maanantai 31. tammikuuta 2011

Alice Munro: Liian paljon onnea


Alice Munro on niitä kirjailijoita, joita osuu enää hyvin harvoin eteen. Hän nimittäin herättää minut miettimään, miten olen pärjännyt tähänastisen elämäni ilman hänen kirjojaan.

Liian paljon onnea on kokoelma kertomuksia, joiden teemat liikkuvat raflaavasti skandaalilehdistön suosikeissa: murhissa, hylkäämisissä, petoksissa, hyväksikäytössä, aviorikoksissa. Itse teksti ei sitten olekaan raflaavaa, vaan hienovaraista, tarkkaa ja pintansa alla kytevää.

Itse niminovelli ei ollut mielestäni kirjan parhaimpia ja hyvin erilainen historiallisessa lähestymistavassaan (1800-luvulla eläneen venäläisen naismatemaatikon elämän yhteenveto).

Sen sijaan rakastin Lasten leikkiä kertomusta, josta kaikki me entiset pikkutytöt tunnistanemme tyttölasten joskus ymmärtämättömän ja viattoman julman maailman. Arkimaailmasta erillään olevalla kesäleirillä voi julmuus eskaloitua odottamattomalla tavalla. Hienointa novellissa oli tyttöjen vaikuttimien äärimmäisen tarkkanäköinen kuvaus, joka saa lukijan sukeltamaan uudestaan lapsen maailmaan, joka on aina jotain muuta kuin aikuinen kuvittelee.

Erinomainen oli myös Ulottuvuuksia. Nainen voi jakaa rakkauden lapsiinsa ja muistot heidän lapsuudestaan aidosti vain lasten isän kanssa. Vaikka tämä olisi entinen mies, ja muistoja varjostaisi järkyttävä tragedia.

Kertomukset ovat selkeitä, tarkkarajaisia, kauniita ja hienosti johdateltuja. Alice Munro on kuningatar!

tiistai 25. tammikuuta 2011

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet


Tammi, 2010.

Maria Kallio on kansainvälisellä komennuksella Afganistanissa. Hengen ollessa hiuskarvan varassa ymmärtää hän perheensä tärkeyden. Perhe jatkuu teemana koko kirjassa: maahanmuuttajaperheet ja heidän tyttärensä.

Espoolaisena on Kallio-kirjoja hauska lukea. Tutut paikannimet herättävät hilpeyttä, mutta antavat myös arkista toden tuntua tarinalle.

Itse juoni oli hieman haettu Afganistan-yhteytensä kera. Tai sitten en jaksanut seurata sitä: minulla menivät jossain määrin sekaisin kadonneiden tyttösten nimet, tarinat ja katoamissyyt... Niin voi joskus käydä dekkareita lukiessa. (Ai kuka se murhaaja oli? Ai miksi se tappoi noi?)

Maria Kallio ei ole tässä kirjassa aivan skarpeimmassa terässään. Kyllä hän tylyttää kun pitää, mutta tuntuu jotenkin vetämättömältä. Vai onko se ikä? Vertaan kirjaa ehkä ensimmäisiin tarinoihin, joissa Maria oli nuorempi eikä vielä äiti.

Tiedän mitä äitiys voi ihmiselle tehdä. ;-)

Hauskaa poliisityötä ja lähiödraamaa joka tapauksessa. Kallio ja kollegat ovat miellyttäviä hahmoja. Viihdyttävä, hyvin rullaava dekkari niille jotka arvostavat liiallisen raakuuden puuttumista poliisitarinasta.

lauantai 22. tammikuuta 2011

Arvonnan voittaja on...

...Peikkoneito! Onneksi olkoon! Laitathan yhteystietosi minulle osoitteeseen kirjapeto at gmail.com niin nakkaan palkintokirjan postiin.

Ja alla vastauksista koottu lukijoiden Vuoden paras 2010 -kirjalista. Mikä mielettömän ihana vaihtelu! Vuoden paras lukukokemus voi todellakin olla aivan erilainen opus eri lukijoille. Säästä siis tämä sadepäivän varalle, ota mukaan kirjastoon, lainaa jonkun muun vuoden parhaaksi rankattu kirja ja yllätä itsesi.

VUODEN PARHAAT 2010

John Grogan: Marley ja minä

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Jo Nesbö: Panssarisydän

Susanne Clarke: Jonathan Strange ja Herra Norrell

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Vikas Swarup: Tyhjentävä vastaus (Slummien miljonääri)

Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla

Leo Tolstoi: Anna Karenina

Augusten Burroughs: Maagista ajattelua - tositarinoita

Jostein Gaarder: Sofian maailma

Asko Sahlberg: He

Margareth Atwood: Herran tarhurit

Johanna Adorjan: Rakkaudessa erottamattomat

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Chuck Palahniuk: Diary

Haruki Murakami: Kafka on the shore

Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä

Charlaine Harris: Veren voima

Nasim Marie Jafry: The State of Me

Margaret Atwood: The Year of the Flood

Albert Camus: Rutto

lauantai 15. tammikuuta 2011

Arvonta kuluneen lukuvuoden kunniaksi

Monet bloggaajat ovat julkaiseet listoja viime vuoden lukemisistaan tai kirjojen parhaimmistosta. Koska olen kovin laiska, jätän kattavan listauksen teidän huoleksenne, ja parhaassa tapauksessa saan näin vielä hyviä lukuvinkkejä.

Mikä siis oli vuoden 2010 paras lukemasi kirja?

Palkinnoksi arvon viime vuoden virallisen kohukirjan, Elina Tiilikan Punainen mekko.

Kirjan monotonisen jyystävä tapahtumankehitys saa onnittelemaan itseään paremmista roskatyövalinnoista opiskelija-aikoina, mm. siivoojanhommista.

Kommentoi, voita ja lue itse!

Arvonta päättyy 20. tammikuuta.

torstai 13. tammikuuta 2011

Guy de Maupassant: Bel-Ami


Uutuustulvan keskellä on kiva välillä palata klassikoihin. Ei tarvitse miettiä onko tämä hyvä vai ei ja onko heittänyt pois aikaansa. Erityisesti jos on lukenut paljon roskakirjallisuutta viime aikoina (köh... tunnustan) on suorastaan raikasta lukea tekstiä, jonka kirjoittaja todella aikoinaan osasi asiansa ja halusi myös sanoa jotain.

Hesarin
klassikkoautomaatti on oiva apu "seuraava kirja haussa, mutta mikään ei kelpaa" -syndroomaan.
Hakuehdoilla realismi, Eurooppa, 1800-1899-luku ja sivumäärä keskinkertainen, ehdottaa automaatti mm. Maupassantin Bel-Amieta ja kertoo siitä seuraavaa:

"Journalisti Georg Duroy särkee sydämiä ja talloo tiensä huipulle hamereittiä pitkin. Oivaltavaa satiiria yhteiskunnan raha-valta-seksi-voimasuhteitsa. Tapahtumapaikkana 1800-luvun lopun hienostuneen dekadentti Pariisi."

Siispä pitkästä aikaa kirjastoon!

Klassikkokirjallisuutta pelkäävälle teinille voisi äikänmaikka mainostaa tätä peräti Kauniit ja rohkeat varjoonsa jättäväksi ihmissuhdesekoiluksi. Georg Duroy, Bel-Ami, on majatalonpitäjien poika maaseudulta, joka päätyy Pariisiin ja sattuman oikusta tapaa vanhan rykmenttikaverinsa joka luotsaa tämän sisälle sanomalehden avustavan toimittajan työhön.

Bel-Ami etenee urallaan askel askeleelta ylöspäin, samoin kuin rakastajattarien ja vaimojen kanssa yhteiskunnallisen aseman ja omaisuuden kautta mitattuna.

Miten hän tässä onnistuu? Mitä hänellä sitten on? Ryhdikäs ja näyttävä ulkomuoto sekä röyhkeyttä teeskennellä olevansa pätevä (töissä) tai vilpitön (naisten kanssa). Erityisominaisuutena mainitaan vaaleat viikset, jotka aaltoilevat kuin vaahto hänen ylähuulellaan. :-D

Maupassant kuvaa hyvin päähenkilön muutoksen epävarmasta ja jokaisesta almusta kiitollisesta ei-kenestäkään vallan liepeessä kiinni olevaksi, aina vain lisää haluavaksi tunteettomaksi pyrkyriksi.

Kirja on loistava kuvatessaan uuden rahakkaan yhteiskuntaluokan kepeää seurustelua ja kiipeilyä sosiaalisilla tikkailla. Kirjan sanoma tuntuu hyvinkin ajankohtaiselta niin työelämän huippupaikkoja kuin vaikkapa politiikkaa seuratessa; fiksut ja epäitsekkäät eivät suinkaan ole niitä jotka halkovat lasikattoja, vaan aivan kuin 1800-luvun lopun Pariisissa, pesunkestävät Georg Du Royt.

Kurjan lopun kohdannut vanha rykmenttitoveri Forestier evästää ystäväänsä osuvasti kuultuaan tämän kesken jääneistä kouluista:


"Kukaan ihminen ei ole sen paremmin asioista perillä, lukuunottamatta joitakuita hulluja, jotka eivät ole älynneet ajoissa lopettaa opiskeluaan. Ei ole lainkaan vaativaa esiintyä kykynä. Kaikki riippuu vain siitä, ettei tuoreeltaan joudu kiinni tietämättömyydestä. On luovittava, luistkahdettava vaikeuksista, käännettävä esteet yläsalaisin ja hyökättävä toisten kimppuun tietosanakirjan avulla. Kaikki ihmiset ovat tyhmiä kuin pässit ja tietämättömiä kuin kanat."

Loistavaa!

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

P.G.Wodehouse: Hiiop Jeeves! Jeeves-tarinoita 2


Teos, 2010.

Syväluotaavien avioerokirjojen jälkeen tekivät hyvää sympaattinen Piiat, sekä aina niin naseva ja viihdyttävä Jeeves.

Patologisen kiipeliinjoutumistaipumuksen omaava Bertie Wooster seikkailee taas avioitumisvimmaisten nuorten naisten, riivinrautamaisten tätien sekä raivoisien epäluuloisten kilpakosijoiden parissa.

Tyypillisessä Bertie-tarinassa on

1) mahdottomia vaatimuksia esittävä täti jolle

1.2) Bertie ei voi sanoa vastaan koska täti, jolla on mahtava kokki kiristää lounaskutsujen peruuttamisella

2.) siirappisesti huokaileva tyttölapsi, joka kuvittelee että Bertie on häneen auttamattomasti rakastunut ja tiedottaa kihlauksesta ja lähitulevaisuuden häistä

2.1) ja jolle Bertie ei voi sanoa vastaan koska hän ei saa siihen tilaisuutta eikä kestä nähdä naisen kyyneleitä

3.) ystävä, jonka rakkauden tiellä on esteitä; esteet voidaan tyypillisesti voittaa sillä että Bertie teeskentelee murtovarasta

3.1) Bertie ei voi sanoa hänelle vastaan, koska he ovat koulutovereita ja Bertie on vanha kunnon kaveri

4.) ynseä ja hieman hidasälyinen setä/eno/tuleva appiukko

4.1) joka inhoaa Bertietä ja jota Bertie pelkää

5.) sekä poliisi

5.1) joka yrittää pidättää Bertien, kun tämä esittää epäonnisesti murtovarasta.

Ja tietysti Jeeves! Joka suhtautuu työnantajaansa viileällä antaumuksella ja vakavuudella, joka ei estä häntä saattamasta tätä välillä vielä syvemmälle kiipeliin.

Kirjojen anti on hauska sanailu, Bertien vilpittömän omahyväinen ja selkärangaton haahuilu ja täysi hyvänmielentakuu lukijalle. Uskomatonta, ettei Jeeves-tarinoita ole aiemmin suomennettu: TV-sarja ainakin on klassikko.

maanantai 10. tammikuuta 2011

Kathryn Stockett: Piiat


WSOY, 2010.

Mitä voin enää sanoa? Tämä hyvänmielen kirja on jo todettu monessa blogissa mainioksi. Ehkä voisin kehua kantta, jonka liitän ehdottomasti koukuttavimmat kannet -listalleni.

Kirja sijoittuu 1960-luvun alun Mississippiin, jossa roturajat, samoin kuin yhteiskuntaluokkien rajat, ovat vielä selkeästi piirretyt ja niistä pidetään kiinni kynsin hampain.

Mustat naiset jättävät omat lapsensa hoitoon naapureille tai sukulaisille ja piikovat valkoisissa perheissä kasvattaen lapsia ja hoitaen kotia. Valkoiset emännät järjestävät hyväntekeväisyystapahtumia ja bridgekerhon tapaamisia ja jos eivät ole jo naimisissa, yrittävät pyydystää itselleen aviomiestä.

Päähenkilöt Skeeter, Minny ja Aibileen kapinoivat sydämessään ja lopulta teoillaan, ja ennakoivat näin yhteiskunnan murrosta. Pitkä ja kähärätukkainen Skeeter on äitinsä mielestä toivoton tapaus avioliittomarkkinoilla. Onneksi häntä kiinnostaakin enemmän journalistin ura. Minny on kaupungin pahasuisin apulainen, ja hän onkin saanut potkut 15 kertaa. Aibileen rakastaa pikkuisia hoitolapsiaan, mutta joutuu aina vaihtamaan perhettä kun nämä tajuavat ettei hän olekaan heidän äitinsä, vaan musta apulainen, alempiarvoinen olento.

Kirjaan tuovat jännitettä Skeeterin ystävättäret, jotka ovat siirtyneet rouvassäätyyn ja ajautuvat vähitellen Skeeteriä vastaan tämän ajatusmaailman muuttuessa. Samoin Skeeterin äitisuhde ja piikojen suhteet omituisiin emäntiinsä pitävät lukijan otteessaan. Herkullisin hahmo on alaluokkainen perähikiästä pikkukaupungin varakkaaksi rouvaksi päätynyt miss Celia, joka piukoissa pinkeissä jumppereissaan ei lainkaan ymmärrä miksei saa kutsua bridge-iltaan...

Kirja on siis nokkela, hauska, vetävä, surullinen ja vauhdikas. Kuten jotkut ovat todenneetkin, voisin kuvitella että kirja on vielä hauskempi alkuperäiskielellä. En tosin tiedä, onko kansi yhtä ihastuttava!

torstai 6. tammikuuta 2011

Avioerokirjoja


Voikohan liika lukeminen aiheuttaa avioeroja? Onneksi mieskin pelaa liikaa futispelejä, joten ei parane syytellä pikkuvaimoa tämän sivistyneistä harrastuksista.

Luin kaksi kirjaa avioeroista. Kummankin tapahtumankulku valitettavasti usein on todellisuutta. Laura Honkasalon Eropaperit-kirjassa lapset joutuvat ristivetoon katkeran isän ja tämän uuden (psyykkisesti epävakaan) puolison ja heitä suojelemaan pyrkivän äidin ja isoäidin välille. Melania G. Mazzuccon Täydellinen päivä -teoksessa ero päättyy veriseen tragediaan, jollaisista saamme silloin tällöin lukea iltapäivälehdistä.

Kummankin kirjan viehätys on kuitenkin muualla. Takakannen mukaan Eropaperit "tallentaa vuosikymmenen yhteiset muistot raastavasti, elävästi kuin kaitafilmi". Tämä on aivan nappiluonnehdinta; erityisesti kolmen sukupolven muistot kesälomista saaressa ja veneellä ovat niin ihanan tuttuja omasta lapsuudesta, petäjän auringossa paahtuvan kaarnan tuoksua myöden. Täydellinen päivä taas kuvaa elämää nykypäivän Italiassa ja Roomassa, yhden alaluokkaisen ja yhden yläluokkaisen, hajoavan, perheen kautta.

Laura Honkasalo, jonka kirja on juuri tullut ulos pokkarina, kirjoittaa kauniisti, ujuttaen muistoja ja aikakerrostumia lomittain. Lapsen näkökulma aikuisten mielettömään maailmaan on autenttisen tuntuinen ja samoin julmien ja itsekeskeisten - kuten toisaalta myös ymmärtävien ja empaattisten - aikuisten vaikutus lapsen psyykeen.

Jos Peter Franzenin kirjassa oli ihana ukki, joka osasi aina lukea tilanteita lapsen kannalta ja tasapainotti näiden elämää isän ja äidin aiheuttamassa turbulenssissä, on Honkasalon kirjassa tämän hengenheimolainen, ihana mummi, joka osaa aina laskeutua lapsen tasolle ja olla ystävällinen, iloinen, auttavainen ja antelias.

Leea-mummi ottaa siipiensä suojaan myös miniänsä: epävarman, maalta tulleen ja oman äitinsä hyljeksimän Sinikan. Sinikan ja Joken liitto päättyy kuitenkin eroon, Joken tavattua Raisan, tyttökodin kasvatin jolla on upeat hiukset, narsistinen ja manipuloiva persoona ja halu omia Joken ja Sinikan lapset. Keinot ovat monet: aivopesu, lahjonta, mustamaalaaminen. Isäviikonloppuina lapset mm. joutuvat kutsumaan Raisaa äidiksi ja omaa äitiään Paskikseksi.

Kirjassa liikutaan eri aikatasoilla, joista nykypäivässä ennen niin elegantti ja ihana Leea makaa mielisairaalassa vanhusten osastolla turvonneena ja sairaana. Ainoa, joka käy häntä katsomassa on ex-miniä. Ja ainoa, jonka perään Leea haikailee, on hänet kieltänyt poika, Jokke.

Liikumme siis tippa-linssissä-osastolla. Onneksi kesämuistot, joita kirja tulvii kuin auringonvaloa, ovat niin lämpöisiä ja rikkaita, että posket voi välillä pyyhkiä. Samoin oli hauska lukea 70-luvun lähiökuvausta. Yksityiskohdat vaatetusta ja esineistöä myöten olivat tarkkoja ja tuttuja joka aikakaudella liikuttaessa, ja tämä teki kirjasta ihastuttavan.

Mazzuccon kirja taas maalailee kuvaa kiihkeästä ja kaoottisesta Roomasta, jossa ihmiset yrittävät raapia elantonsa kokoon tai haalia itselleen mainetta ja kunniaa. Asema ja onni on kiinni pienestä ja menetettyä vaikea saada takaisin.

Fioravantit ovat varakas perhe: äiti edustaa ja isä pyrkii parlamenttiin jatkokaudelle. Ranskalainen lastenhoitaja kasvattaa pientä tytärtä ja henkivartija Antonio Buonocore on valmis pysäyttämään luodin omaan kehoonsa.

Luotettava henkivartija on yksityiselämässään vuorotellen palavasilmäinen kostaja ja itkuisen katuva aviomies. Kiihko suuntautuu hänen entistä vaimoa, Emmaa, kohtaan. Alussa kuvittelin että Emma olisi pyhimysmäinen lastensa eteen raatava yksinhuoltajaäidin prototyyppi, mutta hän onkin paljon kiinnostavampi hahmo.

Lapsiaan kiihkeästi rakastava äiti hän toki on. Hän on myöskin teräväkielinen, omaehtoinen, halvassa koirankarvaturkissa ja korkosaappaissa koikkelehtiva, halpa mutta elinvoimainen venus, joka kääntää vääjäämättä miesten päät.

Italia on yhä mitä suurimmassa määrin luokkayhteiskunta, josta kuilu kahden perheen todellisuuden välillä kertoo. Henkivartija Antonio Buonocore emännästään: "...rouva Fioravanti - jolle hän oli aikoinaan toivonut psoriasista, äkillistä kaljuuntumista, arabijoukon anaaliraiskauksen uhriksi joutumista sekä kaikkia mahdollisia rangaistuksia, jotka voisivat korvata sen nöyryytykset ja häpäisyt, joilla nainen oli Antoniota koetellut ilman että olisi edes huomannut sitä..." (s. 355) Ja Elio Fioravanti henkivartijasta: "Elion oma elämä oli järjettömän monimutkaista ja kuluttavaa, ja hän kadehti alempiarvoisten ihmisten yksinkertaista elämää." (s. 115)

Viite lopun tragediaan tulee jo aloituskappaleessa ja synkkä pilvi painostaa lukijaa koko kirjan ajan. Väkivallasta kerrotaan niukasti tai enteenomaisesti, mikä lisää mykkää uhkaa. Buonocoren tytär lukee luokassa runoa: "'Isäni oli pyövelini', Valentina aloitti, ja luokka nauroi." (s. 151)

Kahden perheen jäsenten tarinat limittyvät toisiinsa yhden päivän ajan. Vähiten pidin Fioravantin pojan Zeron tarinasta, rikkaan lakimiehen poika joka kieltää taustansa vaikkakin ottaa vastaan rahaa, kulkee likaisena ja lököhousut haisten Rooman katuja takkuisten koirien seuratessa häntä. Hahmoa kohtaan olisi kai pitänyt tuntea sympatiaa (tai sitten ei), mutta olisin halunnut vain ravistella häntä niin että luiset raajat olisivat kolisseet perulaishupparin sisällä.

Perheiden kosketus vertautui mielestäni Italian kansaan ja sen johtoon ja antoi jopa selityksen sille, miksi Berlusconia yhä siedetään:

"Alussa hän oli inhonnut hänelle osoitettua 'julkisuuden henkilöä', kevytmielistä lakimiestä, joka liikkui seurapiireissä, oli aina valmis kertomaan kaskuja, hyväili vincere, vincere, vincere, voittaa, voittaa, voittaa, ja oli pysyvästi hyvällä tuulella. Kuitenkin ajan mittaan ovela, moniin sotkuihin sekaantunut lakimies, jonka ympärillä pyöri kevytkenkäisiä naisia, epäilyttäviä tyyppejä ja keinottelevia pikkuliikemiehiä, ja joka on niin täysin erilainen kuin Antonio, moraaliton, vilpillinen, pinnallinen ja häpeämättömän onnellinen, oli alkanut tuntua Antoniosta mukavalta - hän olisi halunnut olla itse samanlainen." (s. 118)

Kummassakin kirjassa on suloista vanhempien lapsiaan kohden tuntemien tunteiden kuvaus (kummassakin on mm. kohta, jossa vanhempi katselee nukkuvaa lastaan), esim. Antonio tyttärestään: "..vain muutaman kuukauden ikäinen pieni tyttö - salaperäinen olento, pehmeä eläin, tuoksuvaksi voideltu, lämmin, ahne ja mykkä." (s. 290)

Tartuin Mazzuccon kirjaan luettuani Jennin arvostelun K-blogista. Olen aiemmin lukenut Vita - elämäni, josta en ollut kovin vaikuttunut. Kuten Jenni toteaa, tämä oli kuitenkin hyvin erityyppinen kirja. Suosittelen sitä, ja samoin Eropapereita; itse tartun seuraavaksi Honkasalon aiempaan Sinun lapsesi eivät ole sinun.

Kiitos kun jaksoit lukea tänne asti, arvostelun pituus kertoo jotain näistä kirjoista ja niiden aiheuttaman ajatustyön määrästä. :-)

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Hyvää uutta vuotta kaikille!


Onnellista uutta vuotta ja hyviä lukukokemuksia 2011!

Toivon, että tänä vuonna eteen sattuisi yksi hyvä kauhukirja, yksi historiallinen romaani, yksi laadukas hömppäkirja, yksi kirjailija josta en ole ennen kuullutkaan ja jota ilman en voi vuoden 2011 jälkeen tulla toimeen, yksi klassikko jota lukiessa ihmettelee, miten joku voi kirjoittaa niin hyvin ja yksi raflaava uutuus joka voisi vaikkapa räjäyttää tajunnan.

Näitä odotellessa kahlaan Nobel-voittajan Tuhmaa tyttöä sekä Axel Munten elämänkertaa, joka romuttaa kuvan haaveitteni ah niin ihanasta kirjailija-lääkäri-sankari-idolista. ;-)