Gummerus, 2011.
Ennakkovaikutelma: Metsästä löytyneet (vaihdokas)lapset ovat kiehtoneet jo muinaistarujen kertojia.
Loppumaku: Kirja alkoi hienosti psykologisella kauhulla ja päättyi splatteriin. Ehkä ensin mainitulla lajityypillä on vaikeampaa luoda loppueskalaatiota.. vrt vaikkapa Carrie.
Nuorten tyttöjen syrjäytyminen, eristäytyminen, masennus, kosto nöyryytyksistä, narsismi. Kun teemana on tämä, missä muualla puhkeaisi kukkaan yhtä totaalinen omakuvan vinoutuminen ja todellisuuden vääristyminen kuin Idolsissa?
Kirjan päähenkilö on karismaattinen, tunteeton mutta toisten ihmisten tunteita kuin kitaran kieliä kosketteleva Theres. Theres on löytynyt vastasyntyneenä vauvana metsästä, muovipussissa matalaan hautaan kaivettuna. Hän on erikoinen lapsi, joka kasvaa äärimmäisissä olosuhteissa, narsismin ja itsekkyyden ympäröimänä. Kuten aina, jätetään avoimeksi onko Theres a) autisti b) muovipussissa aivovaurion saanut c) olosuhteiden häiriinnyttämä d) vai vain outo ja paha.
Viimeiseen vaihtoehtoon ei lukija kuitenklaan kallistu. Theres on pikemminkin kuin muukalainen toiselta planeetalta joka tarkkailee ihmisiä ymmärtämättä heitä. Hän ei tee mitään ilkeyttään, vaan yrittää oikeasti ymmärtää ihmisten motiiveja ja toimintatapoja. Theresin pään sisälle emme kuitenkaan pääse.
Toinen päähenkilö, Theresin vastapari, Teresa, taas tulee tavallisesta, mukavasta alemman keskiluokan ydinperheestä. Miksi hän sitten liukuu mustaan maailmaansa, ilman mitään erityistä syytä. Entä sadat ja tuhannet muut samanikäiset tytöt?
Lindqvistin ensimmäisessä kirjassa Ystävät hämärän jälkeen oli kaunista lähiöangstia ja yliluonnollisen sekoittumista ankean mondaaniin. Kirja käsitteli vampyyriteemaa raikkaan poikkeavasti (myös leffa on loistava) ja splatterosiot olivat pienessä roolissa. Oikeastaan kirja peilasi lasten yksinäisyyttä, juurettomuutta, vanhempien poissaoloa ja koulukiusausta. Toista kirjaa, joka kertoo kuolleiden sukulaisten palaamisesta zombeina en ole lukenut. Kultatukka, tähtönen käsittelee taas kipeää teemaa teini-ikäisten fyysisestä ja henkisestä yksinäisyydestä, mutta tällä kertaa myös veri roiskuu.
Läträäminen ei ole oikein mieleeni, varsinkin kuin tarina on muuten niin hienosti rakennettu ja kauhu ja makaaberi pääsee paremmin oikeuksiinsa hyvin stephenkingmäisessä Theresin perhekuvioiden maalailussa. Theresin ottoisän toilailut ovat tavattoman karmean ja arkisen yhdistelmiä ja saavat lukijan naureskelemaan itsekseen.
Kirjan sorrettujen kerhosta tuli hiukan mieleen Kaurasen Pelon maantiede ja Henning Mankellin maahanmuuttajatyttöjä käsittelevät kirjat. Saavatko tytöt lukijan sympatiat puolelleen vain siksi että he ovat pelokkaita ja onnettomia? Vai ovatko he yhtä pahoja kuin kuka muu tahansa? Vai manipuloituja ilman omaa tahtoa? Vai odottivatko he vain tekosyytä riistäytyä irti arkielämänsä konventioista ja antaa takaisin.
Iskuporalla.
Nimi on hyvä, mutta kertomasi perusteella taidan jättää hyllyyn. Ei selvästikään ihan minun kirjani tämä.
VastaaPoista