Mielenkiintoinen kertomus Anna Lappalaisen elämästä sen osalta mitä on saatu rekonstruoitua sairaskertomuksista ja hänet tunteneiden kertomista anekdooteista. Samalla käytännönläheinen historiikki mielisairaanhoidosta Suomessa.
Anna Lappalainen alias Prinsessa oli sijaiskodeissa elänyt tyttö, joka aikuistuttuaan sairastuu ja viettää käytännössä koko elämänsä mielisairaalassa 92-vuotiaaksi. Selviytyäkseen sairaudestaan, elämästään ja ympäristöstään ja luodakseen oman onnellisuutensa, kehittää hän itselleen ylhäisen persoonallisuuden tuoden iloa ja väriä yhteisönsä elämään. Kirja on neutraali näkökulmaltaan, päähenkilö Prinsessaa ei romantisoida vaan kerrotaan myös hänen vaikeasta ja negatiivisesta käyttäytymisestään.
Mielisairaanhoitoa sen sijaan kohdellaan lähes silkkihansikkain. "Raskaita hoitomuotoja" kappaleen nimen olisi voinut muuttaa muotoon "sadistisia hoitomuotoja". Toisaalta kirjoittajat yrittävät valottaa, miten shokki- tai kouristushoitoa pidettiin tuolloin ihan oikeasti terapeuttisena (ja sähköhoitoahan käytetään toimivasti vieläkin). Ne olivat myös tehokkaan lääkityksen puutteessa ainoita vaihtoehtoja, joilla voitiin yrittää helpottaa potilaan ahdistusta ja harhoja. Mielisairaanhoidossa oli jo tehty suuria edistysaskelia, muun muassa muuttamalla ympäristö miellyttäväksi ja kauniiksi. Tarkoitus siis pääosin oli hyvä, mutta kirjassa kerrotaan myös miten Annalle annettiin voimakasta pahoinvointia aiheuttavaa apomorfiinia rangaistukseksi huonosta käytöksestä.
Olisi mukava tietää enemmän Annan lapsuudesta, nuoruudesta ja sairastumista edeltävistä tapahtumista. Hieman saamme makustella 20-luvun Helsingin seura- ja arkielämää hänen kauttaan. Parasta antia kirjassa ovat aidot kirjeet ja sairaskertomukset, jotka on kirjoitettu ajan henkeen ja ihanalla vanhalla ulosannilla.
Hurjan surullinen tarina silti oli ja jäi miettimään, mitä Prinsessa masennuskausinaan tunsi ja ajatteli yksin eristyksissä maailmasta.
Leffan traileri:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti