Tommy Wieringa: Joe Speedboat. Avain, 2009.
Joe Speedboat on kehitys- ja kasvutarina löyhästä kaveriporukasta pienessä hollantilaisessa Lomarkin kylässä. Rakastan ”lapsuuden viimeinen kesä” -stooreja niin leffoina kuin kirjoina! Ylittämättömiä ovat leffoista Billy Elliot sekä The reflecting skin – Lapsuuden loppu ja kirjoista Harper Leen Kuin surmaisi satakielen ja Stephen Kingin Stand by me.
En ole varma olenko edes lukenut novellia Stand by me, sillä niin upeasti hauska, pelottava ja haikea leffa vangitsee Kingin tavan kertoa. Joe Speedboatissa on samoja piirteitä: neljän pojan kopla, jossa kaikilla on omat roolinsa, ryhmädynamiikka ja se, mitä kullekin tapahtuu. Kertojana kasvutarinoissa on usein fiksu, herkkä ja vetäytyvä poika, josta tulee jotakin; kunnon mies tai vaikkapa kirjailija kuten Stand by me -tarinassa. Sitten huonoista oloista tuleva, mutta rehti poika ja pari muuta kaveria, joilla on jokin määrittävä ominaispiirre (rikkaus, änkytys, lihavuus, väkivaltaisuus).
Nimihenkilö Joe Speedboat on tuo rehti poika, joka nousee varsin epämääräisestä taustasta. Hän on muuttanut muualta, minkä kyläläiset muistavat, ja pyrkii kohoamaan arjen yläpuolelle, esimerkiksi aivan konkreettisesti itse rakennetulla lentokoneella (jolla on tarkoitus nähdä kaverin nudistiäiti aidatulla pihallaan aurinkoa ottamassa).
Kertoja Fransje taas on viety pidemmälle kuin tavanomainen hiljainen mutta fiksu päähenkilö joka tarkkailee muita hieman ulkopuolisena: hän näet on pahasti vammautunut onnettomuudessa, istuu rullatuolissa eikä kykene puheeseen. Hän todellakin on ulkopuolinen – itse elämästä. Fransje ei kuitenkaan ole heikko ja säälittävä. Hän on tarkkanäköinen, itseironinen, epämiellyttävä, viehättävä. Hänen käsivartensa ovat kuin ruuvipihdit ja maistettuaan ensi kertaa alkoholia (johon hän mieltyi heti sen laannuttaessa kouristuksia ja elämäntuskaa) rullaa hän täyttää päätä ulvoen kapakkatappeluun.
Pojille käy elämässä ja rakkaudessa kuten meille kaikille. Haaveilu ihannekuvasta – sen romahtaminen – realismi ja masennus – todellisuuteen tyytyminen, loppujen lopuksi ehkä onnellisina. (Paitsi että yhden on aina kuoltava.)
Kirjoittaja on taitava tarinaniskijä eikä kirjaa olisi saatu iloksemme ilman pienen kustantamon riskinottohalua. Nautin tarinan lakonisesta huumorista, yllätyksellisyydestä, vauhdista (pyörätuolillakin pääsee lujaa) ja elävistä, vähän karikatyyrimäisistä henkilöhahmoista.
Arvostelun ovat kirjoittaneet myös K-blogin Jenni sekä Ina.
Mitä muita hyviä lapsuustarinoita tiedätte?
Tämä oli hyvä ja osuva kirjoitus tästä kirjasta! Kirja oli mielestäni yllättävän hyvä, paljon kiinnostavampi kuin etukäteen kuvittelin. Hyvä, että ainakin me bloggaajat yritämme kertoa ihmisille Wieringasta! :)
VastaaPoistaKiva, että Wieringa kerää uusia faneja! Toivon tosiaan, että Wieringalta tulee pian uusi kirja. Haastattelin häntä kirjan suomennoksen julkistuksen yhteydessä ja oli kyllä vaikuttava tyyppi: fiksu, karismaattinen ja huumorintajuinen. Ja kirjoitti koko ajan havaintoja pieneen mustaan kirjaan.
VastaaPoistaJenni, osuva oli kommenttisi siitä, ettei olisi uskonut etukäteen että tarina on kiinnostava. Ajattelin ihan samaa: kurainen kylä, vammautunut päähenkilö ja hänen buddynsä... hoohhh. Mutta mutta! Minäkin vetäisin kirjan lähes siltä istumalta. Kertoja Fransje tuli tosi eläväksi ja läheiseksi ja hänelle toivoi kaikkea hyvää ja ihanan eteläafrikkalaisen tyttöystävän. :)
VastaaPoistaIna, ettei Tommyn seuraavassa kirjassa seikkailisi suomalainen bloggari? ;) Olen samaa mieltä kanssasi, että kirja oli old school mitä parhaimmassa mielessä. Hyvä tarina, hurja mielikuvitus ja puhdas kieli, ei mitään kikkailua. Back to basics! Tällaisesta pidän.
VastaaPoistaEnpä ole ennen kuullut kirjasta tai kirjailijasta, mutta arvio sai minut sen verran uteliaaksi että pitääpä seuraavalla kirjastoreissulla katsella hyllyjä W:n kohdalta. :)
VastaaPoistaKiinnostaa sekä genre että kirja! Kiitos kaikille bloggareille, jotka olette nostaneet tätä. Toivottavasti joskus saan oikeasti luettuakin tämän jatkuvasti kasvavasta kirjajonosta..
VastaaPoistaYritin miettiä lapsuuden loppu -lukuelämyksiä ja sellaisia tunnelmia tavoitetaan ainakin Ville Virtasen Menkää mielenhäiriöön -kirjassa ja Reidar Palmgrenin Tunnelissa. Oikeassa olet, se on aina puhutteleva teema!
VastaaPoistaWieringan tarina tempaisi mukaansa, kielellään, vertauksillaan ja huumorillaan, jota löytyi odottamattomissakin yhteyksissä.
VastaaPoistaEsimerkkejä viimeksimainitusta riittää: Engelin kuolema, joka johtui koiran putoamisesta päähän, vaikkakin traagista. Regina Ratzingerin mies, joka kakkaamattomuudessaan muuttui vihreäksi: "...Tummat läikät puhkesivat, hänen kasvoissaan alkoi kasvaa eräänlaista sammalta - karvaista, tummanvihreää kasvustoa, joka pölisi kuivana pois, kun hän hieraisi sitä..."
Joe Speedboatin oikean nimen paljastuminen ei minulle oikein auennut. Olikohan nimi vain niin tavanomainen, että se monen vuoden salassaolon jälkeen oli pettymys.
Hollannin maaseudun kuvitteleminen tuotti vaikeuksia. Olisin googlettanut sen, jos tarina ei aina olisi niin intensiivisesti kuljettanut, enkä itse olisi aina mukavasti makoillut peittoni alla.
Pitkään kuvittelin unohtaneeni miten kertoja halvaantui. Lehteilin jopa taaksepäin kirjassa. Asia kuitenkiin kerrottiin vasta myöhäisessä vaiheessa.
Loppua puin heiman mielessäni: Oliko se hyvä vai huono. Itse tulin siihen lopputulokseen, että se oli hyvä.
Totesi, Leena