tiistai 29. joulukuuta 2009

Gavaldan Lohduttaja - lohduttakaa minua!



Kirjapeto sai perustettua lukupiirin ja ehdotti itse ensimmäiseen tapaamiseen Anna Gavaldan Lohduttajaa. Perusteina olivat kuten koko piirin perustamisessa se, että olisi kiva lukea jotain 1) ajankohtaista 2) muuta kuin tuttua.

Ko. teoksesta tiesin vain taajaan näkemäni keltaisen kannen ja sen, että kirjoittajaa on kutsuttu Ranskan kirjallisuuden Amélieksi.

Itselleni tosin tulee lähinnä mieleen Ranskan kirjallisuuden puhelinluettelo.

Tarina sisänsä vaikuttaa ookoolta, kadonneita henkilöitä, lapsuuden rakkauksia tms. Mutta miksi... oi miksi... pitää jokaisen lauseen ja vähintään kappaleen loppua kolmeen pisteeseen...???

Ja miksi kappaleiden pitää olla vain muutaman virkkeen pituisia? (anteeksi... unohtui kolme pistettä...) Niin että lukijan ajatusta pätkitään koko ajan kuin vessapaperia konsanaan...?

Itseäni viisaammat lukijat; nyt tarvitsen todellakin lohduttajaa, palkitaanko minut edes kirjan lopussa? Kertokaa, miksi ihmeessä kenenkään pitäisi kahlata läpi Gavaldan pistesuon?

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Sami Parkkinen – Self help



Parkkinen on dramaturgiksi opiskellut kirjailija ja näytelmäkirjailija. Romaanissaan Self help hän kuvaa yhteisöstä ja läheisistään erillään eläviä ihmisiä, jotka onnettomina etsivät apua netin vertaisyhteisöiltä ja guruilta.

Tarina on ilmestynyt ensin näytelmänä Kuopion kaupunginteatterissa, mikä näkyy myös kirjan rakenteessa. Seitsemän henkilön suljettu kamarinäytelmä keskittyy suurimmaksi osaksi keski-ikäisen pariskunnan, Mervin ja Hannun kotiin. Ympäristöä ei kuvata juuri lainkaan ja omakotitalon sijaan kulisseina voisivatkin olla vain maalarinteipillä lattiaan vedetyt viivat seiniä merkkaamassa, Lars von Trierin tapaan. Kirjan toisen akselin muodostaa Mervin hauras sisko Jannika ja tämän mies Yki, karismaattinen psykopaatti.

Talossa asuu huoneeseensa linnoittautuneena myös Mervin 17-vuotias tytär Rosa, joka samaistuu netistä löytämäänsä japanilaisperäiseen itsemurhia estetisoivaan ryhmään. Rosa vannoo kostoa äitinsä uudelle miehelle ja kirjoittaa kirjeitä isälleen, joka on eron yhteydessä laittanut välit poikki myös lapseensa. Rosa on pieni ja onneton, mutta ulkomaailmalle hän näyttää sen agression kautta. Teini-ikäiset tytöt ovat pelottavia, silti harva heittää piirtoheitintä opettajan kasvoille tai päivystää yöllä isäpuolensa sängyn vieressä ruuvimeisseli kädessään.

Rosan japanifiksaatio on varmasti ollut hätkähdyttävä visuaalinen efekti näyttämöllä. Hän seisoo milloin missäkin nurkassa kimonossaan kasvot valkoisiksi ja mustiksi maalattuina, samuraimiekka kädessä, kuin Lisbeth Salander kostoretkellään.

Psykiatri Yki ja Jannika ovat keksineet aviokriisinsä keskellä ansaintaidean toisten ihmisten hädällä ja julkisen terveydenhuollon vajeella. He haluavat perustaa sairaalan varakkaille, vanhoille miehille. Mitä varakkaat, vanhat miehet tekisivät muuttotappiopaikkakunnalla sijaitsevalla klinikalla ja osaisivatko he edes käyttää moduulissaan sijaitsevaa nettiyhteyttä, ei huoleta Ykiä ja Jannikaa. Hanke on jo kauttaaltaan veloissa ja viimeisenä keinonaan he hakevat rahoitusta Jannikan ja Mervin vanhalta diplomaatti-isältä.

Vanha brittiherra on tympeä hahmo, joka on pitänyt tyttäret likellään ja muusta maailmasta eristettyinä väittäen rakastavansa heitä. Jos naiset olisivat nuorina saaneet luoda omat läheisverkostonsa, olisivatko he nyt naimisissa psykopaatin ja vätyksen kanssa, kykenemättöminä auttamaan itseään tai lastaan?

Self help on Ykin uuden ajan psykokonsulttifirman nimi, mutta liittyy mielestäni myös kirjan loppuun. Kaikki henkilöistä joutuvat jollain tasolla ryhdistäytymään, auttamaan itseään, sen sijaan että antautuisivat tilanteen passiivisiksi uhreiksi tai siirtäisivät ratkaisujen tekoa netissä roikkumisella.

Painavaa ja surullistakin asiaa, mutta kerrottu karnevalistisella otteella. Ajattelin tutustua muihinkin Parkkisen teoksiin, ovatko lukijoille tuttuja?

lauantai 26. joulukuuta 2009

Joulun lahjasatoa



Viisi kirjaa on hieman niukka saalis.. Epäilen että läheiseni ovat sitä mieltä, että voisin välillä tehdä muutakin kuin lukea. Esim. syödä suklaata, kulkea hottis-alusvaatteissa ja pilkkoa vihanneksia valtavalla kokkiveitsellä, jos lahjavalinnoista voi jotain päätellä.

Sami Parkkisen Self Help luin jo, siitä myöhemmin lisää. Harlan Coben on uusi dekkaristituttavuus. Kokemuksia?

Patrick Dennisin Zia Mame taas on italiantuliaisia, englanninkielinen alkuperäisteos kuuluu olevan Auntie Mamie. Kirja kertoo eksentrisen tätinsä hoitoon joutuvasta orvoksi jääneestä pojasta; takakansi lupasi hyvää. Kirjasta on tehty Oscar-ehdokkuuksia saanut leffa vuonna 58. En löytänyt googlettamalla suomennosta - onko tietoa? Voisiko olla niin vanha että antikvariaattikamaa?

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Jouluntoivotukset!



Toivotan kaikille lukijoille rauhallista, kaunista ja lumista joulua! Sekä tietysti paljon kovia paketteja. Kirjapeto poistuu nyt lukemaan vaihteeksi keittokirjoja...

tiistai 22. joulukuuta 2009

Doris Lessing - Viides lapsi, Lionel Shriver - Poikani Kevin



Luin ensin Poikani Kevin -kirjan ja puolisen vuotta myöhemmin Lessingin Viides lapsi -kirjan. Tarina tuntui todella tutulta ja väkisinkin huomasin monia yhtäläisyyksiä Shriverin teokseen. Lessingin kirja on julkaistu -88, joten mieleen tulee että Shriver tekee uudemmalla tarinallaan tälle kunniaa (jos kauniisti ajatellaan).

Kummassakin teema on sama: pahuuden synty ja sen kokemus omassa lapsessa. Lessingin kirja tuo mieleen vanhat sadut peikkojen parista tulleista vaihdokaslapsista. Shriver taas pohtii ympäristön ja perimän merkitystä käsittämättömään pahuuteen.

Lessingin kirjassa Harriet ja David haluvat suurperheen ympäristön kauhistelusta huolimatta. Vaikka Harriet on väsynyt, sujuu kaikki hyvin. Vasta viides lapsi aiheuttaa ongelmia jo kohdussa, josta hän Harrietin mielestä yrittää kaivautua ulos. Valtava Ben onkin väkivaltainen, raivokas, syö kuin nälkään kuoleva ja on fyysisesti kehittynyt, kun taas kielellisesti jäljessä. Vieraiden mielestä hän muistuttaa peikkoa tai kääpiötä ja Harriet kuvailee häntä ilkeäksi pieneksi raakalaiseksi. Vähitellen Harriet menettää kosketuksen muihin lapsiinsa, kun Benin vahtiminen – jotta hän ei ota hengiltä sisaruksiaan – vie kaiken hänen energiansa.

Shriverin Kevin onnistuu siinä missä Ben pysyi aisoissa. Kevin ryhtyy koulusurmaajaksi, mikä tekee kirjan pohdinnasta surullisen ajankohtaisen.

Shriverin asetelma on siirretty moderniin maailmaan: pitkällisen harkinnan jälkeen pariskunta päättää hankkia lapsen kypsällä iällä. Äiti tekee uraa ja kokee lapsenhoidon vaativaksi, itseä ja parisuhdetta syöväksi. Hän pyrkii toimimaan kaikkien oppien ja ajan parhaan lastenkasvatushengen mukaisesti, mutta vaikuttaa mekaaniselta ja kylmältä. Kysymykseksi nouseekin, mikä on sisäsyntyistä ja mikä johtuu kasvuolosuhteista. Hakeeko Kevin keinoja kaihtamatta huomiota äidiltään, jonka aitoa huomiota ja rakkautta vaille hän on jäänyt? Vai onko hän syntyjään julma olento, jonka pahuus vain odottaa puhkeamistaan yhä suurempiin ilmenemismuotoihin Kevinin kasvaessa?

Evan ja myös Harrietin kokemukset elämän muuttumisesta lapsen saamisen myötä ja lapsen hoidon ajoittaisesta rasittavuudesta lienevät universaaleja itselleen rehellisille äideille... Kirjoissa nämä tunteet ja tilanteet on karrikoitu ja viety ääripäähänsä.

Kumpikin tarina kiertyy äidin ja (petomaisen) lapsen suhteen ympärille. Kevinin isä on yltiöpositiivinen pölhö, joka toteuttaa mukahauskaa isän ja pojan reipashenkistä suhdetta, johon lapsi osallistuu partaansa vinosti hymyillen. Benin isä taas on töissä voidakseen elättää suurperhettään, ja Harriet jää yksin kotiin taistelemaan vaihdokkaansa kanssa. Tällainen tunne voi syntyä tavallisen lapsenkin kanssa vanhempainlomaa päivät yksin kotona viettävälle äidille, ja kummankin kirjan kohdalla voikin miettiä synnytyksen jälkeisen masennuksen vaikutusta äitien kokemuksiin vastasyntyneistä (peikko)lapsistaan.

Suosittelen kumpaakin, järjestyksessä: 1) Lessing 2) Shriver.

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Jouluenkeli



Sain ihanaisen jouluenkelin K-blogin Jenniltä! Kiitos siitä, olen yhä yhtä yllättynyt siitä, että blogiani lukee joku muukin kuin äitini (sori äiti). En ole ennen bloggannut, mutta tänä keväänä jouduin töiden puolesta tutustumaan muotiblogeihin ja sain siitä idean siirtää kirjapohdintani nettiin. Se paljastui tosi hauskaksi, ja erityisesti olen löytänyt muita loistavia kirjasivuja ja -bloggareita ja saanut sitä kautta mainioita lukusuosituksia. Luen vajaata kymmentä hyvää blogia, mutta ehkäpä lähetän joulutunnustuksen eteenpäin Inalle, koska hänen bloginsa on niin positiivinen ja kepeä, vaikka hän kirjoittaa todella analyyttisesti ja ammattimaisesti kirjoista. :-)

lauantai 19. joulukuuta 2009

Ihanat kirjastontädit & kielletyt kirjat

Nykyään vanhemmat ovat kauhuissaan lastensa netin käytöstä. Kieltämättä sieltä saa käsiinsä kaikenmoista materiaalia. Tahtomattaankin – välillä aukaisee sokkona suositellun linkin, tietämättä mitä rävähtää silmille ja syöpyy verkkokalvoille. Koneessani onkin jo varmuuden vuoksi lapsilukko. Sen salasana tosin on esikoiseni nimi. Mikä ei välttämättä haittaa, koska esikoiseni on kolmevuotias eikä osaa kirjoittaa. (Tietokonetta hän kyllä osaa käyttää, muun muassa klikata Youtubesta esiin uusia traktorivideoita.)

Mutta osattiin sitä ennenkin. Kirjastossa ei ole ikärajoja ja laajensin alakouluikäisenä tajuntaani aikuisten osaston kirjoilla. Luin esimerkiksi kaiken juutalaisvainoista käsiini saamani, joka osin oli aika rankkaa tekstiä.

Ehdoton kielto on tietty paras motivaattori. Keskustelin muffani kanssa kirjoista noin kymmenenvuotiaana, ja hän mainitsi Émile Zolan kirjaan liittyen jonkin seikan. Muffa lupasi kertoa kirjan nimen minulle vain, jos pyhästi lupaan, etten lue sitä ennen kuin olen täysi-ikäinen.

Lupasin kärkkäästi.

Kirja oli Nana. Se löytyi seuraavana päivänä lähikirjastosta varsin vaivatta. Ahmin kirjan, joka oli loistava, mutta olin hieman pettynyt K-18-osastoon. Villein kohta oli ehkä se, jossa Nana seisoo peilin edessä ilkosillaan ja hänen maidonväristä ihoaan tms. hehkutetaan. Paljasti petokseni muffalle, joka oli olevinaan kovin pahoillaan, että oli näin turmellut viattoman mieleni (taisi tehdä koko jutun tahallaan).

Oikeista K-18-kirjoista muistan lämmöllä 1800-lukulaisen Fanny Hillin, historiallisen Haaremin valtiattaren sekä kirjanakin mahtavan Kummisedän.

80-luvulla oli kovasti muodissa sveitsiläinen psykologi Alice Miller. Äiti ei antanut minun selailla lainaamaansa Alussa oli kasvatus -kirjaa, sen julmien lapsuuskuvauksien vuoksi. Rikoskumppanini kirjastontäti auttoi minua taas auliisti paikantamaan kirjan psykologia-hyllystä. En voinut olla leveilemättä oveluudellani, ja luin kirjaa varsin avoimesti, joten en päässyt valitettavasti kovin pitkälle ennen kuin se konfiskoitiin minulta.

Kirjojen kautta pääsee kuitenkin avaamaan kiellettyjä ovia turvallisemmin kuin netissä. Katseen voi nostaa riviltä milloin tahansa, eikä oma mielikuvitus pysty luomaan kuvia, jotka ovat kauheudessaan oman ymmärryksen ulottumattomissa. Suosittelen siis nuorille kiellettyjen kirjojen lukemista: se on hauskaa ja lisäksi sinua kehutaan fiksuksi ja ahkeraksi, toisin kuin netissä roikkumisesta!

Mitä ikätasolle sopimattomia kirjoja te olette lukeneet?

torstai 17. joulukuuta 2009

Kahisevaa pukinkonttiin

Ei siis käteistä (joka sekin kelpaisi) vaan kirjoja. Itse en ole ehtinyt lainkaan joululahjaostoksille. Paitsi itselleni. Ostin ruskeat Reino-tossut, jotka ovat niin taivaallisen mukavat että voisin nukkua ne jalassa (hei, Marilyn Monroen yöpaitana toimi Chanel 5, minulla taas Reiskat – mitäs vikaa siinä on?).

Muillakin ilmeisesti pitäisi ostaa lahjoja.

Kaikki tykkäävät dekkareista, joten päätin ratkaista ongelman tänä vuonna rikoskirjallisuuden avulla. Samalla saan pokkaripassin täyteen leimoja ja ilmaisen kirjan itselleni. Heh!

Tässä siis minulle ja muille mattimyöhäsille avuksi:

Ian Rankin – John Rebus -sarja
Joulun jälkeistä ryhdistäytymistä harkitsevalle vanhalle isäukolle. Kun tarpoo pari lukua Rebuksen kera baareissa, joissa olutta ryydittää viski, ja tärisevissä aamukrapuloissa roskaruokaa syöden, ei taatusti tee mieli liikaa joulukinkkua ja terästettyä glögiä. Joululahjaksi saatu punttislippukin saattaa tulla otettua käyttöön.

Donna Leon – Brunetti-sarja
Keski-ikäistyvälle aviomiehelle, joka rakastaa hyvää ruokaa (ja toivoo intellektuellia, aatelista vaimoa, joka kokkaisi joka päivä kolmen ruokalajin aterian ja tarjoaisi grappat päälle).

Qiu Xiaolong – The Mao Case
Kypsemmällä iällä valaistuneelle äidille, joka ystävättäriensä kera harkitsee kääntymistä buddhalaiseksi, söisi mielellään ateriansa puikoilla lattiatyynyllä istuen – jos Tara Jarmonin kynähame antaisi myöden, rakastaa kiinalaista runoutta ja erityisesti vakavia itämaisia herrasmiespoliiseja.

Ian Fleming – James Bond -kirjat
Pikkuveljelle, joka tykkää pyssyistä ja autoista. Vanhaa kunnon tavaraa. Vaikka en kieltäytyisi Daniel Craigin illalliskutsusta, on Flemingin Bond toista maata. Supercool Bond tietää aina miten toimia, vaikka itse en olisi tajunnut hölkäsen pöläystä M:n tehtävänannosta. Hän tietää, miten kulkea lentokentän aulan läpi ilman että kukaan painaa kasvoja mieleensä. Hän tietää, miten herättää huomiota hotellin baarissa. Hän tietää milloin käyttää valenimeä ja milloin esitellä itsensä (ja te tiedätte miten). Hän osaa sukeltaa kilometritolkulla. Hän on ihana. Aloita Casino Royalista.

Arnaldur Indriđason – Komisario Erlendur -sarja

Teiniangstista kärsivälle pikkusiskolle. Islannissa on sentäs ihan oikeasti masentavaa.

Enid Blython – Viisikko-sarja
Lukevatko ne nykyään vain Harry Potteria? Tässä on koululaiselle vanhaa kunnon kaveria ei jätetä
-meininkiä. Naisen roolikin käy selväksi; kun muut sukeltelevat uponneen veneen kimpussa, keittää Anne luolassa teetä. Onneton Pauli tosin reuhtoilee tytön ja pojan roolien välissä. Miten muistelen että hänestäkin sikisi lopuksi viileän tyylikäs nuori nainen? Parasta massiiviset syömingit: sokerikakut ja kylmät kinkut saavat veden kielelle.

Ja kaikista paras:

Werner Holzwarth – Pikkumyyrä joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä
Tiivistunnelmainen mysteeri alle kouluikäiselle. Irrottaa hysteeriset naurut 3–5-vuotialta kuulijoilta. Ääneenlukija voi nauttia upeista piirroksista. Huom. tarhasta voi tulla noottia, jos natiainen siteeraa kotona luettua turhan ahkerasti.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Ratkiriemukas kysely kirjahyllystä

Sain kyselyn jo kuukausia sitten äidiltäni Facebookissa (jota ilmeisesti muutenkin kansoittavat 60+ oopperan ystävät). :-) Haastan teidät lukijat vastaamaan osaltanne kyselyyn, lupaan että se on hauskaa: vietin vartin skumppalasi ja muistilehtiö kädessä kikatellen kirjahyllyni edessä.

Ja kun tälle tielle lähdettiin, haastan erityisesti Inan, Cathyn, Kirjasieppo Marin ja Magica de Spellin. Sori vaan! :-)

Vastaa siis seuraaviin, syvästi henkilökohtaisiin, kysymyksiin käyttämällä kirjahyllyssäsi olevien kirjojen nimiä. Tässä omani:

Oletko mies vai nainen?

Toinen sukupuoli

Kuvaile itseäsi.
Italialaiset kengät

Kuinka voit?
Levoton nainen

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Revolutionary road

Mihin haluaisit matkustaa?
Linnunradan liftaajan käsikirja

Kuvaile parasta ystävääsi.

Pieni ystävä

Mikä on lempivärisi?
Black & Blue

Millainen sää on nyt?

Lumen taju

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Mörkögda augustinatt

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Twin Peaks

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Jumalainen näytelmä

Millainen parisuhteesi on?
Storia di un amore straordinario

Päivän mietelause?
Juoppohullut vallankahvassa

Minkä neuvon haluaisit antaa?
Ei hunningolle tänään

Miten haluaisit kuolla?

Tender is the night

Mottosi?
Pöytään ja vuoteeseen

lauantai 12. joulukuuta 2009

Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu


Läckberg on uudempi löytö ruotsalaisten takuuviihdyttävien dekkaristien joukossa. Luen ruotsalaiset dekkarit aina alkuperäiskielellä (vastailmestyneet saa näin myös nopeammin käsiinsä). Olycksfågeln on elokuvamaisesti ”leikattu”, selkeäkielinen kirja jonka voi vallan hyvin lukea alkuperäiskielellä, jos haluaa treenata ruotsia.

Läckbergin kirjat sijoittuvat Fjällbackan pienelle paikkakunnalle Lounais-Ruotsin rannikolle. Poliisiasemaa kansoittavat tietty pölhö, itserakas mutta jotenkin hellyttävä (liekö syynä se kalju päälaelle liimattu hiustupsu) pomo Mellberg ja hänen ahkerat tai vähemmän ahkerat ja kunnolliset alaisensa. Asemalla työskentelee yhteensä viisi ihmistä ja kylä on hiljainen paitsi kesäkuukausina, jolloin kesänviettäjät kansoittavat muutoin tyhjät mökit. Vähäisestä väkimäärästä huolimatta rikostilastot Tanumshedenin poliisipiirissa ovat karmaisevat. Kumma kyllä, kylässä sattuu ja tapahtuu harva se vuosi!

Ja tällä kertaa saattaa kyse olla sarjamurhaajasta.

Pahanilmanlintua rytmittävät takaumat menneisyyteen, kohtaloihin, jotka selittävät nykyhetken järkyttävät tapahtumat. Kaikissa Läckbergin kirjoissa ovat teemana lapset, tavalla tai toisella: raskaus, synnytyksen jälkeinen masennus, pikkulasten vanhempien hektinen elämä... Tässä tarinassa lapsettomuus. Jokaisessa kirjassa on lisäksi murhien selittäjänä traaginen lapsuus, jokin kamala salaisuus aikojen takaa.

Erityisen viehättynyt Läckberg on tunnekylmiin julmuriottoäiteihin.

Pidän Läckbergistä, koska kamalaa pahuutta tasapainottaa Fjällbackan leppoisten ja kilttien ihmisten sympaattinen jutustelu. Kirjailija on myös ovelasti osannut pilkkoa tarinan eri kertojille, niin että kappale loppuu poikkeuksetta jännittävään kohtaan ja joutuu lukemaan sivutolkulla ennenkuin asia etenee taas. Voiko kirjaa jättää kesken, jos luvun viimeinen lause on esim. ”Ja sitten hän kaivoi urhin repun pohjalta esille jotakin, joka sai hänen verensä jäätymään...”?? (yst. huom. lause ei siis Läckbergin käsialaa... :-))

Pidän myös tarinoista, joissa vanhoja mysteereitä ja salaperäisiä hahmoja kaivellaan, ja heidän pölyttyneet tekosensa vaikuttavat nykypäivään. Suosittelen lämpimästi mitä tahansa neljästä tähän mennessä ilmestyneestä! Aikajärjestys on kuitenkin paras, koska poliisien henkilökohtainen elämä etenee kirjasarjan myötä.

lauantai 5. joulukuuta 2009

Antonio Moravia - Keskipäivän aave


Luin kirjan käännöksenä, olen lukenut Moravialta aiemmin Vuosi 1934 suomeksi ja Gli indifferenti (Välinpitämättömät) italiaksi. Moravia kirjoittaa tarkkaa, selkeää ja raikasta kieltä, jota on helppo lukea myös italiaksi. Hän ei ole lainkaan ryöpsähtelevä ja liikaa kielellä kikkaileva, kuten jotkut italialaiset kertojat. Moravian kirjoitustyyli toimii myös käännettynä ja nautinkin erittäin paljon hyvistä, vanhoista suomennoksista.

Kirjan alkuperäisnimi on Il Disprezzo, halveksunta. Kertojan tuoreen vaimon häntä kohtaan tuntema halveksunta on kirjan läpileikkaava teema, joka syöksee avioliiton, työn ja koko elämän kriisiin. Keskipäivän aave -nimi viittaa kirjan loppuratkaisuun, josta lukija saa jälleen vetää omat johtopäätöksensä, riippuen siitä pitääkö rationaalisista selityksistä vai onko yliluonnollisen kannalle taipuvainen. Itse myönnän rekonstruoineeni värisyttävän ja ei-niin-rationaalisen selityksen...

Tarinan keskiössä on siis Riccardo, näytelmäkirjailija, joka on nainut Emilian, konekirjoittajattaren. Riccardo ottaa vastaan elokuvakäsikirjoittajan työn voidakseen ostaa kodin, joka on Emilialle kovin tärkeä asia. Riccardo uhraa näin taiteelliset periaatteensa ja mahdollisuutensa läpilyöntiin omimmalla alallaan, mutta silti Emilia alkaa selittämättömästi halveksua Riccardoa.

Tässäkin Moravian kirjassa matkataan Caprin maisemiin, valkoisille huviloille, kiemurteleville teille, merikylpylöihin ja uhkaaviin autioihin poukamiin. Tekeillä on elokuva Homeroosta ja Penelopesta, joiden tarina on ehkä avain Riccardon avio-ongelmiin. Liittyykö Riccardon palkannut elokuvatuottaja Emilian muuttuneeseen suhtautumiseen ennen niin rakastamaansa aviomieheen? Vai olisiko mikä tahansa tekosyy yhtä hyvä?

Kumpikin aviopuoliso raastaa välillä lukijan hermoja. Tekisi mieli käskeä Emilia töihin kotoa marisemasta, mitä ihmettä hän siellä viruu kaikki päivät, terve aikuinen ihminen, jolla ei edes ole lapsia joita hoitaa päivisin? Silloin voisi olla muuta tekemistä kuin ruotia aviomiehensa halveksuttavia piirteitä päivät pitkät... Ja Riccardo taas on sietämätön sokeudessaan sekä kerjätessään Emiliaa paljastamaan käytöksensä syyt ja yrittäessään saada tätä takaisin. Anna jo hyvä mies olla! Ryhdistäydy ja heitä nainen pihalle!

Kirjan on siis kertomus avioliiton hajoamisesta. Kuulostaa ehkä vähän ohuelta, mutta Moravia todella osaa kertoa tarinan. Kirja etenee sutjakkaasti italian kuumantyylikkäissä maisemissa, elokuvatekijöiden neuvotteluissa ja tietenkin ruokapöydässä. Kieli ja kerronta on psykologista ja rapsakan nautittavaa.

Suosittelen: kaikille jotka elävät / ovat eläneet parisuhteessa. :-)

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Toni Morrison – Minun kansani, minun rakkaani


Ensimmäisenä mustana naisena Nobel-palkinnon vastaanottanut Toni Morrison on minulle uusi tuttavuus. Tartuin kirjaan Keltainen pokkari -takuun kannustamana ja kyllästyneenä viime aikoina lukemiini ei-niin-nobel-palkittuihin kirjailijoihin. Luin kirjan sikainfluenssaisena yskänlääkehuuruissa – kyllä, yskänlääke ilmeisesti todellakin voi sisältää etyylimorfiinia, rommia ja merisipulia, ja ei, sitä ei minulle määrännyt noitatohtori vaan ihka oikea lääkäri.

Kirja kertoo Yhdysvaltain orjuudesta ja ihmisluonnosta. Eletään Ohiossa, talossa numero 124, jossa raivoaa puolitoistavuotiaan melkein-konttaa-tytön surullinen haamu. Talossa asuu Denver-tyttärensä kanssa karannut orja Sethe. Orjainstituutiota on alettu purkamaan ja vapautettujen orjien yhteisö nauttii työnteosta, naapuriavusta ja koulunkäynnistä. Ainoastaan Sethe ja Denver elävät eristäytyneenä muista; Sethe käy töissä mutta Denver pysyttelee päivät kotona pikkusisarensa haamu ainoana seuranaan isoäidin kuoleman jälkeen. Denver on lopettanut koulunkäynnin luokkatoverin saatua selville, että Denver on ollut äitinsä kanssa vankilassa pienenä vauvana. Naiset ovat itse kääntäneet selkänsä yhteisölle, mutta myös yhteisö hyljeksii ylpeää Setheä, jonka menneisyydessä on jotain niin kamalaa että sen kuulemista myös Denver pelkää niin että menettää kuulonsa.

Eristäytyneeseen kotiin saapuu eräänä päivänä Paul D, joka oli yksi Kultaisessa Kodin orjista yhdessä Sethen ja tämän edesmenneen anopin Baby Suggsin kanssa. Sethessa herää toive kumppanista ja perheestä, kääntymisestä takaisin muiden ihmisten pariin. Seuraava vieras ovella tuhoaa kuitenkin nämä idulla olevat aikeet. Rakkain on ei-mistään ilmestynyt nuori nainen, jonka kädet ovat sileät kuin vauvalla. Rakkain asettuu taloksi ja hänen läsnäolonsa myllertää muiden asukkaiden piilotajuntaa ja pakottaa esille tukahdutettuja muistoja orjuuden kauhuista, ihmisarvon menetyksestä ja epätoivosta.

Kirjan alkuperäsnimi on Beloved, Rakkain. Rakkain oli myös kuolleen vauvan hautakiveen kaiverrettu ainoa sana, jonka Sethe joutui maksamaan kivenhakkaajalle omalla vartalollaan. Vähitellen naiset vakuuttuvat, että Rakkain on kuolleen vauvan reinkarnaatio ja Sethe alkaa hyvittämään tälle tekoaan, oman elinvoimansa hinnalla. Nimen suomennos – Minun kansani, minun rakkaani – osoittelee jotenkin laajempia teemoja ja päähenkilön valintoja yksityisen ja yhteisön välillä. Jos nimi olisi ollut alkuperäisen mukaan vain Rakkain, olisin heti päässyt paremmin kärryille kirjan johtomotiivista ja yhdistänyt langanpäät, kuten hautakiven nimen tarinaan ilmestyneeseen tyttöön.

Kirjassa yliluonnollinen kulkee vahvana ja ihastuttavana elementtinä. Kokemukset ovat kaikki kuitenkin subjektiivisia ja lukija saa päättää ovatko ne selitettävissä, vai todellisia henkimaailman esiintymisiä. Morrison jättää lukijan arvioitavaksi myös kuka tai mikä Rakkain oikeastaan on ja mitä hahmo edustaa. Rakkaimman näkökulmasta kirjoitettu ajatuksenvirtateksti kirjan loppupuolella antaa lukijalle lisää vihjeitä, joista voi mielessään luoda ratkaisun tytön arvoitukselle. Onko hän hullun miehen vankina pitämä, tämän tappanut ja karannut tyttö? Onko hän kuolleen vauva uudelleen lihaksi tullut hahmo, joka etsii äidinrakkautta? Onko hän kaikkien orjanaisten esiäiti ja orjalaivassa kuljetettujen kollektiivinen kokemus ja muisti? Lopussa Rakkain ilmaantuu naapuruston naisille ilkialastomana, pikimustana ja valtavana kuin afrikkalainen jumalatar. Hänellä on vatsa pystyssä kuin raskaana olevalla naisella: mitä hän synnyttää? Uuden vapaan ihmisen? Kärsimyksen ja nöyryytysten sekasikiön? Kostajan? Rakkain katoaa työnsä tehtyään. Sethe voi palata takaisin omiensa pariin kiduttavista muistoistaan.

Kirja kertoo orjuudesta mutta myös ihmisluonnosta. Se panee miettimään, mikä saa ihmisen pysyttelemään hengissä fyysisesti täysin sietämättömissä oloissa tai epävarmana omasta tulevaisuudestaan ja siitä kuinka kauan saa pitää omat lapsensa. Miten maahan kaivetusta vankikopista jaksaa nousta uuteen päivään, hakkaamaan kivia kahleilla ketjuun kytkettynä? Kirja ei esitä kuitenkaan mustia pelkkinä pyhinä martyyreinä. He kokevat esimerkiksi kateutta ja hylkivät Setheä, joka on kärsinyt orjuudesta kenties enemmän kuin muut. Myöskään kaikkia valkoisia ei demonisoida, vaan joukossa on Kultaisen Kodin isäntäpari, jonka hyvyys tosin on kovin suhteellista, mustien vapauttamisen puolesta taistellut mies, jonka Sethe on vahingossa tappaa, sekä salaperäinen Amy-tyttö, joka auttaa metsässä harhailevan ruoskitun Sethen (raskaanaolevia varten kaivettiin maahan kuoppa vatsalle) synnytyksessä. Tarkistin Amy-nimen etymologian, ja kappas – se tulee ranskan vanhasta Amee-nimestä joka kääntyy englanniksi Beloved. Kuka on valtavan vaalean hiuspehkon omaava Amy: auttava henkiolento vai oma uhrattu Rakkain-tytär ennen syntymäänsä?

Alun parikymmentä sivua olin sitä mieltä, että kirja ei ole tyyliseni. Kieli on tunnelmia luovaa, symbolista, vihjailevaa, lauseet puolikkaita. Selvisi kuitenkin nopeasti että kaikkiin asioihin, joihin hämärretysti viitattiin, palattiin yhä uudestaan ja uudestaan niin että menneisyyden tapahtumat keriytyivät auki vähän kerrallaan. Pidin kirjasta hyvin paljon, se oli pökerryttävä lukukokemus ja arvostelunikin siitä venähti, koska vielä tätä kirjottaessani jouduin selventämään kirjan tapahtumia päässäni. Morrisonin maailma maagisuus sai käsivarteni kananlihalle ja se etäännyttää tarinaa niin, että orjuuden hirvittävyys ei syökse lukijaa masennukseen, vaan kirjan suljettua jää päällimmäiseksi ihastunut, hämmentynyt, toiveikas olo.