Yritän aina Italiassa lomaillessa lukea uusimman Premio Strega -voittajan. Avallonen Acciaio (Teräs) on viime vuoden palkittu teos. En tarttunut siihen vuosi sitten, koska juonen elementit kuulostivat niin kalutuilta: teini-ikäiset ystävättäret, toinen huomaa pitävänsä tytöistä, isäkin hakkaa häntä, teiniangstia on ilmassa ja ulkonäköpaineita toki.
Nyt kirja tipahti käsiini anopin kirjahyllystä ja teemoja olikin käsitelty aika raikkaasti. Raikkainta kirjassa oli kuitenkin italialaisen alaluokan kuvaus. Kirjallisilta ansioiltaan teos ei ollut mitenkään ylivertainen, joten otaksun että tämä oli myös syy palkinnon voittamiseen. Italialainen nyky-yhteiskunta keskittyy kimaltelevan yläluokan ja television VIP-henkilöiden esittämiseen eikä yhteiskunnan huono-osaisten oloista haluta sen suuremmin tietääkään.
Terästeollisuudessa työskentelevät isät sulkeutuvat kerrostaloasuntoonsa työvuoron jälkeen, tuijottamaan TV:n veline, vähäpukeisia juontajatyttöjä. Äidit kuuraavat lattioita ja keittävät pastaa kotona. Lapset käyvät koulua mitenkuten ja pojat tutustuvat rikollisuuden ja huumeidenkäytön raflaavaan maailmaan vaihtoehtona terästeollisuuden palveluksessa raatamiselle. Tytöt jaotellaan hyvännäköisiin ja luusereihin.
Via Stalingrad -kadun kerrostaloparakit tarjoavat työn raskaan raatajille merinäköalan. Horisontissa siintää Elba, saksalaisten turistien, julkkisten ja rikkaiden kimalteleva, saavuttamaton paratiisi. Elba nousee symboimaan oikeaa, mahdollisuuksia täynnä olevaa vapaata elämää, josta kirjan henkilöt jäävät paitsi. Symboliikka on hieman liiankin alleviivattua ja toistuvaa.
Kirja on käännetty ainakin saksaksi. En usko että tarina sinällään on niin painava, että kirja kannattaisi kääntää suomeksi kuten toinen Premio Strega -voittaja, Alkulukujen yksinäisyys (vaikka pidinkin Acciaiosta enemmän). Lähinnä kirja oli carino, ihan herttainen. Mutta toisaalta, näin täällä kirjakaupassa käännettynä Strindbergin tähden, joten ilmeisesti mikä tahansa voi ylittää kustantamojen kiinnostuskynnyksen ja avata ovet kuluttajien kirjahyllyihin tai ainakin rantakasseihin. Luepa innostunut arvosteluni tästä Jan Wallentinin esikoisesta. ;-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti