Oi Hanif, miksi olet niin ihana?

Hanif Kureishi: Olisi vähän kerrottavaa. WSOY, 2009.

Aivan kuin Esikaupunkien Buddhan päähenkilö olisi kasvanut aikuiseksi ja kertonut rapistuvasta kehostaan, yhä etsivästä mielestään ja harhapoluistaan sekä samoista paheista, joista piti nuorena.

Esikaupunkien Buddha täräytti tajuntani apposelleen 18-vuotiaana. Ennen kuin tartuin tähän kirjaan, ajattelin että Kureishi on nuoruuden napakymppiteoksellaan yhä ratsastava, yhdentekeviä kirjoja väsäilevä eläkeläinen. Mutta voi! Hän kirjoittaa niin huikeasti, että viettelee uudella tekstillään yhtä totaalisesti kolmikymppisen naisen siinä kuin viimeksi teini-ikäisen elämännälkäisen tytön.

Päähenkilö Jamalin sielunmaailma, ulkonäkö ja aivoitukset ovat niin samanlaiset kuin nuoren Karimin, että en voi kuin uskoa että kirjailija peilaa vahvasti itseään hahmoihin (eikös tämä ole yleinen virhetulkinta?). Jostain kumman syystä pidän Kureishin lievästi moraalittomista, nokkelasanaisista ja luiperoista päähenkilöistä.

Kirja sisältää elämänviisauksia ja sitaatteja, hieman runsaammalla kädellä annosteltuina (H.K. taitaa pitää aforismimuistiota ja on halunnut mahduttaa kaikki ne juuri tähän kirjaan). Mutta monet osuvat nappiin, kuten huomiot lasten ja vanhempien suhteesta sekä lännen ja idän vastakkainasetteluista. Esimerkiksi Jamalin paras ystävä Henry valmistautuessaan illanviettoon Kama Sutturassa toteaa (karvojen ajelun ja jointtien polttelun lomassa):

”Irvaile vain, mutta kaikki tämä paskapuhe sivilisaatioiden eli islamin ja lännen välisestä konfliktista on vain yksi muunnelma vanhasta puritaanien ja liberaalien, siis mielikuvitusta vihaavien ja sitä rakastavien välisestä konfliktista. Se on kaikkein vanhin konflikti, sorron ja vapauden välinen.”

Kirja on kevyensyvällinen ja naurattaa vietävästi lakonisilla kommenteillaan. Erityisen hauskoja olivat kuvaukset Jamilin teinipojasta, Rafista, sekä tämän lievästi sanoen väheksyvät mutta ihailtavan värikkäät kommentit isälleen:

”Jos lausahdin esimerkiksi: ’Tosi radikaali-hektistä, jee!’ niin hän mutisi: ’Että hävettää, tommonen vanha surkee pulipää plösö, viittä vaille vainaa. Jos viittisit pitää lärvis kii.’”

Kirja seikkailee räkäisten lähiöbaarien, hienostoasuntojen, porttoloiden, maaseutukartanoiden ja orgialuolien väliä. Psykiatri Jamal analysoi myös lähipiirinsä unia ja osallistuu keskusteluihin aina ”nuppinikkarin” silmälasein. ”Kun hän luulee puhuvansa itsestään, kenestä hän todella puhuu”, kehottaa Jamal varovaisuuteen potilaita kuunnellessa. Entä puhuuko Jamalin itsensä kertojanääni aina totta? Kun hän puhuu toisista, puhuuko hän sittenkin itsestään?

Jamalin menneisyydessä on murha, joka heittää pitkän varjon nykyisyyteen. Lukija kokee lopussa vääjäämättä häämöttävän katastrofin tai katharsiksen painon lisääntyvän kirjan edetessä näennäisen rauhallisesti työn, vapaa-ajan ja keskustelujen rytmittämänä. Lopun rytinä jää kuitenkin puuttumaan ja tilalle viriää hienovarainen tyytyväisyys, hienovarainen onni.

Loistava haastattelu kirjaan liittyen löytyy:
http://www.telegraph.co.uk/culture/books/3671392/Hanif-Kureishi-A-life-laid-bare.html

Tämä on hieno kirja ja Hanif Kureishi on ihana.