Viettäessäni aikaa ulkomailla kotirouvana liityin paremman puutteessa muutamaankin kirjakerhoon. Toisessa vaihdettiin ruotsinkielisiä kirjoja. Otin mukaan kuusi kuukautta vanhan vauvan. Ennen kuin kirjoja päästiin vaihtelemaan, juotiin aperitiivejä ja syötiin neljän ruokalajin illallinen. Keskustelin riikinruotsiksi vastapäätäni istuvan keski-ikäisen rouvan kanssa ratsastuksesta, vauvan penslatessa hiuksiani salsa tonnata -kastikkeella. En tiedä ymmärsikö hän mitään mitä sanoin. Itse ainakin ymmärsin tuskin lainkaan, mitä hän hän sanoin. Onneksi muutimme pian sen jälkeen seuraavaan maahan, joten minun ei tarvinnut keksiä tekosyytä pois jäämiselle. Sain joka tapauksessa lainaksi Zadie Smithin Vita Tänder (Valkoiset Hampaat) joka oli huippuhyvä ja Marie Hermansonin Musselstranden, jota lukemattakin olisin elämäni voinut elää. En ehtinyt palauttaa niitä, mutta heille jäi toisaalta kaksi Mankelliani. Förlåt!
Toisen kirjallisuuskerhon mainos taas kertoi, että viimeksi kerhon rouvat olivat lukeneet Axel Munthen Huvila meren rannalla. He eivät pitäneet siitä. He ei-vät pi-tä-neet sii-tä. Eivätkä he voineet alkuunkaan ymmärtääkään, miksi heidän ikinä voitaisi edes olettaa pitävän siitä! Axel Munthen romaanista, jonka lopussa valun sohvalta alas kuin märkä läntti enkä voi uskoa enää ikinä lukevani yhtään kirjaa, koska mikään niistä ei kerro elämästä ja kuolemasta Axel Munthen lailla. Jonka luen kerran vuodessa ja aina pelkään yhtä paljon vesikauhuista koiraa, vaellan horkassa Napolin koleran saastuttamissa ghetoissa, kiidän Lapin sammaleisen hämärissä metsissä kuullen keijukaisten kellot ja nousen Anacaprin rinnettä viinin ja auringon lämmittäessä kasvojani. Ja jonka minulle on antanut muffani, joka oli lääkäri niin kuin Axel Munthe, ja jota rakastin yli kaiken ja jonka lempikirja se myöskin oli.
Toisaalta Mrs. Hall, jota täten kiitettiin, oli leiponut erinomaisia keksejä ja lupasi monistaa reseptin kaikille seuraavaksi kerraksi, jolloin keskustellaankin jostain vähän mukavammasta kirjasta!
Toisen kirjallisuuskerhon mainos taas kertoi, että viimeksi kerhon rouvat olivat lukeneet Axel Munthen Huvila meren rannalla. He eivät pitäneet siitä. He ei-vät pi-tä-neet sii-tä. Eivätkä he voineet alkuunkaan ymmärtääkään, miksi heidän ikinä voitaisi edes olettaa pitävän siitä! Axel Munthen romaanista, jonka lopussa valun sohvalta alas kuin märkä läntti enkä voi uskoa enää ikinä lukevani yhtään kirjaa, koska mikään niistä ei kerro elämästä ja kuolemasta Axel Munthen lailla. Jonka luen kerran vuodessa ja aina pelkään yhtä paljon vesikauhuista koiraa, vaellan horkassa Napolin koleran saastuttamissa ghetoissa, kiidän Lapin sammaleisen hämärissä metsissä kuullen keijukaisten kellot ja nousen Anacaprin rinnettä viinin ja auringon lämmittäessä kasvojani. Ja jonka minulle on antanut muffani, joka oli lääkäri niin kuin Axel Munthe, ja jota rakastin yli kaiken ja jonka lempikirja se myöskin oli.
Toisaalta Mrs. Hall, jota täten kiitettiin, oli leiponut erinomaisia keksejä ja lupasi monistaa reseptin kaikille seuraavaksi kerraksi, jolloin keskustellaankin jostain vähän mukavammasta kirjasta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti