Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys. WSOY, 2009.
Älä ikinä luota fiktiivisten henkilöiden suosituksiin! Kirjaa suositteli minulle eräs sisilialainen komissaari Salvo Montalbano, jota kosisin heti ellen olisi naimisissa (sitä paitsi hän on mieheni kaksoisolento). Andrea Camilleri kirjoittaa niin täydellisesti, etten voinut olla kuin uskomatta kun Giordanon teosta ohimennen kehaistiin Montalbano-dekkarissa La danza del gabbiano. Yleensä Camilleri järjestää komissaarinsa käsiin ja yöpöydälle laatuluettavaa.
Laadukasta tämäkin on siinä mielessä, että teos sai Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Premio Stregan, vuonna 2008. Luin kirjan kesällä alkuperäisversiona La solitudine dei numeri primi. Huomasin, että teos on suomennettu, joten avaudun lyhyesti vaikutelmistani…
Kirjoittaja on kieltämättä erittäin taitava ja hänen ilmavaa ja tarkkaa tyyliään oli helppo lukea myös italiaksi. Minua jäi vaivaamaan itse tarina; miksi hän on kirjoittanut sen? Mieleen tulee tietyt suomalaiset leffat, kuten Paha maa. Totaalisesta synkistelystä on ilmeisesti helpompi kursia kasaan juoni. Fiksu, positiivinen tai nokkela leffa/kirja onkin jo kinkkisempi homma.
Alku oli lupaava; kylmä ja suorituskeskeinen isä pakottaa tyttärensä Alicen hiihtotunneille ja hermostuksissaan tyttö laskee joka kerran housuihinsa. Nolon tilanteen välttääkseen hän harhautuu rinteessä ja putoaa sumussa kielekkeeltä loukkaantuen vakavasti. Toinen onneton lapsikohtalo on Mattia, yksinäinen pikkupoika, jota jälkeenjäänyt pikkusisko palvoo. Mattia häpeää siskoaan ja jättää tämän odottamaan puistossa sillä aikaa kun menee yksin syntymäpäiville, jonne kumpikin on kutsuttu. Sisko luonnollisesti katoaa ja hänen kohtalonsa jää avoimeksi.
Eristäytyvien, älyllisten teinien maailma kotibileissä ja koulussa on vielä hyvin kuvattu ja siihen voi samaistua. Sitten lässähtää. Alice ja Mattia tarvitsevat toisiaan ja varmasti rakastavat toisiaan, mutta he eivät vain kykene tarttumaan toisiinsa. Tästä kirjan nimi, alkuluvut on tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen vaikka viistäisivät läheltä toisiaan.
Kirjan loppu on tympeää synkistelyä ja pälyilyä ja haluaisin ravistella möllöttäviä päähenkilöitä niin että alkuluvut ropisisivat lahkeista. Loppu on kuin SinäMinän novellista – tämä ei ole varsinainen spoileri, koska loppu ei ole kovin kummoinen – Alice makaa joen rannalla synkeänä pohtimassa syntyjä syviä ja sitten ymmärtää hentoa positiivisuutta tuntien, että hän on yksin ja näin on pärjättävä.
Mutta kirjoitinkin matematiikasta B:n, joten tarkastelkaa mielipidettäni sen valossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti