sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Sophia Kinsella: Kevytkenkäinen kummitus


WSOY, 2010.

Tämä tyttö osaa. Epäilin josko Kinsella on pystynyt keksimään kultamunaa uudestaan Himoshoppaaja-sarjan jälkeen, mutta kyllä näin vain on.

Lara on nuori nainen jonka flegu poikaystävä on jättänyt, liikekumppani naruttanut ja jonka täytyy valehdella vanhemmilleen non-stoppina em. asioista. Lisäksi koko perhe kärsii alemmuuskompleksista superrikkaan ja omahyväisen Bill-sedän rinnalla.

Samaan syssyyn 105-vuotias tuntematon isotäti Sadie kuolee ja Lara joutuu raahautumaan hänen hautajaisiinsa. Käy ilmi, että Sadiella on vielä keskeneräisiä asioita maan päällä ja Lara joutuu hänen edustajakseen. 23-vuotiaan charleston-tytön hahmossa esiintyvä nokkava ja häpeämätön kummitus saa Laran elämän sekaisin, ja sittenkin ehkä taas raiteilleen...

Me tiedämme mitä Lara kaipaa. 1) Komeaa ja hauskaa miestä 2) Urakehitystä 3) Perheen arvostusta 4) Kostoa. Mutta chick lit -viihde perustuneekin juuri ennalta-arvattavuudelle. Kinsella osaa pyörittää kuviota ja vaihdella tahtia suvannoilla, actionillä ja noloilla kömmähdyksillä.

Viihdyttää ja saa hyvälle tuulelle, naurattaa (runsaasti) ja itkettää (tunnustan).

Lajityyppinsä helmiä!

Melania Mazzucco: Vita, elämäni


Avain, 2004.

Yritin lukea tämän italiaksi, huonolla menestyksellä. Kieli on kaunista ja monitasoista ja dialogi vilisee murteellisia ilmaisuja. Välillä en siis ymmärtänyt moneen kappaleeseen oikein missä mennään.

(Mielenkiintoinen ilmiö muuten, sama kuin yrittäisi tihrustaa ja tihrustaa katsettaan sumun läpi, saa jonkun aavistuksen ääriviivoista, muttei vaan saa tarkennettua katsettaan...)

Suomeksi onnistui jo huomattavasti paremmin, herran kiitos.

Joku bloggari (anteeksi, en muista kuka, saa ilmoittautua) vertasi kirjaa Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeliin. McCourtin kirja on kuitenkin humoristisempi (kaikessa surkeudessaan), kokemuksellisempi ja keskittyy lapsuuteen. Vita, elämäni on eeppisempi, laajempi, toivottomampi.

Kirja kertoo kirjailijan suvun tarinaa. Mazzuccoja muutti Amerikkaan pienestä eteläitalialaisesta Tufon kylästä. Joltakin jäi kotimaahan vaimo rähmivien silmien takia, joillakin oli varaa lähettää vain poika meren taakse. Diamante ja Vita ovat kaksi lasta jotka lyöttäytyvät yhteen laivamatkalla. Heidän kohtalonsa ovat yhteen kietoutuneet, mutta erilliset. Melkein vertaisin heitä Alkulukujen yksinäisyyden parivaljakkoon; lukija selkeästi tietää että he kuuluvat yhteen, mutta he eivät vain saa toisiaan...

Sankarittaren nimi Vita merkitsee elämää ja se onkin tarkennettu kirjan suomenkieliseen nimeen. Diamante taas on kova kuin jalokivi, mutta hän murtuu ja muuttuu enemmän elämän myötä. Lasten elämä on kovaa, poikien täytyy elättää itsensä raa’alla työllä ja tytöt eivät ulkoilmaa tai auringonpaistetta näe puurtaessaan koko päivän keittiössä. Kotikylästä haaveillaan, sekä vaurastumisesta uudessa maassa.

Mazzucco on tehnyt paljon taustatutkimusta kirjaa varten. Välillä hän kertoo, mikä on historiallista tietoa ja mikä aukkojen fiktiivistä täytettä. Tämä etäännyttää hieman tarinasta, vaikka onkin mielenkiintoista.

Sen perusteella mitä ehdin lukea teosta alkuperäiskielellä, on suomentajalla ollut aikamoinen työ päättää mitä sitaatteja jättää italiaksi ja miten kääntää murreilmaisut. Siirtolaiset puhuvat esimerkiksi ”englantia” foneettisesti italiaksi, ja välillä kesti hetken ymmärtää mitä tarkoitetaan. Esimerkiksi huudahdus: ”Uazza marro?” merkitsee ”What’s the matter?”... :)

Minulle oli yllätys minkälaisena paarialuokkana italialaisia siirtolaisten joukossa pidettiin. Mazzucco on tehnyt taustatyönsä hyvin ja kuva siirtolaisten New Yorkista arjen yksityiskohtineen on uusia maailmoja aukaiseva.

lauantai 27. helmikuuta 2010

Charlotte Roche: Kosteikkoja


Basam Books, 2009.

Miten olenkaan päätynyt lukemaan niin monta aivan ala-arvoista kirjaa putkeen? Viittaan Punaiseen mekkoon sekä tänään lukemaani Kosteikkoja-kirjaan. 

Harkitsimme Kosteikkoja lukupiirin kuukauden kirjaksi ja innostuimme, kun sitä haukuttiin kärkkäästi Hesarin arvostelussa.

Kirjan lieveteksteissä sen kerrotaan olevan hysteerisen hauska ja vertautuvan J.D. Salingerin Sieppariin ruispellossa. Siepparin olen lukenut noin kaksi vuosikymmentä sitten, mutta muistan että se teki minuun valtaisan vaikutuksen. Ja ilmeisesti on yleisemminkin uudemman kirjallisuuden klassikoita.

Sitä ei ole Kosteikkoja.

Kirjan tarkoituksen kerrotaan olevan viimeistenkin tabujen murtaminen ja naistenlehtien steriilin naiskuvan torppaaminen. Nenän kaivuu ilmeisesti on siis tabu.

Kirjailija on lähinnä listannut kaikki mieleensä tulevat ruumiineritteet ja heittänyt villin ja oh-hoh niin uskaliaan brainstormingin siitä, mitä niillä voi tehdä. Lähinnä syödä (ideariihi ei ilmeisesti ollut kovin tuottoisa). Onpas hurjaa.

Kirjan ainoa ansio on että se vaikuttaa lukijaansa fyysisesti. Puolestavälistä minua etoi lievästi. Ei niin että "tabujen" alas ampuminen olisi ollut mitenkään pökerryttävän kekseliästä, mutta minua nyt vain sattuu etomaan jos joudun lukemaan siitä miten joku ronkkii röörejään ja syö löytämänsä.

Siinäpä kirjan sisältö valtaosin oli. Komppaan Hesarin arvostelua. Ainoat kiitokset kannen kivasta kohopainetusta laastarista.

perjantai 26. helmikuuta 2010

Jääkaappijuttu

Kuva: Smeg

Bloggaan tavoistani poiketen henkilökohtaisesta asiasta.

Siis jääkaapistani.

Mutta teen sen mieliksenne litteräärin aasinsillan kautta, vertaamalla kokemustani Kafkan Oikeusjuttuun. Jääkaappini prakasi nimittäin tuossa toissapäivänä ja olen soitellut ympäriinsä saadakseni uuden. Kasvoton byrokraatti on tässä tapauksessa OP Pohjola, jonka työsuhdeasunnossa asumme.

Heidän mielestään uuden hankkimista mieluummin kannattaa:

1) tilata korjaaja, joka pääsee paikalle ensi tiistaina
2) huomata, että 10 vuotta vanhaa epäekologista ja palovaarallista jääkaappia, jonka ovi ei pysy kiinni, ei kannata korjata
3) muistaa liian myöhään että jääkaapin korjaaminen on kalliimpaa kuin uuden ostaminen
4) tilata uusi jääkaappi, joka saapuu viikon kuluttua.

Lisäksi heidän mielestään ei kannata vastata kiireellisiin soittopyyntöihin ja vastaajaviesteihin. Puhumattakaan että vastaisi puhelimeen.

Minun mielestäni taas:

1) on ikävä juoda lämmintä pillimehua ja tetramaitoa
2) pakastelihapullat ja leipä ilman päällystä eivät ole hyviä
3) on älyvapaata leikkiä leiriruualla tai rampata parvekkeella kylmäboksilla, kun talossa voisi olla toimiva jääkaappi
4) lämmenneen jääkaapin haju on lievästi ilmaistuna etova
5) vuokranantajan pitäisi hoitaa hommansa.

Grr… Skumppa onneksi kylmenee pakastimessakin.

Jääkaappijuttu osa II

OP Pohjolasta soitettiin minulle ja todettiin että jääkaappi tosiaan kannattaa vaihtaa (ilmeisesti jättämäni viestit olivat todella pelottavia).

Sain asiasta vastaavan henkilön numeron.

Soitin hänelle ja esitin asiani ja hän pahoitteli että tuskin viikonlopuksi ehtii kun kello on puoli neljä. Huomautin että olen asiaa alkanut hoitaa jo edellisenä iltana, mutta minua on pompoteltu ihmiseltä toiselle koko päivän.

Tässä vaiheessa tarina alkaa saada todella kafkamaisia piirteitä.

Korjausmies on hetken hiljaa. Sitten hän tiedustelee, etten vain ole sama henkilö jonka verhotankoja hän parhaillaan asentaa. No kyllä maar. Samaiselle ystävälliselle herralle olen ojentanut avaimemme aamusella ja hän on kävellyt useaan otteeseen parin metrin päästä hajonneesta jääkaapistamme. Ei ole todellista…

Erittäin hauskaa siis, ja luultavasti pussikeittolinjalla mennään. Seuraavia kertoja varten minulla onkin sitten valmiiksi plakkarissa vajaan tusinan verran erilaisten huolto-, vuokra-, isännöitsijä- ja korjausmiesten yhteystietoja.

Hyvää viikonloppua!

tiistai 23. helmikuuta 2010

Välivuosi, jota ei äidille referoida



Elina Tiilikka: Punainen mekko. Gummerus, 2010.

Kirja on kerännyt vähintäänkin epäileviä kannanottoja blogeissa. Muussa mediassa keskustelu on kiertynyt siihen, paljonko tarinassa on omaelämänkerrallista aineistoa. Kirjan kehyskertomus omakohtaisista prostituutiokokemuksista on maailmalta tuttu, tuoreimpana esimerkkinä blogi/kirja/TV-sarja Puhelintytön päiväkirja.

Itselleni jäi kaksijakoinen olo. Päähenkilö Noora oli luotaantyöntävä saamattomuudessaan, epäsiisteydessään, ryhdittömyydessään. Hän ei tiedä kuka on, mihin kuuluu, eikä mitä elämässä kannattaisi tehdä. Tyypillinen hajonneen luokkayhteiskunnan eksynyt nuori siis? Jos tarina on pitkälti omaelämänkerrallinen, on Tiilikka äärimmäisen selvänäköinen ja armoton itsensä kuvaamisen suhteen. Tai sitten hän on luonut heikkouksineen kaikkineen todella elävän ja syvän henkilöhahmon.

Lopun havahtumisen tapahtuminen kissan tarinan kautta oli etovaa ja sen myötä koko kirjasta jäi lievästi karmea maku suuhun.

Toisaalta kuvaus prostituutiosta (toki yhden tapauksen näkökulmasta) tylsistyttävässä ja epämukavassa, mutta Nooralle myös koukuttavassa, todellisuudessaan oli mielenkiintoista. Jatkuva jana asiakkaita, joita Noora välinpitämättömänä ottaa vastaan kietaisumekossa (jatkuva riisuminen ja pukeminen rasittaa) ja meikittä sekaisessa huoneistossaan, valuu tasaisena virtana kirjan sivuille ja ulos tarinasta.

Nooran tekniikat etääntyä tilanteesta, käytännön ongelmat (taas unohtui varastaa kondomeja) ja minimalistiset kohtaamiset miesten kanssa ovat uskomattomia.

Mikä taas kosketti minua oli prostituutioteemasta riippumaton yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden kuvaus. Luin noin vuosi sitten tutkimuksen, jossa kerrottiin hyvin monen suomalaisnuoren tippuvan turva- ja kaveriverkkojen ulkopuolelle peruskoulun tai lukion loppumisen jälkeen, muun muassa korkeakoulujen niukkojen aloitusmäärien takia.

Välivuoden ei tarvitse olla näinkään dramaattinen, ollakseen silti syvältä satuttava kokemus yksinäisyydestä, mihinkään kuulumattomuudesta, identiteetittömyydestä.

