Salainen paheeni – Kaari Utrio. Lapsena luin ensin tietokirjan Eevan tyttäret etu- ja takaperin. Sitten siirryin keskiaikaromaaneihin ja yllätyin melkoisesti, kun julkilausutun ”kiilusilmä”feministin kirjoissa juonen täyttymys oli se, että sankaritar saa komean ja rikkaan sankarin.
Ja ero Barbara Cartlandiin oli..?
No myönnettäköön, Utrion kirjoissa sankaritar yleensä itse tarttuu toimeen, järjestelee elämäänsä sitkeydellä jota ajan nainen tarvitsi koska ei ollut täysivaltainen toimija omissa asioissaan. Sankarittaret yleensä ryhtyvät myös tekemään töitä; maalaamaan kirkkoa, pitämään tyttökoulua, pelastamaan orpoja, vähintään auttamaan paroni-sulhastaan tämän lasiruukilla. Näin he irtautuvat passiivisesta naisen mallista, vaikka kosinta tuleekin pelastuksena köyhyydeltä, alhaisuudelta ja maineettomuudelta.
Keskiaikaromaaneissa oli varsin paljon historiaa ja jopa taistelukuvauksia. Parhainta kuitenkin oli päähenkilön puvut ja elämä linnojen rouvainkammareissa. Mieleeni on painunut elävästi sankaritar Vendelan silmät, jotka olivat murskatun mustikan väriset. Pohdimme pitkään ystävättäreni kanssa, ovatko ne siis lilat, punaiset vai tummansiniset. Vendela oli myös ”laiha kuin keväinen kettu”, nykypäivän lukijan voisikin olla vaikea samaistua sen ajan kauneusihanteen mukaiseen muhkean selluliittiseen sankarittareen.
Nyt aikuisena olen löytänyt Utrion 1800-epookkiromaanit. Juoni on takuutavaraa: nuori rohkea ja jalosydäminen neitokainen, mielellään köyhä mutta jos rikas niin häntä uhkaa vanhapiikuus, pari ilkeää ja hienoa vanhaa sukulaista, jotka pitävät juonittelusta, komea ja ah niin rikas sulhasehdokas, kaunis ja rikas neito kilpakumppaniksi, pari onnetonta kilpakosijaa (esim. ovela kirjuri, hurmahenkinen kappalainen tms.). Väliin ”ma tante”, ”kyllä, maman” ja ”vanha armo on niin hyvä” -huudahduksia ja mekkojen lampaanlapahihojen yksityiskohtaisia kuvauksia – a vot!
Ja ero Barbara Cartlandiin oli..?
No myönnettäköön, Utrion kirjoissa sankaritar yleensä itse tarttuu toimeen, järjestelee elämäänsä sitkeydellä jota ajan nainen tarvitsi koska ei ollut täysivaltainen toimija omissa asioissaan. Sankarittaret yleensä ryhtyvät myös tekemään töitä; maalaamaan kirkkoa, pitämään tyttökoulua, pelastamaan orpoja, vähintään auttamaan paroni-sulhastaan tämän lasiruukilla. Näin he irtautuvat passiivisesta naisen mallista, vaikka kosinta tuleekin pelastuksena köyhyydeltä, alhaisuudelta ja maineettomuudelta.
Keskiaikaromaaneissa oli varsin paljon historiaa ja jopa taistelukuvauksia. Parhainta kuitenkin oli päähenkilön puvut ja elämä linnojen rouvainkammareissa. Mieleeni on painunut elävästi sankaritar Vendelan silmät, jotka olivat murskatun mustikan väriset. Pohdimme pitkään ystävättäreni kanssa, ovatko ne siis lilat, punaiset vai tummansiniset. Vendela oli myös ”laiha kuin keväinen kettu”, nykypäivän lukijan voisikin olla vaikea samaistua sen ajan kauneusihanteen mukaiseen muhkean selluliittiseen sankarittareen.
Nyt aikuisena olen löytänyt Utrion 1800-epookkiromaanit. Juoni on takuutavaraa: nuori rohkea ja jalosydäminen neitokainen, mielellään köyhä mutta jos rikas niin häntä uhkaa vanhapiikuus, pari ilkeää ja hienoa vanhaa sukulaista, jotka pitävät juonittelusta, komea ja ah niin rikas sulhasehdokas, kaunis ja rikas neito kilpakumppaniksi, pari onnetonta kilpakosijaa (esim. ovela kirjuri, hurmahenkinen kappalainen tms.). Väliin ”ma tante”, ”kyllä, maman” ja ”vanha armo on niin hyvä” -huudahduksia ja mekkojen lampaanlapahihojen yksityiskohtaisia kuvauksia – a vot!
Mitä tulee Vaiteliaaseen perilliseen: ehtaa kamaa, pelasti perjantaini ja pari bussimatkaa. Claudia sai paroni Robertin, ruukki oikeamielisen patruunan ja paha tottavie palkkansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti