Luulin pääseväni eilen synnyttämään, mutta kyseessä olikin väärä hälytys. Tästä tympääntyneenä veimme lapset hoitoon ja menimme mieheni kanssa leffaan katsomaan Harjunpäätä. Toiveenamme oli yllätyssäpsähdykset, ammuskelu ja muu supistuksia provosoiva toiminta.
Leffa oli ihan ok perusdekkari, ehkä sopivampi telkkariin. Hyvää ja yllättävää siinä oli luonteva dialogi - usein suomifilmejä katsellessa ei tarinaan pääse uppoamaan etäännyttävän teennäisen teatterilausunnan takia. Sampo Sarkola oli loistava kylmänpsykoottisena pahiksena, joka osasi esittää myös herkän symppistä tarvittaessa. Jenni Banerjee oli tylynihana Onerva-poliisi, tosin stailattu hyvin paljon Lisbeth Salanderia muistuttavaksi.
Franzén oli myös hyvä enkä voi olla sympatiaa häntä kohtaan luettuani loistavan esikoiskirjan. :-) Mutta miksi oi miksi hänen pitää aina esittää vaimonsa kanssa yhdessä pariskuntaa?
Mikä leffassa oli omituista oli sen täydellinen poikkeaminen kirjasta! Leffan nimi oli sama, samoin henkilöiden nimet ja metrojuna-aspekti. Kirjassa liikutaan tosin paljon laajemmin kaupungin maanalaisissa verkostoissa. Muuta samaa sitten ei ollutkaan. Harjunpää oli aivan eri tyyppi kuin kirjoissa, samoin juoni oli aivan uusi. Jos on kiihkeä Harjunpää-fani, kannattaa siis nollata kaikki ennakkoajatuksensa kun leffaa menee katsomaan. Muuten joutuu kiljumaan tavallista leffaversiointia huomattavasti kovemmin: Hei! Ei se noin mennyt!
Mutta mikä hassuinta, huomasin että ohjaaja oli Olli Saarela, siis tämä yhden ex-kulttuuriministerin yx ex. Ja KAIKKI poliisit, pahikset ja sivuhenkilöt oli stailattu aivan hänen näköisikseen. Luulin ensin että poliisien neukkaripöydässä istui moottoripyöräjengiläisiä, niin paljon pujopartoja ja tatuointeja siellä loisti.
Sori, sivujuoni venähti vähän pitkäksi, nyt kirjaan.
Matti Yrjänä Joensuu: Rautahuone (Otava 2010)
Ensi kosketukseni Harjunpäähän oli Joensuun uutuus Rautahuone jonka jälkeen luin Pahan papin. Oikeastaan kummassakin kirjassa......pidin: jouhevasta, rikkaasta kielestä ja poliisityön lakonisesta ja osaavasta kuvauksesta. Ina kommentoi inhorealistista otetta, mutta minä jopa pidin realistisen tympeästä poliisin arjen avaamisesta, koska toisaalta kirjoista puuttuivat inhottavat kidutusmurhat tms. joita tietyt dekkaristit harrastavat.
Joensuu kuvaa vain todellisuutta, siinä vaiheessa kun ruumis on ollut ruumis jo jonkin aikaa tai makaa patologin pöydällä. (Lapsena eniten selaamani kirja muffani lääketieteellisestä kirjastosta oli oikeuslääketieteen kuvitettu laitos, joten olen ehkä paatunut.)
...en pitänyt: kurjuudessa rypevistä, niin surkeista henkilöistä, että se menee uskottavuuden toiselle puolen. Miten Orvo pystyi olemaan niin nöyryytetty ja mateleva kotioloissa ja taas suvereenisti hallita sosiaaliset tilanteet naisten kanssa, joille hän myi palveluitaan? Ja miten kaksi niin onnetonta kohtaloa kuin Orvo ja Neea löytävät toisensa? Ja miten kaikki meneekään niin pieleen, kuin Romeossa ja Juliassa konsanaan...
En nyt aivan päätä pahkaa rakastunut Harjunpää-sarjaan, mutta uskoisin lukevani muutaman osan vielä, jos ei muuten niin suvereenin suomenkielen takia.
Ja tässä vielä Paha pappi -leffan traileri jos et usko Saarela-stailausheittooni:
Tämä Saarela-stailaus oli ihan mahtava juttu, hah! En ollutkaan tajunnut tuota aikaisemmin ;)
VastaaPoista