Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Bazar, 2011.

Tässä oli kaikki ainekset yhdeksi vuoden lempikirjoista. Morton on kertonut haastattelussa imeneensä vaikutteita Viisikoista, Ian McEwanin Sovituksesta, Brontën sisarusten kirjoista sekä Ishiguro Kazuon Pitkän päivän illasta.

Kirjailijan huomautuksissa hän listaa itseään kiehtoviksi aiheiksi goottilaisesta kirjallisuudesta tuttuja teemoja, kuten menneisyys, joka palaa riivaamaan nykyisyyttä; sukusalaisuuksien painolasti; torjutun nouseminen pintaan; riivattu talo; naisen eristäminen ja siihen liittyvä klaustrofobia; rinnakkaisidentiteetti; salaperäinen ja näkymätön.

Aivan mahtavat lähtökohdat!

Käsittely sitten jää vähän heikommalle. Diagnoosini onkin että Morton on armoitettu lukija, joka on halunnut kirjoittaa juuri sellaisen kirjan jollaista hän rakastaisi lukea. Älkäämme me kirjabloggarit siis ikinä ryhtykö kirjailijoiksi!

(Oikeasti olen vain kateellinen - kuten moni lukutoukka, olen toki myös wannabe-kirjailija. Sitäpaitsi Morton on tasan ikäiseni ja kansainvälisesti menestynyt esikoiskirjailija. Älkää siis uskoko sanaakaan tästä arvostelusta.)

Parhainta kirjassa oli vanhuuden kuvaus. Lukija pääsi hauraan isöäidin nahkojen sisään prosessoimaan menneisyyttä, arvioimaan mitä salaisuuksia paljastaa, tulemaan oman ruumiinsa pettämäksi ja kuolemaa odottamaan. Hurjaa eläytymistä nuorelta kirjailijalta!

No sitten itse juoneen. Kirjaa kannattelee lopussa paljastuva salaisuus, joka on aina tylsää, koska se saa harppomaan kirjan läpi jotta saa tietää mitä tapahtuu. Lisäksi se on usein kikka jolla kannatellaan muuten heikohkoa tarinan rakentelua. (Ähäkutti Morton!)

Jos sallitte muutaman spoilerin, niin täsmennän mitkä kohdat eivät kolahtaneet, olenhan lajityypin vannoutunut ystävä.

Grace, vanha nainen josta mainitsin, oli nuoruudessaan Rivertonin kartanossa palvelijana. Kartanon etuoikeutetut lapset olivat hänen ikäisiään. Ristiriidasta ei saada kuitenkaan paljoa irti. Jos vertaan Mortoninkin esikuvan teokseen, oli Jane Eyren kohtalo niin paljon riipaisevampi! Muistatteko kuinka talon poika laittoi hänet seisomaan maalitaulukseen ja harjoitteli tarkkuuheittoa kirjaston painavilla teoksilla? Entäs sitten pikku prinsessa joka joutuu palvelijaksi ja kylmään ullakkokopperoon nukkumaan?

Todellisuudessa Grace on tietenkin talon isännän avioton tytär. Lukija odottaa heidän konfrontaatiotaan, mutta sitä ei tapahdu. Perinteiset vaihtoehdothan olisivat a) isä tykkääkin aviottomasta tyttärestään enemmän kuin legitiimeistä tai b) tytär yrittää olla hänelle mieliksi mutta isä ei halua tietää tästä mitään.

Noh, sitten kirjassa on Hannah-tyttären onneton avioliitto ja itsetyytyväisen miehen käärmemäinen sisar. Hänkin olisi voinut olla vielä ripauksen käärmemäisempi. Lisäksi Hannahin kaikkiin vaatimuksiin alistuminen ei tunnu loogiselta, sillä hän oli lapsena päinvastoin rohkea, uhmakas ja sääntöjä vastaan. Myös Grace on epäloogisen ja selittämättömän vailla omaa persoonaa.

Lukijan sympatioilla ja eläytymisellä ei pelata ja hahmot jäävät karikatyyrimäisiksi. Myös miespuoliset sankarit ovat niin yksiulotteisia että lukija ei todellakaan ymmärrä, miksi sankarittaret heihin rakastuvat. Miesten luonne myös muuttuu yhtäkkiä, milloin syynä raha, milloin sotatrauma (ja siitä kyllä jankutetaan, jotta lukija varmasti hiffaisi tarinan lopun).

Kaiken kaikkiaan. Ennakkokuva oli loistava, loppufiilis vähän nahkea.