keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Toni Morrison – Minun kansani, minun rakkaani


Ensimmäisenä mustana naisena Nobel-palkinnon vastaanottanut Toni Morrison on minulle uusi tuttavuus. Tartuin kirjaan Keltainen pokkari -takuun kannustamana ja kyllästyneenä viime aikoina lukemiini ei-niin-nobel-palkittuihin kirjailijoihin. Luin kirjan sikainfluenssaisena yskänlääkehuuruissa – kyllä, yskänlääke ilmeisesti todellakin voi sisältää etyylimorfiinia, rommia ja merisipulia, ja ei, sitä ei minulle määrännyt noitatohtori vaan ihka oikea lääkäri.

Kirja kertoo Yhdysvaltain orjuudesta ja ihmisluonnosta. Eletään Ohiossa, talossa numero 124, jossa raivoaa puolitoistavuotiaan melkein-konttaa-tytön surullinen haamu. Talossa asuu Denver-tyttärensä kanssa karannut orja Sethe. Orjainstituutiota on alettu purkamaan ja vapautettujen orjien yhteisö nauttii työnteosta, naapuriavusta ja koulunkäynnistä. Ainoastaan Sethe ja Denver elävät eristäytyneenä muista; Sethe käy töissä mutta Denver pysyttelee päivät kotona pikkusisarensa haamu ainoana seuranaan isoäidin kuoleman jälkeen. Denver on lopettanut koulunkäynnin luokkatoverin saatua selville, että Denver on ollut äitinsä kanssa vankilassa pienenä vauvana. Naiset ovat itse kääntäneet selkänsä yhteisölle, mutta myös yhteisö hyljeksii ylpeää Setheä, jonka menneisyydessä on jotain niin kamalaa että sen kuulemista myös Denver pelkää niin että menettää kuulonsa.

Eristäytyneeseen kotiin saapuu eräänä päivänä Paul D, joka oli yksi Kultaisessa Kodin orjista yhdessä Sethen ja tämän edesmenneen anopin Baby Suggsin kanssa. Sethessa herää toive kumppanista ja perheestä, kääntymisestä takaisin muiden ihmisten pariin. Seuraava vieras ovella tuhoaa kuitenkin nämä idulla olevat aikeet. Rakkain on ei-mistään ilmestynyt nuori nainen, jonka kädet ovat sileät kuin vauvalla. Rakkain asettuu taloksi ja hänen läsnäolonsa myllertää muiden asukkaiden piilotajuntaa ja pakottaa esille tukahdutettuja muistoja orjuuden kauhuista, ihmisarvon menetyksestä ja epätoivosta.

Kirjan alkuperäsnimi on Beloved, Rakkain. Rakkain oli myös kuolleen vauvan hautakiveen kaiverrettu ainoa sana, jonka Sethe joutui maksamaan kivenhakkaajalle omalla vartalollaan. Vähitellen naiset vakuuttuvat, että Rakkain on kuolleen vauvan reinkarnaatio ja Sethe alkaa hyvittämään tälle tekoaan, oman elinvoimansa hinnalla. Nimen suomennos – Minun kansani, minun rakkaani – osoittelee jotenkin laajempia teemoja ja päähenkilön valintoja yksityisen ja yhteisön välillä. Jos nimi olisi ollut alkuperäisen mukaan vain Rakkain, olisin heti päässyt paremmin kärryille kirjan johtomotiivista ja yhdistänyt langanpäät, kuten hautakiven nimen tarinaan ilmestyneeseen tyttöön.

Kirjassa yliluonnollinen kulkee vahvana ja ihastuttavana elementtinä. Kokemukset ovat kaikki kuitenkin subjektiivisia ja lukija saa päättää ovatko ne selitettävissä, vai todellisia henkimaailman esiintymisiä. Morrison jättää lukijan arvioitavaksi myös kuka tai mikä Rakkain oikeastaan on ja mitä hahmo edustaa. Rakkaimman näkökulmasta kirjoitettu ajatuksenvirtateksti kirjan loppupuolella antaa lukijalle lisää vihjeitä, joista voi mielessään luoda ratkaisun tytön arvoitukselle. Onko hän hullun miehen vankina pitämä, tämän tappanut ja karannut tyttö? Onko hän kuolleen vauva uudelleen lihaksi tullut hahmo, joka etsii äidinrakkautta? Onko hän kaikkien orjanaisten esiäiti ja orjalaivassa kuljetettujen kollektiivinen kokemus ja muisti? Lopussa Rakkain ilmaantuu naapuruston naisille ilkialastomana, pikimustana ja valtavana kuin afrikkalainen jumalatar. Hänellä on vatsa pystyssä kuin raskaana olevalla naisella: mitä hän synnyttää? Uuden vapaan ihmisen? Kärsimyksen ja nöyryytysten sekasikiön? Kostajan? Rakkain katoaa työnsä tehtyään. Sethe voi palata takaisin omiensa pariin kiduttavista muistoistaan.

Kirja kertoo orjuudesta mutta myös ihmisluonnosta. Se panee miettimään, mikä saa ihmisen pysyttelemään hengissä fyysisesti täysin sietämättömissä oloissa tai epävarmana omasta tulevaisuudestaan ja siitä kuinka kauan saa pitää omat lapsensa. Miten maahan kaivetusta vankikopista jaksaa nousta uuteen päivään, hakkaamaan kivia kahleilla ketjuun kytkettynä? Kirja ei esitä kuitenkaan mustia pelkkinä pyhinä martyyreinä. He kokevat esimerkiksi kateutta ja hylkivät Setheä, joka on kärsinyt orjuudesta kenties enemmän kuin muut. Myöskään kaikkia valkoisia ei demonisoida, vaan joukossa on Kultaisen Kodin isäntäpari, jonka hyvyys tosin on kovin suhteellista, mustien vapauttamisen puolesta taistellut mies, jonka Sethe on vahingossa tappaa, sekä salaperäinen Amy-tyttö, joka auttaa metsässä harhailevan ruoskitun Sethen (raskaanaolevia varten kaivettiin maahan kuoppa vatsalle) synnytyksessä. Tarkistin Amy-nimen etymologian, ja kappas – se tulee ranskan vanhasta Amee-nimestä joka kääntyy englanniksi Beloved. Kuka on valtavan vaalean hiuspehkon omaava Amy: auttava henkiolento vai oma uhrattu Rakkain-tytär ennen syntymäänsä?

Alun parikymmentä sivua olin sitä mieltä, että kirja ei ole tyyliseni. Kieli on tunnelmia luovaa, symbolista, vihjailevaa, lauseet puolikkaita. Selvisi kuitenkin nopeasti että kaikkiin asioihin, joihin hämärretysti viitattiin, palattiin yhä uudestaan ja uudestaan niin että menneisyyden tapahtumat keriytyivät auki vähän kerrallaan. Pidin kirjasta hyvin paljon, se oli pökerryttävä lukukokemus ja arvostelunikin siitä venähti, koska vielä tätä kirjottaessani jouduin selventämään kirjan tapahtumia päässäni. Morrisonin maailma maagisuus sai käsivarteni kananlihalle ja se etäännyttää tarinaa niin, että orjuuden hirvittävyys ei syökse lukijaa masennukseen, vaan kirjan suljettua jää päällimmäiseksi ihastunut, hämmentynyt, toiveikas olo.

1 kommentti:

  1. Klichétä, mukaansatempaava, käytän, mutta sitä todella tarkoitan. Kirja vie kauas ja syvälle. Pakko lukea yhteen menoon. Oli kuin palapeli, jossa palaset pikkuhiljaa loksahtavat paikoilleen. Loppua piti sulatella ja tuumia mitä, ihmisille yleistä, kirjailija halusi yhteenvetona tuoda esille, ettei olisi ihan ylempiin sfääreihin kadonnut. Sanoi, Leena

    VastaaPoista