Charlaine Harris: Dead reckoning

Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan, johon True Blood perustuu, uusin putkahti postiluukustani AdLibriksen paketissa viikko sitten.

Kirja toimi yhä vaikka oli jo 12. osa. (Ja kyllä, olen lukenut ne kaikki...) Se oli suorastaan paluuta sarjan alkuosan tunnelmaan. Sookie käy tarjoilijan töissään, järjestää baby shower -kutsuja, leikkaa hiuksensa ja tyhjentää sukutalonsa ullakkoa.

Sarjan hauskinta antia onkin juuri Sookien naapurintyttömäinen etelävaltioiden arkielämä Bon Tempin kaupungissa ja sen kontrasti yliluonnollisen kanssa. Sookien sisäinen ääni on toinen kerrontaa kannatteleva ja varsin humoristinen elementti. Ajatuksenluku taas on saanut sarjan edetessä vähemmän roolia, vaikka se oli alussa koko jutun clue ja hauskuus.

Arjen toimia hankaloittavat Sookien rapistuneessa metsän keskellä sijaitsevassa talossa majailevat sukulaiset, jotka sattuvat olemaan keijuja. Ovatko he todella tykästyneet nuoreen vastalöydettyyn sukulaiseensa vai onko heillä taka-ajatuksia (kuten keijuilla usein)?

Sookien elämän miehet Bill ja Eric ovat tietenkin geimeissä mukana, mutta lukijan sympatiat tuntuvat liukuvat uudestaan Billin puolelle. Vampyyrien sydämen asioihin sotkeutuu aina politiikka, ja se taas on monimutkaista ja usein myös veristä...

Southern vampire -sarjan uusin on aina ehdoton välipala kirjallisuushistorian klassikoiden (joita luonnollisesti muutoin luen) lomassa! ;-)

Ian McEwan: Sovitus

Heräsin viime vuonna siihen että olen täysin missannut Ian McEwan -nimisen kirjailijan, joka on monien jopa palavasti rakastama. Sattumoisin joku ehkä vähän vähemmän palavatunteinen oli nakannut McEwanin Sovituksen Iivisniemen perhekerhon kierrätyskoriin. Tartuin siihen ahneesti ja se matkusti lastenvaunujen ostoskopassa mukaani leikkipuistoon, jossa uppouduin sen viileään maailmaan hiekkalaatikon reunalla lasten tapellessa leikkinosturissa.

Sovitus jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen on loistava kuvatessaan lapsen maagista maailmaa ja sen törmäystä aikuisten peleihin. Kerronta on viipyilevää, tarkkaa, juuri niin kuin pienen ihmisen huomiokyky loputtoman pitkänä lapsuuden kesänä (jolloin ei ollut telkkaria). Lisäksi pidän "lapset isossa jännittävässä kartanossa" -tyyppisistä asetelmista.

Kerronta enteilee kuitenkin jo katastrofia ja sen seurauksia. Onnettoman väärinkäsityksen ja lapsen sotkeentumisen aikuisten maailmaan mahdotonta sovitusta puidaan kahdessa muussa osassa, jotka eivät olleet niin antoisia.

Lopun tekniset kikkailut, joilla päähenkilö käännetään kirjoittajaksi, etäännytetään lukija tekstistä ja jätetään epävarmuuteen siitä, mitä oikeastaan on tapahtunut, ovat ärsyttäviä ja vetävät maton lukijan jalkojen alta. Kuten McEwan itse toteaa, on lukijoita jotka haluavat vain kuulla hyvän tarinan.

Minäkin lukeudun tähän primitiiviseen joukkoon.

Tiedän ettei romaanin kertomusta ole tapahtunut todellisuudessa mutta ei kirjailijan itse tarvitsisi rikkoa illuusiota loppumetreillä. McEwan jopa ymppää kertomukseen kustannustoimittajan arvostelun päähenkilön käsikirjoituksesta, joka on identtinen kirjan kanssa... Pidin, mutta avoin loppu sai minut turhautumisen valtaan! Onko tämä leipääntyneen vai neuroottisen kirjailijan kikkailua?

McEwan fanit, millaisia muut kirjat ovat?