja herättää paljon keskustelua, on se varmasti lukemisen arvoinen.


Päähenkilö (ainakin kirjan nimen mukaan) on yläluokasta lähtöisin oleva taiteilija, Claire, jonka koko elämänkaaren varrelle kietoutuu hänen rakkaustarinansa Henryn kanssa. Henry tulee boheemista taiteilijaperheestä ja on menettänyt äitinsä varhain. Isä ei voinut hyväksyä elämää ilman vaimoaan, eikä omalaatuisesta geneettisestä sairaudesta kärsivää poikaansa.


Henry potee aikasiirtymähäiriötä; mitä odottamattomimmilla hetkillä hän paiskautuu läpi ajan ja paikan, yleensä tuttuihin tilanteisiin ja kohteisiin, mutta välillä tyhjille käytäville, pimeille kujille ja lukittujen ovien taakse. Toistuvia ovat Henryn tapaamiset mm. oman pikkuisen itsensä sekä tulevan vaimonsa Claren kanssa, joka on ensitapaamisella kuusivuotias.


Aikamatkailu voi olla huvittavaa, tylsää tai shokeeraavaa, mutta ennen kaikkea epämukavaa. Henry pumpsahtaa uuteen aikasekvensiin tuskallisesti krampaten, oksentaen, nälkäisenä ja ilkialasti. Hän joutuu kehittämään taitojaan lukkojen murtajana, karkuun juoksijana ja taskuvarkaana saadakseen vaatetta ylleen ja ravintoa. Pidin siitä, että Henry ei ollutkaan kovin silkoinen sankari vaan hivenen särmikäs ja jopa väkivaltainen.


Harva suoraan kehottaakaan Clairea ottamaan tämän miehekseen, mutta Claire on tiennyt aina, että Henry on hänen kohtalonsa.


Varsinaisiin epäloogisuuksiin en osannut kiinnittää huomiota aikamatkustelun suhteen. Lääketieteellisen selityksen olisi voinut jättää vähemmällekin, sen ollessa hieman heikosti uskottavaa. Toisaalta romaani oli niin nopealukuinen ja rakenne pätkittäinen, aikatasoissa liikkuva, ettei lineaarisuuteen tottunut lukija ehkä huomaa kömpelyyksiä. Joka tapauksessa konsepti oli hyvin keksitty ja kerrottu: aikamatkustustarinassa olisi paljon mahdollisuuksia noloihin kerronnallisiin mokiin.


Minulle nousi koko kirjasta rakkaustarinaa tai seikkailua vahvemmin esille teema elämän lopullisuudesta ja kaikkia vääjäämättä lähestyvästä kuolemasta. Ehkä repivät aikamatkustustripit antoivat tarinalle melankolisen pohjavireen, jonka sävyt vain tummenevat tarinan edetessä. Älkää käsittäkö väärin, tästä sävystä myös pidin. Aikahyppelyt vain tekivät konkreettisimmiksi ja paremmin näkyviksi meitä jokaista koskevat lopullisuuden kahleet.


Kesän lukupotin räjäyttäjä tämä ei ehkä sittenkään ollut, mutta suosittelen kyllä lukaisemaan. Karkean gallupin mukaan 50 % laittaa parhaat kirjat for ever -listalle ja 50 % pitää ihan mukiinmenevänä. Tylsäksi tai turhaksi en ole kuullut kenenkään mainitsevan.


Mieheni näki leffan lentokoneessa, eikä suositellut sitä lainkaan lämpimästi. Olisin voinut laittaa tämän miehisen maun piikkiin, mutta Inalla oli samanlainen kokemus. Nyt löytyy DVD:ltä, katsokoon ken uskaltaa - linkki traileriin tässä.

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Kirjapeto goes muotiblogi


Myös uima-altaassa VOI lukea. Ei aallokkoa eikä selkää painavaa aurinkotuolin saumaa. Kesän hitti - turbaani (tehty mekosta) - ja joka kesän kestohitti - venähtäneet bikinit - kruunaavat mukavuudenhaluisen himolukijan vilpoisen hetken. Uimapatjaa keikuttavat aviomiehet saisivat keksiä muuta tekemistä (sen jälkeen kun Italia tippui MM-kisoista, ovat ko. lajin edustajat olleet varsinaisia kiusankappaleita).

Ainoa ongelma on että Valkoisen tiikerin jälkeen kesäpokkarit on luettu. Lievää angstia on siis ilmassa. Haahuilin jo levottomana anopin kirjahyllyn ääressä. Se koostuu lähinnä Italian yhteiskunnan mädännäisyyksia ruotivista poliittisista analyyseistä sekä Danielle Steelestä. Veikkaan, että päädyn jälkimmäiseen. Aurinko on vain laskenut aivotoimintani sisiliskon tasolle ja antaisin mitä tahansa mehukkaasta suomenkielisestä hömppäpokkarista tai dekkarista!














Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri



BTJ Kustannus, 2009.

Takakannesta nappiin osunut kuvaus: ..."yhtäaikaa hellyttävä, tyly ja unohtumaton romaanidebyytti." Todellakin juuri tällainen kirja on. Se kertoo pienestä kylästä ponnistavan pojan tarinan palvelijasta yksityisyrittäjäksi. Päähenkilö ei ole mitenkään herttainen tai hemaiseva, mutta lukijan sympatiat ovat täysin hänen puolellaan.

Nyky-Intian kastilaitos on yksinkertaisempi kuin ennen, kasteja on vain kaksi: rikkaat ja köyhät. Köyhille ei riitä koulutusta, demokratiaa, oikeutta, ravintoa eikä ihmisarvoa.

Rikkailla on tätä kaikkea, kunhan riittää rahaa lahjomiseen. Ja lisäksi heillä on lukematon joukko palvelijoita, jotka hierovat jalkoja, tarjoilevat viskiä ajaessaan samalla autoa, laskevat katseensa, ottavat vastaan läimäytykset, nukkuvat lattialla torakoiden keskellä, menevät vankilaan isäntänsä ajamasta kuolonkolarista ja tietävät perheensä olevan elävä panttivanki, mikäli he yrittävät murtautua ulos häkistään.

Hätkähdyttävää ja totta on myös köyhien joukkokuri: jos en minä niin ei kukaan muukaan. Köyhät pilkkaavat toisiaan ja vetävät toisiaan takaisin alaspäin, joukosta ei saa erottua eikä ylöspäin pyrkiä. Perhe pistää ruotuun kapinoitsijat, jos ei muuten niin avioliitolla.

Päähenkilö ja kertoja Balram Halwai todistaa isänsä kohtaloa nöyryytysten vastaanottajana, kaluttuna ja kärsineenä elävänä ruumiina, joka lopulta kuolee saastaisessa maalaissairaalassa jossa lääkäri käy vain virallisen tarkistuslistan mukaan.

Balram haluaa välttää saman kohtalon. Päästäkseen eteenpäin on kuitenkin myös Balramin nieltävä loukkauksia, vähättelyä, pahoinpitelyä. Samalla hän taistelee oveluudellaan aina askeleen eteenpäin. Ja kuten hän sanoo Kiinan pääministeri Wen Jiabaolle, jolle kirjan yksinpuhelu on osoitettu; jokaisen menestyneen miehen takana on ainakin yksi ruumis.

Teknologinen nousu ja pyrky yhteiskunnan uudistamiseen kuuluvat kaduilla ja poliitikkojen propagandassa, mutta koskettavat vain jo ennestään rikkaita sekä tarpeeksi röyhkeitä opportunisteja. Kieli rullaa loisteliaan humoristisesti, vaikka kerrotut asiat ovat mielipuolisia, mätiä, keskiaikaisia ja luotaantyöntäviä.

En ole koskaan käynyt Intiassa, mutta Adigan antama kuva siitä on vähemmän mairitteleva. Ja samalla kiehtova. Suosittelen ainakin nojatuolimatkailua - tämän kirjan parissa!