Bengt Jangfeldt: Axel Munthe - tie Caprin huvilalle

WSOY, 2010.

Huvila meren rannalla on kaikkien aikojen lempikirjani - ainoa kirja jonka olen lukenut uudestaan. Useasti.

Harkitsin poikani nimeämistä Axel Munthen mukaan.

Jos kirjoitatte mitään negatiivisia kommentteja kirjasta, poistan ne välittömästi.

Sain kirjan pienenä muffaltani ja se jäi pölyttymään hyllyyni. Huvila meren rannalla, ajattelin, hmm. Se kertoo varmaan jostain tylsästä tyypistä jossain tapahtumaköyhässä huvilassa, joka horisee jotain ankeita pohdintojaan ja juo teetä verannalla rovastin kanssa.

Luin kirjan vuosia myöhemmin, isoisäni jo kuoltua. Ja voi, se on täynnä seikkailuja, mystiikkaa, uskomattomia anekdootteja, todellista elämää ja kuolemanpelkoa. Minkä kirjan hän antoikaan minulle! Harmi, ettemme voineet enää keskustella siitä, mutta tiedän että se oli yksi hänenkin lempikirjoistaan kertoen lääkärin ammatista, jonka hän Munthen kanssa jakoi.

Kirja on löyhä kokoelma kertomuksia päähenkilönsä (kirjalija) elämästä. Niissä missä elämä on vahvimmin läsnä, on myös kuolema paikalla. Tapahtumapaikka on aina Euroopan kuohuvin piste; Salpêtrièren hypnoosiklinikka ja Napolin ruttohelvetti tai sitten syrjäisen Lapin unenomaiset metsät.

Yläluokan suosima muotilääkäri hoitaa niin kruunupäitä kuin maksutta slummien köyhiä siirtolaisia, tuntien enemmän sympatiaa jälkimmäisiä kohtaan. Kirjassa on loistavin ja hienovaraisin lukemani kuvaus vähittäisestä psykoosiin liukumisesta, Munthen rakentaessa huvilaansa etsien keisarin palatsin jäänteitä kasvimaastaan.

Jangfeldtin kirja avaa näkökulman tekijän elämään toisenlaisena kuin mitä hän itse kirjassaan kuvaa. Sankarilääkärin, humanistin ja sivistyneen erakon kuva ei sinänsä romutu, mutta saa inhimillisiä säröjä. Ja Axel Munthen elämä apteekkarin pojasta Anacaprin huvilan omistajaksi ja kruununprinsessan rakastetuksi on kaikilla mittapuilla värikäs. Munthen elämänkerta sivuaa monien sen ajan kuuluisuuksien elämää. Poliittisten vastakkaisasettelujen maailma ennen sotaa piirtyy hienosti ja samoin olot fasismin Italiassa ja koko Euroopassa sodan syttymisen jälkeen.

Lue ensin Huvila ja sitten tämä. Ja matkusta Caprille!

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö

Tartuin minulle tuntemattoman perulaisen nobelvoittajan kirjaan ilman mitään ennakkokuvaa. Riski ei ollut suuri, sillä yleensä Nobel-palkitut kirjat ovat takuuvarmaa luettavaa siinä kuin Finlandia-palkitut takuutankeaa. ;-)

Päähenkilö Ricardo on perulainen nuori mies, jonka elämän punaiseksi langaksi muodostuu "tuhma tyttö". Tämä sievä, hentoinen ja julma kiipijä ilmestyy Ricardon elämään eri nimillä aina kun se hänelle sopii ja taas kun on aika ottaa askel eteenpäin sosiaalisella asteikolla, katoaa, jättäen Ricardon rakkaustarinan ja toiveittensa raunioille.

Milloin tuhma tyttö on kuubalainen sissi, milloin englantilainen hienostorouva, milloin japanilaisen rikollisen rakastajatar. Sympatiat voisivat olla vauhdikkaan seikkailijattaren puolella, mutta hänestä on tehty jotenkin hienovaraisesti luotaantyöntävä hahmo. Tuhman tytön olemuksessa ja esimerkiksi seksitavoissa on jotain omituisen tunteetonta, lähes epäinhimillistä, joka tuo mieleen Eedenistä itään -kirjan Cathyn.

Ricardo on niin tietoinen onnettomasta tohvelisankarin roolistaan ottaen sen lähes huumorilla, että kirja ei vello traagisuudessa. Mutta

---- huom! nyt seuraa loppua koskevia spoilereita, joita ilman en voi ruotia mielipidettäni kirjasta ----

olin lievästi pettynyt loppuun, vaikka se sinänsä tyylikäs olikin. Olisin mielummin suonut tuhman tytön ratsastavan auringonlaskuun ja uusia valloituksia kohden, mutta kirjailija on päättänyt antaa hänelle mitä sen mitä tuhmat tytöt ilmeisesti hänen mielestään ansaitsevatkin.

Sosiaalisten tikkaiden kiipimisestä ja aina vain lisää vaatimisesta ei seuraa onnea eikä mitään hyvää. Kauneus rapistuu aikanaan ja silloin lasketaan, kuka oikeasti elämässä jotain merkitsee. Sinänsä ehkä tosi ja tärkeä sanoma, mutta kirjailija tuo sen esille varsin osoittelevasti. Tuhma tyttö menettää kauneutensa jopa raadollisemmin kuin Emile Zolan Nana, hänet nimittäin murskataan henkisesti ja aivan konkreettisesti silvotaan fyysisesti kaikista naisellisuuden merkeistä, jotka ovat olleet hänen ainoat pelimerkkinsä elämässä.

Jokin etova sivujuonne siis tarinassa oli, mutta ehkäpä tuhma tyttö sittenkin eli haluamansa kaltaisen elämän ja sai sen viime päiviksi palata luotettavan rakastettunsa syliin. Pidin kuitenkin kirjasta ja sen keveästä, letkeästä kerronnasta jolle 60- ja 70-luvun ilmiöt ja elämäntyyli loivat värikästä ympäristöä.