Ennakkokuvani kirjasta oli kielteinen, mutta luin sen nopsasti ja pidinkin sen ankean elämän kuvauksesta. Pelkäsin koko ajan että paikalle sattuva Sankarimies pelastaa Nooran, mutta onneksi näin ei käynyt, vaan tilanne ratkesi paremmin.

Kommentteja muissa blogeissa: Nulla dies sine legendo, Olivian Kirjasieppo .

Tiilikka Maria!ssa.

lauantai 20. helmikuuta 2010

Kaavamaista Caprilla


Kira Poutanen: Rakkautta al dente. WSOY, 2009.

Suomalainen chick lit seurailee esikuviaan uskollisesti. Jotenkin tuntuu että lajityyppi on kuitenkin Poutasen kirjassa vedetty peräti hieman läskiksi. Becky Brandon née Bloomwood tai Olivia Joules ovat tervejärkisyyden rajoilla, niin että tunnistamme heidän pöhköilyistään itsemme, mutta sekoilu säilyy herttaisella tasolla. Lara Autio alkaa tuntua lähes epämiellyttävältä itsekkyydessään ja älyvapaudessaan. Kun Becky on aina kultainen ja jopa epäitsekäs, on Lara aina saajan puolella.

Alun heppoisa mukahauskuus tökki todella pahasti. Kun päästään Italiaan on meno jo onnistuneempaa. Jännitteet eli 1) julkinen mokailu ja 2) suhteen säilyminen, lässähtävät kuitenkin nopeasti. Joitain helmiä nopeatempoisesta sanailusta löytyy, mm. Laran anopilleen tuliaisiksi tuoma HK:n sininen lenkki, "il maccaro azzurro".

Keskivaiheilla kirja kuitenkin veti ja nostatti hymyäkin huulille. Ehkä se on suunnattu minua 10-20 vuotta nuoremmille neideille. Toisaalta luen hyvinkin mielelläni himoshoppaajan edesottamuksista. Mene ja tiedä.

Suosittelen siskontytölle 15-v italianlomalla.

Ja juoni kiinnostuneille pikaisesti: Lara Autio on edellisessä kirjassa hilppaissut karkuun omista häistään ja nyt seukkaa Pariisissa ihanaisen Ericin kanssa. Eric on ranskis-italo ja vie Laran tapaamaan perhettään Caprin paratiisimaiselle saarelle. Alemmuudentuntoa anopin ja seksipommisiskon edessä poteva Lara sotkeutuu mitä kummallisimpiin asioihin ja onnistuu itseruskettamaan itsensä sebraksi. Kieroja veitikoita pyörii ympärillä mm. nakurannoilla eikä itsensä tekeminen tykö toiveminiäksi ole helppoa.

maanantai 15. helmikuuta 2010

Fransje Käsivarsi ja rakkaus



Tommy Wieringa: Joe Speedboat. Avain, 2009.

Joe Speedboat on kehitys- ja kasvutarina löyhästä kaveriporukasta pienessä hollantilaisessa Lomarkin kylässä. Rakastan ”lapsuuden viimeinen kesä” -stooreja niin leffoina kuin kirjoina! Ylittämättömiä ovat leffoista Billy Elliot sekä The reflecting skin – Lapsuuden loppu ja kirjoista Harper Leen Kuin surmaisi satakielen ja Stephen Kingin Stand by me.

En ole varma olenko edes lukenut novellia Stand by me, sillä niin upeasti hauska, pelottava ja haikea leffa vangitsee Kingin tavan kertoa. Joe Speedboatissa on samoja piirteitä: neljän pojan kopla, jossa kaikilla on omat roolinsa, ryhmädynamiikka ja se, mitä kullekin tapahtuu. Kertojana kasvutarinoissa on usein fiksu, herkkä ja vetäytyvä poika, josta tulee jotakin; kunnon mies tai vaikkapa kirjailija kuten Stand by me -tarinassa. Sitten huonoista oloista tuleva, mutta rehti poika ja pari muuta kaveria, joilla on jokin määrittävä ominaispiirre (rikkaus, änkytys, lihavuus, väkivaltaisuus).

Nimihenkilö Joe Speedboat on tuo rehti poika, joka nousee varsin epämääräisestä taustasta. Hän on muuttanut muualta, minkä kyläläiset muistavat, ja pyrkii kohoamaan arjen yläpuolelle, esimerkiksi aivan konkreettisesti itse rakennetulla lentokoneella (jolla on tarkoitus nähdä kaverin nudistiäiti aidatulla pihallaan aurinkoa ottamassa).

Kertoja Fransje taas on viety pidemmälle kuin tavanomainen hiljainen mutta fiksu päähenkilö joka tarkkailee muita hieman ulkopuolisena: hän näet on pahasti vammautunut onnettomuudessa, istuu rullatuolissa eikä kykene puheeseen. Hän todellakin on ulkopuolinen – itse elämästä. Fransje ei kuitenkaan ole heikko ja säälittävä. Hän on tarkkanäköinen, itseironinen, epämiellyttävä, viehättävä. Hänen käsivartensa ovat kuin ruuvipihdit ja maistettuaan ensi kertaa alkoholia (johon hän mieltyi heti sen laannuttaessa kouristuksia ja elämäntuskaa) rullaa hän täyttää päätä ulvoen kapakkatappeluun.

Pojille käy elämässä ja rakkaudessa kuten meille kaikille. Haaveilu ihannekuvasta – sen romahtaminen – realismi ja masennus – todellisuuteen tyytyminen, loppujen lopuksi ehkä onnellisina. (Paitsi että yhden on aina kuoltava.)

Kirjoittaja on taitava tarinaniskijä eikä kirjaa olisi saatu iloksemme ilman pienen kustantamon riskinottohalua. Nautin tarinan lakonisesta huumorista, yllätyksellisyydestä, vauhdista (pyörätuolillakin pääsee lujaa) ja elävistä, vähän karikatyyrimäisistä henkilöhahmoista.

Arvostelun ovat kirjoittaneet myös K-blogin Jenni sekä Ina.

Mitä muita hyviä lapsuustarinoita tiedätte?

tiistai 9. helmikuuta 2010

Rakkaani, kirja


(Kuva: Reilu kauppa)

Sunnuntaina on ystävänpäivä! Odotan herätessäni näkeväni sänkyni vieressä suurensuuren kimpun punaisia ruusuja, viilennetyn skumppapullon (mainio aamupala) sekä korurasian. Mutta myös joku kiva kirja kelpaa.

Tämä on suora neuvo miehelleni. (Kuka sanoi että italialaiset ovat romanttisia?)

Kirjan nimi on vinkki. En halua lahjaksi Elämäni koirana, Suuri illuusioni tai Taivaan ja helvetin avioliitto -teoksia. Vuosisadan rakkaustarina sen sijaan esimerkiksi käy.

Vietättekö ystävänpäivää? Itse olen totta puhuen hieman huono siinä: sekä lähettelemään kortteja että päätymään romanttisille illallisille.

Tässä pari hauskaa faktaa tästä meillekin rantautuneesta juhlasta:
http://www.vertaa.fi/info/ystavanpaivan_tietoja/

Vielä en ole sortunut lähettämään kukkia itselleni, mutta tuon sumerilainen rakkausrunon haluaisin lukea.

perjantai 5. helmikuuta 2010

Jeeves laittaa jiiriin & Bertie vikisee


P.G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves. Teos, 2009.

Lomalukemistosta paljastui helmi, joka sai minut janoamaan myös kyseisen TV-sarjan katsomista. En ole koskaan nähnyt ohjelmia, mutta luonnollisesti tiedän kuka ja millainen Jeeves on: nimi on laajentunut hienostuneen miespalvelijan yleisnimitykseksi.

Kiitos, Jeeves oli mainio avaus Jeeves-tarinoiden sarjalle ja luen seuraavatkin heti kun vain ilmestyvät. Tämä oli juuri sitä mitä kaipasin Hertta Müllerin jälkeen: kevyt, nokkela, hauska ja nautittavasti kirjoitettu. Suomentaja Kaisa Sivenius on tehnyt loistotyön kielen koukeroiden ja lukuisten sanontojen kääntämisessä, huomaa että hän on nauttinut toimeksiannosta! Tarinat olisi tosin kiva lukea myös englanniksi, erityisesti Jeevesin niukan nasevat ja aina niin kohteliaat heitot.

Kirjassa seikkailee siis päähenkilönä Bertram Wooster, hieman hömelö mutta kultainen nuori herrasmies, joka on aina valmis hauskanpitoon ja taipuvainen hommaamaan itsensä liriin. Tosin syynä tähän ovat usein despoottiset tädit, kauniit tyttölapset tai lemmenongelmaiset kouluaikaiset ystävät. Bertien sivistynyt ja työlleen omistautunut miespalvelija Jeeves on onneksi valmis pelastamaan työnantajansa pulasta, vaikkakin Bertramia yleensä hieman höykytetään prosessissa...

Kiitän vänkää kieliasua ja suosittelen hyvän mielen lähteeksi! Plussana vielä kirjan raikkaasti retroileva ulkonäkö ja pintamateriaali.

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Kirjat hiiteen ja televisione päälle!



Kirjapeto jatkaa raportointiaan Italian-lomaltaan. Saapasmaassa kannattaa välillä laittaa kirja kauniisti syrjään ja avata televisio. Maan visuaalinen kulttuuri on vailla vertaansa ja ilmenee niin Giotton freskoina, huippumuotina ja kauniina koteina kuin yhtälailla iltapäivän TV-visailuina.

Lomani aikana Docpoint-festivaaleilla esitettiin Erik Gandinin Videocracy-dokuntenttia vallan ja TV:n liitosta Italiassa. Näkikö kukaan sen? Olen nähnyt Gandinin haastattelun aiheesta ja ruotsalais-italialaisella ohjaajalla oli mielenkiintoista sanottavaa aiheesta.

Erilaisten visailujen määrä on huima ja on yleisesti tunnettua, että jokaisessa itseään kunnioittavassa ohjelmassa on oltava pukuun sonnustautunut miesjuontaja sekä yksi viiva n kappaletta hehkeitä ja mahdollisimman vähäpukeisia naisjuontajia. Lisäksi olen nähnyt studiossa muun muassa liekehtivän uima-altaan, lasisen puhujanpöntän sisään suljetun minihameisen tytön sekä elävän valkoisen tiikerin.

Teinityttöjen toiveammatti on velina, olento jonka ammatti on jotain TV-ohjelman koristeen ja mielellään jalkapalloilijan tyttöystävän väliltä.

En haluaisi tyttäreni teini-ikäisenä saavan identiteettiinsä vaikutteita Italian telkkarista, mutta itse katselen sitä varsin mielelläni. RAIlla täytyy olla toisen luokan meikkarit kuin YLEllä, sillä velinat todella ovat ylimaallisen kauniita ja trendikkäitä. Ohjelmissa on lisäksi vauhtia, huumoria, sanailua ja röyhkeyttä, joka tekee ne hauskoiksi.

Poliitikkojenkin pilkkaaminen onnistuu aivan omissa sfääreissään. Myöhäisillan ohjelma Le Iene (=Hyeenat), joka viimeksi sai näkyvyyttä otettuaan lähikontaktia David Beckhamin sukukalleuksiin, on kunnostautunut parlamentaarikoiden haastattelemisessa. "Missä sijaitsee Guantanamo" -kysymykseen saatiin vastaukseksi muun muassa tiukan vakuuttava "Agfanistanissa".

Kaikkein mieluiten katson kuitenkin mainoksia ja mainoskatkot ovatkin huomattavan pitkiä (mainostila TV:ssä on kallista, mutta jos mielit myydä tuotettasi, on se paikka jossa oltava). Hauskoja ovat erilaisten välipalapatukoiden mainokset, joissa äiti tarjoilee perheelleen aterian ja jää keittiöön huiskuttamaan töihin ja kouluun kiirehtiville miehelle ja lapsosille.

Parasta on kuitenkin erotiikan häikäilemätön hyödyntäminen mainoksissa. Jogurttimerkki Müllerin slogan on "Fate l'amore con il sapore", vaatimattomasti siis "Rakastelkaa maun kanssa". Mainoksissa henkilö maistaa jogurttia ja lähtee mielikuvituksessaan ekstaattisesti leijumaan. Uusin tuote on jogurtti johon kaadetaan suklaarenkaita. Tuotetta maistaneen naisen päässä räjähtää rullaamaan eräänlainen nakubaletti, jossa hänen henkilöään nostelevat välissään valkoinen (jogurtti) ja musta (sukurenkaat) mies. Kaikki tietty siis ilkialasti. Ko. pätkää ei löytynyt, mutta tässä Müllerin kirsikkajugurtti joka antanee kuvaa (toista kuin Valiolla!).