Anja Snellman: Parvekejumalat

Eilinen Me Naiset -lehti käsitteli kolmea kirjailijaa, joiden uutukaiset kirjat matavat yöpöydälläni: Joensuun Harjunpää ja Rautahuone (vaikka äitini sen ehti lukea ja mainitsi raa'aksi), Sarita Skagnesin Vain tytär ja Seija Vilénin Mangopuun alla.

Vilénin ja Skagnesin kirjojen yhdistävinä teemoina on Intia ja perheväkivalta. Skagnesin haastattelu kertoi hirvittävästä maailmasta, jossa tytär on kotitalousrobotti vailla ihmisarvoa. Pikkusisko ei tästä selvinnyt, Skagnes selvisi ja kirjoitti tarinansa kirjaksi.

Samaa teemaa fiktion keinoin tutkii Snellmanin Parvekejumalat (Otava, 2010), jonka sain loppuun eilen illalla sänkylukemisina. Arvatkaa paljonko nukuin yöllä. Luettuani ensin Skagnesin haastattelun, joka kertoi hyvin samantapaisesta elämästä kuin kirjan päähenkilö Aniksen, kietoutui todellisuus ja tarina yhteen niin että surin suloisen päähenkilön kohtaloa ja elämää vielä unissakin kuin todellista ihmistä.

Tämä kertoo jo paljon kirjasta. Aniksen ja Allan kirjoituksia, ajatuksia ja kerrontaa yhdistävä kirja avaa ikkunan teini-ikäisen tytön ja nuoren naisen pään sisään. En lakkaa ihmettelemästä, miten Snellman on hankkinut taustatietonsa yläasteikäisten suomalaisten ja somalityttöjen elämästä. Myös kulttuurin, sanontojen ja pienten arjen yksityiskohtien tuntemus oli hämmästyttävää. Ja taustatyön on parasta olla oikein, tai muutenkin aran aiheen käsittely voidaan helposti mitätöidä epäuskottavaksi.

Näkyvinä teemoina ovat maahanmuuttajien ensimmäisen ja toisen sukupolven sopeutuminen ja erot sekä Islam, sen valitseminen tai siihen ja perinnäistapoihin syntyminen. Yleisempinä ja tärkeämpinä teemoina kirjasta nousivat mielestäni kuitenkin vanhempien ja lasten suhde, lasten arvostaminen ja kannustaminen ja poikien ja tytärten sekä saman perheen lasten erilainen kohtelu.

Toinen vahva teema ja ilmiö, joka koskee mihin tahansa uskontoon maallisen ja rankan elämän jälkeen kääntyneitä, on tiukkapipoisuus ja muiden sormella osoittelu, joka on rajusti fanaattisempaa kuin johonkin uskontoon syntyneillä ja sen parissa kasvaneilla.

Tällaisesta kehityskulusta vastaa kirjan toinen keskushenkilö, suomalainen Alla, joka sekoilee rankasti yrittäessään irtautua yltiösuvaitsevasta äidistään ja poissaolevasta isästään. Alla päätyy palaamaan Islamiin, joka määrittää hänen olemassaololleen rauhallisen, säännöstellyn, minimalistisen olotilan ja liikkumisenvapauden, jossa ei tarvitse kyseenalaistaa.

Anis taas on somalimaahanmuuttajien tytär, joka kantaa perheessään sopeutumattoman leimaa. Sietämättömässä tilanteessa elävät vanhemmat (isä arvottomana parvekkeenlasittajana, äiti hiljaa kotiorjuuden ja ympärileikkaustuskansa kärsivänä vaimona) purkavat pahan olonsa Aniksen kurissapitämiseen.

Ja onnettoman Aniksen paheelliset intohimot ovat todellisuudessa niin viattomia ja herttaisia: koulunkäynti, flamenkotunnit, luonnonsuojelu, rimppakinttuinen Luka-poika, kirjaston satukirjat, kynsilakka, nitistetty ja katoava ystävä Vanilja.

Anis taistelee pienten vapaudenpilkkujensa säilyttämiseksi vaikka niiden hinta väikkyykin tummana varjona hänen yllään jo kirjan alusta asti. Kelkan suistaa syöksyyn Alla, jonka usko ei ehkä sittenkään ole niin seesteistä.

Kirjassa tunteita ja arvoja heijastavat tilat: verhoin pimennetty koti, parvekkeet, luolat, tyhjänä muilta lukittu Allan huone, sellimäinen kodinhoitohuone johon Anis puolestaan on lukittu sisään. Kieli on runollista, mielikuvituksellista ja anarkistisen lapsekasta, antaessaan pehmennetyn ilmiasun vasta lapsen maailman jättävän tytön ja julman todellisuuden kohtaamiselle.

Kirja on melankolinen, kaunis ja tärkeä. Se on kaikille vanhemmille joiden pitäisi rakastaa pieniä tyttäriään.