Elina Tiilikka: Punainen mekko. Gummerus, 2010.
Kirja on kerännyt vähintäänkin epäileviä kannanottoja blogeissa. Muussa mediassa keskustelu on kiertynyt siihen, paljonko tarinassa on omaelämänkerrallista aineistoa. Kirjan kehyskertomus omakohtaisista prostituutiokokemuksista on maailmalta tuttu, tuoreimpana esimerkkinä blogi/kirja/TV-sarja Puhelintytön päiväkirja.
Itselleni jäi kaksijakoinen olo. Päähenkilö Noora oli luotaantyöntävä saamattomuudessaan, epäsiisteydessään, ryhdittömyydessään. Hän ei tiedä kuka on, mihin kuuluu, eikä mitä elämässä kannattaisi tehdä. Tyypillinen hajonneen luokkayhteiskunnan eksynyt nuori siis? Jos tarina on pitkälti omaelämänkerrallinen, on Tiilikka äärimmäisen selvänäköinen ja armoton itsensä kuvaamisen suhteen. Tai sitten hän on luonut heikkouksineen kaikkineen todella elävän ja syvän henkilöhahmon.
Lopun havahtumisen tapahtuminen kissan tarinan kautta oli etovaa ja sen myötä koko kirjasta jäi lievästi karmea maku suuhun.
Toisaalta kuvaus prostituutiosta (toki yhden tapauksen näkökulmasta) tylsistyttävässä ja epämukavassa, mutta Nooralle myös koukuttavassa, todellisuudessaan oli mielenkiintoista. Jatkuva jana asiakkaita, joita Noora välinpitämättömänä ottaa vastaan kietaisumekossa (jatkuva riisuminen ja pukeminen rasittaa) ja meikittä sekaisessa huoneistossaan, valuu tasaisena virtana kirjan sivuille ja ulos tarinasta.
Nooran tekniikat etääntyä tilanteesta, käytännön ongelmat (taas unohtui varastaa kondomeja) ja minimalistiset kohtaamiset miesten kanssa ovat uskomattomia.
Mikä taas kosketti minua oli prostituutioteemasta riippumaton yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden kuvaus. Luin noin vuosi sitten tutkimuksen, jossa kerrottiin hyvin monen suomalaisnuoren tippuvan turva- ja kaveriverkkojen ulkopuolelle peruskoulun tai lukion loppumisen jälkeen, muun muassa korkeakoulujen niukkojen aloitusmäärien takia.
Välivuoden ei tarvitse olla näinkään dramaattinen, ollakseen silti syvältä satuttava kokemus yksinäisyydestä, mihinkään kuulumattomuudesta, identiteetittömyydestä.
Ennakkokuvani kirjasta oli kielteinen, mutta luin sen nopsasti ja pidinkin sen ankean elämän kuvauksesta. Pelkäsin koko ajan että paikalle sattuva Sankarimies pelastaa Nooran, mutta onneksi näin ei käynyt, vaan tilanne ratkesi paremmin.
Kommentteja muissa blogeissa: Nulla dies sine legendo, Olivian Kirjasieppo .
Tiilikka Maria!ssa.
Lähtiessäni lastenlapsiani kaitsemaan pariksi päiväksi jäi kesken oleva kirjani kotiin. Niinpä sattui käteeni tämä Punainen mekko. Luin ensimmäiset 20 sivua, jonka jälkeen totesin, että kirja ei ole mieleiseni, eikä varinkaan mikään lukuelämys.
VastaaPoistaLuettuani siitä tässä blogissa ja muistuttaessani mieleeni "kirjailijan" vierailun ohjelmassa Maria, Maria, päätin kuitenkin lukea sen.
Ei olisi kannattanut vaivautua. Aiheesta on läpi historian kirjoitettu paljon ja hyviäkin kirjoja. Tämä kirja oli mielestäni surullinen kertomus todella itsekkään ihmisen, jota parhaiten kuvasi kirjan lopussa tapahtuva kissantappo, luisumisesta kaikin tavoin hyvin alas. Naiiviudessaan ja laiskuudessaan hän lähtee helpon rahan takia prostituutiohommiin, kuvitellen psyykisesti siitä selviytyvänsä. Jotakin kiksejä hän hommasta saa, koska hän kertoo myö saavansa nautintoa, vaikka useimmiten inhoaakin tekemistään.
Tekijä itse sanoi, että kirja ei ole omaelämänkerta, mutta myönsi kuitenkin, tosin pitkin hampain, että kyllä hän todellisuudesta ammensi. Aiankin kirjan päähenkilön kuvaus ja tekijä olivat ulkonäöllisesti ja vaatetukseltaankin samannäköisiä ja ehkä muutenkin, siitä pienestä päätellen mitä tekijä ohjelmassa sanoi - ei juurikaan mitään, hehettelyn lisäksi.
Olen lukenut jostakin, että Suomessa, pienenä maana, julkaistaan turhankin paljon huonoja kirjoja. Tämä on niistä ehdottomasti yksi.
Totesi, Leena
Även jag ögnade igenom boken, Punainen mekko. Den innehöll inget av värde, varken innehållsmässigt eller språkligt. Inte heller kom den fram med något nytt. Enligt mig finns det vettigare skrifter, om man vill bekanta sig med saken, och är intresserad. Kort sagt värdelös socialpornografisk bok.
VastaaPoista