Kummitusjuttuja - huu!

Vanhoja kunnon kummitusjuttuja, mutta tyylillä. Niitä en olekaan lukenut sitten Cantervillen kummituksen. Tätä genreä ei sovi suinkaan väheksyä, kuten eivät todella tee seuraavien tarinoiden kertojat. (Suositellaan nautittaviksi peiton alla, taskulampun valossa.)

Sarah Waters: Vieras kartanossa (Tammen keltainen kirjasto, 2011)

Tämä on kirjoista tyylikkäämpi. Waters punoo hienovaraisen, väreilevän pysähtyneisyyden tilan vanhaan, rahan puutteessa rapistuvaan sukukartanoon. Kirjan alkupuolen lähes tapahtumaton juoni luo näennäisesti stabiilin kuvaelman jossa ei käytetä perinteisiä kauhuelementtejä, jollaisia kartanoon sijoittuva kummitustarina voisi pursuta. Kirjan alkupuolikas on peräti ihastuttavaa luonnon ja hapertuvan kartanon ja sen korrektien ja luokkatietoisten asukkaiden kuvausta sekä ajankuvaa sodanjälkeisistä luokkarajoista Englannissa.

Lapsenpiian poika ihastui jo pienenä kartanoon saatuaan salaa kurkistaa sisälle sen yltäkylläisyyteen ja vanhaan patinaan. Aikuistuttuaan on hän opiskellut lääkäriksi ja ui sattumasta johtuen sisälle kartanon elinpiiriin, vakiintuen vähitellen sen elämään. Kartanon isätöntä perhettä painavat rahapula ja eristäytyneisyys. Lisäksi asukkaiden mielenterveys alkaa henkilääkärin mielestä järkkyä - vai onko asialla muinoin kuollut pikkutyttö?

Kartanon hiljaiseen maailmaan imeytyy niin syvälle että kauhun puolelle menevät vaikkakin yhä eleganteissa rajoissa pysyvät tapahtumat vaikuttavat lukijaan sitäkin voimakkaammin. Lisäksi kirjassa saa miettiä kuka on syyllinen ja onko syyllinen yliluonnollinen vai ei. Tätä lukee nauttien, lumoutuneena.

Myönnän lisäksi suosiolla että en uskaltanut ruveta yksin nukkumaan ja kun nukahdin, näin unta sänkyni yllä leijuvasta pikkutytöstä. Huu-huu! Ja kun kerroin tarinan äärimmäisen rationaaliselle äidilleni, kehtasi hän heittää bensaa liekkeihin arvelemalla että talossamme on ehkä joskus kuollut joku lapsi ja enkö todella huomannut kysyä, mitä tämä minusta tahtoi (!). Arvatkaa nukuinko seuraavana yönä. Tämä siis anekdoottina ja todisteena siitä että pinnan alla väreilevä on kirjallisuudessa toimivampaa kuin täysi mäiske ja pauke.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina (Gummerus, pokkarina 2011)

Niffeneggerin aikaisempi Aikamatkustajan vaimo aiheutti kuulemma joillekin painajaisia. Tässäkin kirjassa on paikoin samanlainen lievästi etova sivumaku. En osaa selittää mistä se johtuu, näennäisestihän kirjat sisältävät paljon nokkelaa dialogia ja juonellista kuvausta.

Ehkä kummassakin on kyse kamalista metafyysisistä olosuhteista, joihin Niffenegger päähenkilönsä heittää: aikamatkustajan hän rysäyttää alastomana milloin lumihankeen kahdenkymmenen vuoden päähän tulevaisuuteen, milloin menneisyyteen metsästyskiväärin eteen. Hänen varjonsa tarinassa kummitukseksi muuttuneen naisen hän taas jättää täydelliseen loukkuun yhteen asuntoon ja aineettomaan kehoonsa ilman kykyä ilmaista itseään tai vaikuttaa ympäristöönsä, hieman kuin neliraajahalvaantuneen.

Tarina sinänsä on kelvollinen ja kummituksen elämän ongelmat hyvin kehitettyjä. Lisäksi olen pitänyt kaksostarinoista sen jälkeen kun luin kymmenvuotiaanan mahtavan Lise ja Lotte -kirjan. Ehkä juoni tämän osalta oli kuitenkin hieman epäuskottava. Joka tapauksessa asetelma oli herkullinen: kaksostytöt jotka eivät pysty riistäytymään irti toisistaan ja heidän äitinsä salattu kaksoissisko joka jättää heille omaisuutensa kuollessaan. Mitä siskosten välillä oli tapahtunut? Ja miksi tädin asuntoon muuttaneista tytöistä tuntuu että heitä tarkkaillaan?