sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Oi Oates!

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Otava, 2009

Kirjan takakannessa lukee Anna-lehden arvostelu: "Jää mieleen pitkäksi aikaa, soi kui sinfonia." Näin todella on ja kirjan loppupuolen soinnut ovat hienovaraisempia, hitaampia, pehmeämpiä ja haikeampia. Ne kaikuvat lukijan sielusta eri tavalla kuin alkupuolen karkeammat, kovemmat ja alleviivatummat soinnut ja jättävät mieleen onnellisen alakuloisen tunteen. Mikä virtuoosi!

Jo alun kohtaus, jossa päähenkilö Rebeccaa seuraa mies (epämiellyttävä motiivi, kuin itse kuolema, ja kappas vain tähän hahmoon palataan värisyttävissä merkeissä kirjan loppupuolella) on kuin pitkä koskettimien juoksutus. Taiturimainen kohtaus jatkuu peräti 25 sivua, jossa samalla asetetaan alkusoinnut Rebeccan tarinaan.

Haudankaivajan tytär, Rebecca, syntyy saksalaisten pakolaisvanhempien kolmantena lapsena Ellis Islandin satamassa laivan saastaiseen hyttiin. Hän on syntynyt USAssa, hänelle he eivät voi mitään, kertoo isä. "Ne toiset." Ne toiset antavat isä Jacob Schwartsille, entiselle arvostetulle opettajalle, toimen haudankaivajana. Perhe asuu karussa, sietämättömän ahtaassa mökissä hautausmaalla. Valumavedet ruumiista saastuttavat kaivon ja maistuvat juomavedessä. Kaupunkilaiset halveksivat heitä: sakemanneja, natseja, jutkuja - toisia.

Perheen mieli murtuu vähitellen, Jacob kääntyy kieroon, vääristyy mieleltään, toisia nöyristeleväksi köyryselkäiseksi miehenkuvatukseksi, joka salassa halveksii ja vihaa kaikkea mitä uusi kotimaa pitää sisällään. Jopa tyttären koulunkäyntiä. Hän kieltää perheeltään kaiken: ilon, ulkopuoliset kontaktit, sopeutumisen. Jopa radio on tarkoitettu vain hänen korviaan varten. Toisesta veljestä kasvaa eläimellsen karkea, väkivaltainen omalla tavallaan selviytyjä, toisesta lannistettu, rikottu. Äiti Anna sairastuu pelosta.

Rebecca pääsee karkuun vasta lopullisen katasrofin tapahduttua.

Hänet pelastaa hetkeksi avioliitto. Psykopaatiksi osoittautuva mies seuraa Rebeccan ajatuksissa kuin varjo hänen pakomatkallaan lapsensa kanssa kaupungista toiseen ja uuteen identiteettiin. Uudessa maassa syntynyt Rebecca pystyy kuitenkin pakenemaan ja luomaan itsensä uudelleen, rakentamaan huolitellun, herttaisen ja kunnollisen naamion kiiltokuvamaisena Hazel Jonesina. Hän petaa tulevaisuuden pojalleen ja peittää jälkensä mutta kantaa menneisyyttä aina mukanaan.

Hetken näyttää siltä, että Rebecca kokisi saman katkeroitumisen ja vaivoharhaiseksi liukumisen kuin vanhempansa, mutta vaikka itsekin pakolainen, pystyy hän murtamaan pakolaisvanhempiensa aloittaman kuvion.

Lopussa pidäkkeet häviävät, naamiot tippuvat ja Rebecca syleilee menneisyyttään. Kirjan lopun kauniin haikeat sävyt jäävät mieleen soimaan pitkäksi aikaa.

Oates ansaitsee itsestäänselvästi paikan suosikkinaiskirjailijoideni Munron ja Lessingin rinnalla.



sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Kesken jääneet kirjat Vol. 1

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi


Ruotsin uuden Arto Paasilinnan esikoiskirja kertoo nimensä mukaisesti satavuotiaasta Allan Karlssonista, joka paetakseen hoitokodissa järjestettäviä omia satavuotisjuhliaan, karkaa ikkunasta ja katoaa. Karlsson joutuu tekemisiin (joten kuten) järjestäytyneen rikollisuuden kanssa ja yhden kolkkauksen jälkeen saa haltuunsa rahasalkun. Kirjassa on siis hyväntuulista, mustaakin, huumoria ja kommelluksia. Ties miksi olen jumittunut sivulle 72.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe



Viimeisen kahden kuukauden saldo on vajaa kymmenen kesken jäänyttä, tai ainakin kesken olevaa, kirjaa. Sen jälkeen on hyvä aloittaa nuortenkirjasta

Sellainenhan tämä ehkä on?

The Fault in our Stars nappaa mukaansa ensi kappaleesta parantumattomasti syöpäsairaan Hazelin elämään. Elämässä tarinat voi kertoa monella tavalla, toteaa Hazel kirjassa, ja valitsee tyylilajiksi huumorin. Ironia, musta huumori ja nokkela sanailu kantavat tätäkin tarinaa tehden siitä vähän niin kuin paria sukupolvea nuorempien - ja syöpäsairaiden - Sinä päivänä -version.

Odotin koko ajan että kirja loppuisi samalla tavalla kuin päähenkilön lempikirja, kesken lauseen - niin kuin ihmiset lähtevät täältä. Se loppuu kuitenkin niin siedettävästi kuin aiheenasettelu nyt antaa myöden.

Pointti on tietysti rakkaus, elämän ja hyvien hetkien katoavaisuus ja viestinä lähinnä: älä valita, ainakaan et ole hukkumassa nesteeseen omissa keuhkoissasi.

Raadollisesti ja huumorilla kuvattu syöpäsairaiden nuorien arki on niin todellisen oloista, että kirjailija on todella tehnyt taustatyönsä tai hänellä on lähipiirin kautta kokemusta asiasta. Muuten hän ei voisi laittaa henkilöiden suuhun moisia juttuja: "En usko, että olet kuolemaisillasi", minä sanoin. "Minusta tuntuu, että olet vain saanut pienen syövän."

Filosofisia helmiäkin löytyy: "Siihen minä uskon. Uskon että maailmankaikkeus haluaa tulla huomatuksi, Minusta tuntuu, että maailmankaikkeus suosii tietoisuutta ja palkitsee älyä osittain siksi, että se nauttii kun sen kauneutta tarkkaillaan."

Nuorten kirjoissa on varsinaisia helmiä, lue vaikka Sieppari ruispellossa. Tai tämä.