Avioerokirjoja

Voikohan liika lukeminen aiheuttaa avioeroja? Onneksi mieskin pelaa liikaa futispelejä, joten ei parane syytellä pikkuvaimoa tämän sivistyneistä harrastuksista.

Luin kaksi kirjaa avioeroista. Kummankin tapahtumankulku valitettavasti usein on todellisuutta. Laura Honkasalon Eropaperit-kirjassa lapset joutuvat ristivetoon katkeran isän ja tämän uuden (psyykkisesti epävakaan) puolison ja heitä suojelemaan pyrkivän äidin ja isoäidin välille. Melania G. Mazzuccon Täydellinen päivä -teoksessa ero päättyy veriseen tragediaan, jollaisista saamme silloin tällöin lukea iltapäivälehdistä.

Kummankin kirjan viehätys on kuitenkin muualla. Takakannen mukaan Eropaperit "tallentaa vuosikymmenen yhteiset muistot raastavasti, elävästi kuin kaitafilmi". Tämä on aivan nappiluonnehdinta; erityisesti kolmen sukupolven muistot kesälomista saaressa ja veneellä ovat niin ihanan tuttuja omasta lapsuudesta, petäjän auringossa paahtuvan kaarnan tuoksua myöden. Täydellinen päivä taas kuvaa elämää nykypäivän Italiassa ja Roomassa, yhden alaluokkaisen ja yhden yläluokkaisen, hajoavan, perheen kautta.

Laura Honkasalo, jonka kirja on juuri tullut ulos pokkarina, kirjoittaa kauniisti, ujuttaen muistoja ja aikakerrostumia lomittain. Lapsen näkökulma aikuisten mielettömään maailmaan on autenttisen tuntuinen ja samoin julmien ja itsekeskeisten - kuten toisaalta myös ymmärtävien ja empaattisten - aikuisten vaikutus lapsen psyykeen.

Jos Peter Franzenin kirjassa oli ihana ukki, joka osasi aina lukea tilanteita lapsen kannalta ja tasapainotti näiden elämää isän ja äidin aiheuttamassa turbulenssissä, on Honkasalon kirjassa tämän hengenheimolainen, ihana mummi, joka osaa aina laskeutua lapsen tasolle ja olla ystävällinen, iloinen, auttavainen ja antelias.

Leea-mummi ottaa siipiensä suojaan myös miniänsä: epävarman, maalta tulleen ja oman äitinsä hyljeksimän Sinikan. Sinikan ja Joken liitto päättyy kuitenkin eroon, Joken tavattua Raisan, tyttökodin kasvatin jolla on upeat hiukset, narsistinen ja manipuloiva persoona ja halu omia Joken ja Sinikan lapset. Keinot ovat monet: aivopesu, lahjonta, mustamaalaaminen. Isäviikonloppuina lapset mm. joutuvat kutsumaan Raisaa äidiksi ja omaa äitiään Paskikseksi.

Kirjassa liikutaan eri aikatasoilla, joista nykypäivässä ennen niin elegantti ja ihana Leea makaa mielisairaalassa vanhusten osastolla turvonneena ja sairaana. Ainoa, joka käy häntä katsomassa on ex-miniä. Ja ainoa, jonka perään Leea haikailee, on hänet kieltänyt poika, Jokke.

Liikumme siis tippa-linssissä-osastolla. Onneksi kesämuistot, joita kirja tulvii kuin auringonvaloa, ovat niin lämpöisiä ja rikkaita, että posket voi välillä pyyhkiä. Samoin oli hauska lukea 70-luvun lähiökuvausta. Yksityiskohdat vaatetusta ja esineistöä myöten olivat tarkkoja ja tuttuja joka aikakaudella liikuttaessa, ja tämä teki kirjasta ihastuttavan.

Mazzuccon kirja taas maalailee kuvaa kiihkeästä ja kaoottisesta Roomasta, jossa ihmiset yrittävät raapia elantonsa kokoon tai haalia itselleen mainetta ja kunniaa. Asema ja onni on kiinni pienestä ja menetettyä vaikea saada takaisin.

Fioravantit ovat varakas perhe: äiti edustaa ja isä pyrkii parlamenttiin jatkokaudelle. Ranskalainen lastenhoitaja kasvattaa pientä tytärtä ja henkivartija Antonio Buonocore on valmis pysäyttämään luodin omaan kehoonsa.

Luotettava henkivartija on yksityiselämässään vuorotellen palavasilmäinen kostaja ja itkuisen katuva aviomies. Kiihko suuntautuu hänen entistä vaimoa, Emmaa, kohtaan. Alussa kuvittelin että Emma olisi pyhimysmäinen lastensa eteen raatava yksinhuoltajaäidin prototyyppi, mutta hän onkin paljon kiinnostavampi hahmo.

Lapsiaan kiihkeästi rakastava äiti hän toki on. Hän on myöskin teräväkielinen, omaehtoinen, halvassa koirankarvaturkissa ja korkosaappaissa koikkelehtiva, halpa mutta elinvoimainen venus, joka kääntää vääjäämättä miesten päät.

Italia on yhä mitä suurimmassa määrin luokkayhteiskunta, josta kuilu kahden perheen todellisuuden välillä kertoo. Henkivartija Antonio Buonocore emännästään: "...rouva Fioravanti - jolle hän oli aikoinaan toivonut psoriasista, äkillistä kaljuuntumista, arabijoukon anaaliraiskauksen uhriksi joutumista sekä kaikkia mahdollisia rangaistuksia, jotka voisivat korvata sen nöyryytykset ja häpäisyt, joilla nainen oli Antoniota koetellut ilman että olisi edes huomannut sitä..." (s. 355) Ja Elio Fioravanti henkivartijasta: "Elion oma elämä oli järjettömän monimutkaista ja kuluttavaa, ja hän kadehti alempiarvoisten ihmisten yksinkertaista elämää." (s. 115)

Viite lopun tragediaan tulee jo aloituskappaleessa ja synkkä pilvi painostaa lukijaa koko kirjan ajan. Väkivallasta kerrotaan niukasti tai enteenomaisesti, mikä lisää mykkää uhkaa. Buonocoren tytär lukee luokassa runoa: "'Isäni oli pyövelini', Valentina aloitti, ja luokka nauroi." (s. 151)

Kahden perheen jäsenten tarinat limittyvät toisiinsa yhden päivän ajan. Vähiten pidin Fioravantin pojan Zeron tarinasta, rikkaan lakimiehen poika joka kieltää taustansa vaikkakin ottaa vastaan rahaa, kulkee likaisena ja lököhousut haisten Rooman katuja takkuisten koirien seuratessa häntä. Hahmoa kohtaan olisi kai pitänyt tuntea sympatiaa (tai sitten ei), mutta olisin halunnut vain ravistella häntä niin että luiset raajat olisivat kolisseet perulaishupparin sisällä.

Perheiden kosketus vertautui mielestäni Italian kansaan ja sen johtoon ja antoi jopa selityksen sille, miksi Berlusconia yhä siedetään:

"Alussa hän oli inhonnut hänelle osoitettua 'julkisuuden henkilöä', kevytmielistä lakimiestä, joka liikkui seurapiireissä, oli aina valmis kertomaan kaskuja, hyväili vincere, vincere, vincere, voittaa, voittaa, voittaa, ja oli pysyvästi hyvällä tuulella. Kuitenkin ajan mittaan ovela, moniin sotkuihin sekaantunut lakimies, jonka ympärillä pyöri kevytkenkäisiä naisia, epäilyttäviä tyyppejä ja keinottelevia pikkuliikemiehiä, ja joka on niin täysin erilainen kuin Antonio, moraaliton, vilpillinen, pinnallinen ja häpeämättömän onnellinen, oli alkanut tuntua Antoniosta mukavalta - hän olisi halunnut olla itse samanlainen." (s. 118)

Kummassakin kirjassa on suloista vanhempien lapsiaan kohden tuntemien tunteiden kuvaus (kummassakin on mm. kohta, jossa vanhempi katselee nukkuvaa lastaan), esim. Antonio tyttärestään: "..vain muutaman kuukauden ikäinen pieni tyttö - salaperäinen olento, pehmeä eläin, tuoksuvaksi voideltu, lämmin, ahne ja mykkä." (s. 290)

Tartuin Mazzuccon kirjaan luettuani Jennin arvostelun K-blogista. Olen aiemmin lukenut Vita - elämäni, josta en ollut kovin vaikuttunut. Kuten Jenni toteaa, tämä oli kuitenkin hyvin erityyppinen kirja. Suosittelen sitä, ja samoin Eropapereita; itse tartun seuraavaksi Honkasalon aiempaan Sinun lapsesi eivät ole sinun.

Kiitos kun jaksoit lukea tänne asti, arvostelun pituus kertoo jotain näistä kirjoista ja niiden aiheuttaman ajatustyön määrästä. :-)