Herta Müller: Matala maa. Tammen keltainen kirjasto, 2009.
Takakannen Herta Müller näyttää vakavien kovanaamadekkaristien Bella Blockin ja Jane Tennisonin risteykseltä. Perjantaina FST esitti Müllerin haastattelun ja kuvanauhalla hän oli hyvin erilainen: lähes tyttömäinen, hauras ja rohkea. Kiinnostuin kirjasta ihan eri tavalla kun olin nähnyt haastattelun, Müller vaikutti todella ihastuttavalta ja ihailtavalta henkilöltä. Todella katson ylöspäin ihmisiä, jotka totalitäärisessä yhteiskunnassa uskaltavat kammeta vastaan, henkensä menettämisen uhalla. Menneisyys onkin painanut jälkensä Mülleriin ja nousee hänen teksteissään voimakkaasti esille.
Matala maa on kuin huono trippi. Älkää käsittäkö väärin: kirjana se on hyvä, tarkoitan sen herättämiä tunteita ja mielikuvia sekä kirjoitustyyliä. Kirja koostuu viidestätoista kertomuksesta joista niminovelli on pisin. Kaikki tarinat on kirjoitettu lapsen, pienen tytön, näkökulmasta. Ne ovat surrealistisia, vääntyneitä, ahdistavia ja naurettavia. Samalla kirja kertoo hyvinkin tarkkaan Romanian saksalaisen maaseudun elämästä; uskomuksista, tavoista ja arjesta. Kirjalija käyttää tehokeinona lastenlorumaista toiston ja variaation teemaa, joka alleviivaa lapsen hallitsematonta ja kauhistuttavaa maailmaa.
Niminovellin lisäksi mieleeni jäi erityisesti Švaabilainen kylpy. Tarinassa koko perhe käy vuorotellen pesulla samassa kylpyammeessa veden muuttuessa yhä mustemmaksi ja likamakkaroiden lilluessa veden pinnalla. Nauratti, ja kuvaus harmaista kelluvista makaroneista oli niin elävä että samalla melkein puklu nousi kurkkuun (olen hieman hienohelma).
Päähenkilön isä on juoppo ja äiti katkera ja kova nainen. Isovanhemmiltakaan ei paljon empatiaa piisaa. Hommat on hoidettava ja pillittämiseen ei ole aikaa. Sitaatti, jossa kertomuksen äiti on juuri tyhjentänyt varpusenpoikasia pesästä ja viskonut ne kissan syötäviksi, antaa kuvaa kirjan tunnelmasta:
”Äiti seisoo yhä pitkillä tikapuilla. Puolat litistävät hänen jalkapohjansa leveiksi. Äiti seisoo jalkapohjillaan yläpuolellani. Hän rusentaa kasvoni. Äiti astuu silmieni päälle ja painaa ne sisään. Äiti tallaa pupillini silmänvalkuaisiin. Äidin jalkapohjissa on mulperipuun marjojen jättämiä tummansinisiä läiskiä.
Äiti vilkaisee vinosti minuun. Hänen naamansa puolikas on iso ja kylmä kuin puolikuu. Äidillä on enää vain puoli naamaa, ja silmä on kapea kuin rako. Tikapuut huojuvat, ja äiti keinuu kylän yllä. Äiti yltää koskettamaan käsillään kuolleita jotka ovat taivaassa.”
Kuvaus on kuin autenttinen lapsen mieleen painunut muisto, alhaalta ylöspäin perpektiivi on lapsen ja samalla kertoo äidin musertavasta kaikkivoipaisuudesta pienen kertojan elämässä.
Pidin, ja luen varmasti lisää Mülleriltä, mutta siinä välissä ajattelin vilvoitella jollakin hitusen kevyemmällä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti