Liza Klaussmann: Punaisen sään tiikerit

WSOY 2013

Sodanjälkeisen Amerikan ylempi keskiluokka viettää kesiään Martha's Vineyardsin pursiseuralla, auringossa kuumenneilla tenniskentillä, illallisilla, puutarhajuhlissa, venevajoissa ja osteribaareissa siemaillen Martineja, Whisky Soureja ja loputtomia GT:itä. 

Nick- ja Helena-serkusten avioliitot ovat kummatkin hivenen omituiset ja niin ovat rouvat itsekin. Salaisuudet, tragiikka, kieltäytyminen näkemästä todellisuutta ja kaiken sen huuhtominen alas shamppanjalla kasvot hilpeässä tekohymyssä on heille surullisen tuttua virheitä ja harha-askelia täynnä olevan elämän varrelta.

Serkusten lapset Ed ja Daisy ovat siltä vielä viattomia. Tai sitten turmeltuneita. Viimeistään kesänä jona saarella tapahtuu jotain hirvittävää, tuntuu pahuus leviävän kaikkeen ja kaikkiin. Kulissit säilyvät pystyssä ja perhe pitää yhtä, kuin pitäen viholliset lähellään. Pinnan alla jotain kuitenkin lähtee liikkeelle. Mutta kuka heistä onkaan pahin?

Ihanaa kuumien loputtomien kesien kuvausta, onnettomien avioliittojen kuvausta, sykähdyttävää pahuuden kuvausta. Klaussmann saa sekä inhoamaan että pitämään jokaisesta henkilöhahmosta. Huomaat tuntevasi sympatiaa jopa itse psykopaattia kohtaan.

Lue!

Alice Munro: Kallis elämä

Tammi 2014

Jos haluaa kokeilla Munroa, kannattaa aloittaa Liian paljononnea -kokoelmasta. Se on mustan humoristinen ja ihastuttava. Myös Julkisia salaisuuksia -kirjan pikkukaupungin salaisuudet ja ihmiskohtalot hienovaraisine käännekohtineen osuivat. Munron novellikokoelmista ehkä synkin on juuri Kallis elämä. Samalla myös kiinnostavin, sillä neljä viimeistä novellia valottavat kirjailijan omaa lapsuutta. Miten kirjailijasta tulee kirjailija? Munron lapsuutta leimasivat vaikea äiti, joka halusi hienompaa elämää kuin heidän oli. Samoin vilkas mielikuvitus ja kyky nähdä draama ihmisten kohtaamisissa ja arjen oudoissa tapauksissa.  

Alice Munro ei tuhlaa tilaa maalailulle. Kertomukset sukeltavat päähenkilöidensä elämään pää edellä ja etenevät säästeliäästi ja varmasti kuin jyrä kertoen oleellisen. Ja Munro näkee tuon oleellisen vivahteissa, joita muut eivät näe, ja osoittaa ne lukijalle tarkalla psykologisella silmällä. Tarkkailija tuntuu olevan humaani, mutta ei dramatisoi, ei alleviivaa, ei tuomitse. Kertomuksissa on yleensä seesteisen pinnan alla terävä kärki ja käänne, joka yhtäkkiä vetäisee maton lukijan jalkojen alta ja jättää haukkomaan henkeään.

Kuulostaako korkealentoiselta? Munroa on vaikea kuvata toisin. Mainittakoon, että kertomukset ovat myös hyvin viihdyttäviä. 82-vuptias Alice Munro on kertonut, että tämä on hänen viimeinen kirjansa. Neljässä omaelämänkerrallisessa tekstissä hän kertoo sanovansa kaiken tärkeimmän koko uransa varrelta.

Leon Leyson: Poika joka pelastui. Shindlerin listan kuopus.

Tammi 2014.

Pieni  kertomus puolanjuutalaisten kohtalosta toisen maailmansodan aikana. Leon Leyson oli Shindlerin listan nuorin pelastunut, joka työskenteli pienen kokonsa vuoksi puulaatikolla seisten ammusmuotteja valmistamassa. 

Jokainen on varmasti esiteininä lukenut läpi holokaustia koskevan kirjallisuuden, eikä tämä sen helmiin (Martin Gray: Kaikkien rakkaitteni puolesta, Gerald Green: Polttouhrit, Fania Fenelon: Auschwitzin tyttöorkesteri, Leon Uris: Mila 18) verrattuna loista kirjallisilta ansioiltaan. 

Historiallisena kertomuksena tämä silti on kiinnostava; mikä oli Puolassa sodan kulku, miten viha hiipi yhteiskuntaan ja vainot eskaloituivat.

Lapsen näkökulmasta kirjoitetussa kirjassa nousevat vahvasti esille hätä sisaruksista ja vanhemmista ja heidän kärsimyksensä vierestä katsominen. Samoin tunne äärimmäisestä epäoikeudenmukaisuudesta. Kirja herättävin kohta oli kun Leonia perheineen kävelytettiin Krakovan getosta työleirille kaupungin läpi. Muurin takana, vain korttelin päässä elämä oli jatkunut normaalina. Kaupungissa ihmiset kävelivät töihin ja kouluun ja välttivät katsomasta ryysyistä, sairasta, laihaa joukkiota – entisiä naapureitaan ja ystäviään – joka laahusti yhdestä helvetistä toiseen. 

Miten he antoivat sen tapahtua, on lapsen kysymys. ”Me emme tienneet”, ei ole vastauksena riittävä. 

Kirja julkaistaan Suomessa 27.1.

David Nicholls: Kaikki peliin

Nichollsin toinen kirja - ensimmäinen oli supernyyhkytarina, joka kuljetti läpi teknon ja ekstaasin aikakauden aikuisuuteen, tragediaan ja selviytymiseen.

Kaikki peliin on kevyempi. Päähenkilö - aknen, alemmuudentunteen, hygienianpuutteen, ylettömän alkoholinkäytön ja liian vikkelän kielen vaivaama ekan vuoden opiskelija - jahtaa tyttöjä, siteeraa maailmankirjallisuutta ja joutuu jatkuvasti mitä piinallisimpiin tilanteisiin.

Punchlineja per sivu noin 28 - siis jatkuvaa herkullista sanailua. Erittäin terapeuttinen, tämä voittaa kenen tahansa nolot nuoruusiän mokailut.

Ehdoton rannalle tai kesähiljaiseen työpaikan ruokalaan!

 

 

Oi Oates!

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Otava, 2009

Kirjan takakannessa lukee Anna-lehden arvostelu: "Jää mieleen pitkäksi aikaa, soi kui sinfonia." Näin todella on ja kirjan loppupuolen soinnut ovat hienovaraisempia, hitaampia, pehmeämpiä ja haikeampia. Ne kaikuvat lukijan sielusta eri tavalla kuin alkupuolen karkeammat, kovemmat ja alleviivatummat soinnut ja jättävät mieleen onnellisen alakuloisen tunteen. Mikä virtuoosi!

Jo alun kohtaus, jossa päähenkilö Rebeccaa seuraa mies (epämiellyttävä motiivi, kuin itse kuolema, ja kappas vain tähän hahmoon palataan värisyttävissä merkeissä kirjan loppupuolella) on kuin pitkä koskettimien juoksutus. Taiturimainen kohtaus jatkuu peräti 25 sivua, jossa samalla asetetaan alkusoinnut Rebeccan tarinaan.

Haudankaivajan tytär, Rebecca, syntyy saksalaisten pakolaisvanhempien kolmantena lapsena Ellis Islandin satamassa laivan saastaiseen hyttiin. Hän on syntynyt USAssa, hänelle he eivät voi mitään, kertoo isä. "Ne toiset." Ne toiset antavat isä Jacob Schwartsille, entiselle arvostetulle opettajalle, toimen haudankaivajana. Perhe asuu karussa, sietämättömän ahtaassa mökissä hautausmaalla. Valumavedet ruumiista saastuttavat kaivon ja maistuvat juomavedessä. Kaupunkilaiset halveksivat heitä: sakemanneja, natseja, jutkuja - toisia.

Perheen mieli murtuu vähitellen, Jacob kääntyy kieroon, vääristyy mieleltään, toisia nöyristeleväksi köyryselkäiseksi miehenkuvatukseksi, joka salassa halveksii ja vihaa kaikkea mitä uusi kotimaa pitää sisällään. Jopa tyttären koulunkäyntiä. Hän kieltää perheeltään kaiken: ilon, ulkopuoliset kontaktit, sopeutumisen. Jopa radio on tarkoitettu vain hänen korviaan varten. Toisesta veljestä kasvaa eläimellsen karkea, väkivaltainen omalla tavallaan selviytyjä, toisesta lannistettu, rikottu. Äiti Anna sairastuu pelosta.

Rebecca pääsee karkuun vasta lopullisen katasrofin tapahduttua.

Hänet pelastaa hetkeksi avioliitto. Psykopaatiksi osoittautuva mies seuraa Rebeccan ajatuksissa kuin varjo hänen pakomatkallaan lapsensa kanssa kaupungista toiseen ja uuteen identiteettiin. Uudessa maassa syntynyt Rebecca pystyy kuitenkin pakenemaan ja luomaan itsensä uudelleen, rakentamaan huolitellun, herttaisen ja kunnollisen naamion kiiltokuvamaisena Hazel Jonesina. Hän petaa tulevaisuuden pojalleen ja peittää jälkensä mutta kantaa menneisyyttä aina mukanaan.

Hetken näyttää siltä, että Rebecca kokisi saman katkeroitumisen ja vaivoharhaiseksi liukumisen kuin vanhempansa, mutta vaikka itsekin pakolainen, pystyy hän murtamaan pakolaisvanhempiensa aloittaman kuvion.

Lopussa pidäkkeet häviävät, naamiot tippuvat ja Rebecca syleilee menneisyyttään. Kirjan lopun kauniin haikeat sävyt jäävät mieleen soimaan pitkäksi aikaa.

Oates ansaitsee itsestäänselvästi paikan suosikkinaiskirjailijoideni Munron ja Lessingin rinnalla.

Kesken jääneet kirjat Vol. 1

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Ruotsin uuden Arto Paasilinnan esikoiskirja kertoo nimensä mukaisesti satavuotiaasta Allan Karlssonista, joka paetakseen hoitokodissa järjestettäviä omia satavuotisjuhliaan, karkaa ikkunasta ja katoaa. Karlsson joutuu tekemisiin (joten kuten) järjestäytyneen rikollisuuden kanssa ja yhden kolkkauksen jälkeen saa haltuunsa rahasalkun. Kirjassa on siis hyväntuulista, mustaakin, huumoria ja kommelluksia. Ties miksi olen jumittunut sivulle 72.

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Viimeisen kahden kuukauden saldo on vajaa kymmenen kesken jäänyttä, tai ainakin kesken olevaa, kirjaa. Sen jälkeen on hyvä aloittaa nuortenkirjasta

Sellainenhan tämä ehkä on?

The Fault in our Stars nappaa mukaansa ensi kappaleesta parantumattomasti syöpäsairaan Hazelin elämään. Elämässä tarinat voi kertoa monella tavalla, toteaa Hazel kirjassa, ja valitsee tyylilajiksi huumorin. Ironia, musta huumori ja nokkela sanailu kantavat tätäkin tarinaa tehden siitä vähän niin kuin paria sukupolvea nuorempien - ja syöpäsairaiden - Sinä päivänä -version.

Odotin koko ajan että kirja loppuisi samalla tavalla kuin päähenkilön lempikirja, kesken lauseen - niin kuin ihmiset lähtevät täältä. Se loppuu kuitenkin niin siedettävästi kuin aiheenasettelu nyt antaa myöden.

Pointti on tietysti rakkaus, elämän ja hyvien hetkien katoavaisuus ja viestinä lähinnä: älä valita, ainakaan et ole hukkumassa nesteeseen omissa keuhkoissasi.

Raadollisesti ja huumorilla kuvattu syöpäsairaiden nuorien arki on niin todellisen oloista, että kirjailija on todella tehnyt taustatyönsä tai hänellä on lähipiirin kautta kokemusta asiasta. Muuten hän ei voisi laittaa henkilöiden suuhun moisia juttuja: "En usko, että olet kuolemaisillasi", minä sanoin. "Minusta tuntuu, että olet vain saanut pienen syövän."

Filosofisia helmiäkin löytyy: "Siihen minä uskon. Uskon että maailmankaikkeus haluaa tulla huomatuksi, Minusta tuntuu, että maailmankaikkeus suosii tietoisuutta ja palkitsee älyä osittain siksi, että se nauttii kun sen kauneutta tarkkaillaan."

Nuorten kirjoissa on varsinaisia helmiä, lue vaikka Sieppari ruispellossa. Tai tämä.