Tommy Wieringa: Joe Speedboat. Avain, 2009.
Joe Speedboat on kehitys- ja kasvutarina löyhästä kaveriporukasta pienessä hollantilaisessa Lomarkin kylässä. Rakastan ”lapsuuden viimeinen kesä” -stooreja niin leffoina kuin kirjoina! Ylittämättömiä ovat leffoista Billy Elliot sekä The reflecting skin – Lapsuuden loppu ja kirjoista Harper Leen Kuin surmaisi satakielen ja Stephen Kingin Stand by me.
En ole varma olenko edes lukenut novellia Stand by me, sillä niin upeasti hauska, pelottava ja haikea leffa vangitsee Kingin tavan kertoa. Joe Speedboatissa on samoja piirteitä: neljän pojan kopla, jossa kaikilla on omat roolinsa, ryhmädynamiikka ja se, mitä kullekin tapahtuu. Kertojana kasvutarinoissa on usein fiksu, herkkä ja vetäytyvä poika, josta tulee jotakin; kunnon mies tai vaikkapa kirjailija kuten Stand by me -tarinassa. Sitten huonoista oloista tuleva, mutta rehti poika ja pari muuta kaveria, joilla on jokin määrittävä ominaispiirre (rikkaus, änkytys, lihavuus, väkivaltaisuus).
Nimihenkilö Joe Speedboat on tuo rehti poika, joka nousee varsin epämääräisestä taustasta. Hän on muuttanut muualta, minkä kyläläiset muistavat, ja pyrkii kohoamaan arjen yläpuolelle, esimerkiksi aivan konkreettisesti itse rakennetulla lentokoneella (jolla on tarkoitus nähdä kaverin nudistiäiti aidatulla pihallaan aurinkoa ottamassa).
Kertoja Fransje taas on viety pidemmälle kuin tavanomainen hiljainen mutta fiksu päähenkilö joka tarkkailee muita hieman ulkopuolisena: hän näet on pahasti vammautunut onnettomuudessa, istuu rullatuolissa eikä kykene puheeseen. Hän todellakin on ulkopuolinen – itse elämästä. Fransje ei kuitenkaan ole heikko ja säälittävä. Hän on tarkkanäköinen, itseironinen, epämiellyttävä, viehättävä. Hänen käsivartensa ovat kuin ruuvipihdit ja maistettuaan ensi kertaa alkoholia (johon hän mieltyi heti sen laannuttaessa kouristuksia ja elämäntuskaa) rullaa hän täyttää päätä ulvoen kapakkatappeluun.
Pojille käy elämässä ja rakkaudessa kuten meille kaikille. Haaveilu ihannekuvasta – sen romahtaminen – realismi ja masennus – todellisuuteen tyytyminen, loppujen lopuksi ehkä onnellisina. (Paitsi että yhden on aina kuoltava.)
Kirjoittaja on taitava tarinaniskijä eikä kirjaa olisi saatu iloksemme ilman pienen kustantamon riskinottohalua. Nautin tarinan lakonisesta huumorista, yllätyksellisyydestä, vauhdista (pyörätuolillakin pääsee lujaa) ja elävistä, vähän karikatyyrimäisistä henkilöhahmoista.
Arvostelun ovat kirjoittaneet myös K-blogin Jenni sekä Ina.
Mitä muita hyviä lapsuustarinoita tiedätte?
