Tammi, 2010.
Perhehelvettiä on vaikea kuvailla vailla katkeruutta. Niin Franzén kuitenkin tekee pitkälti omaelämänkerrallisessa esikoiskirjassaan Tumman veden päällä.
Päähenkilö Pete on pieni poika joka on kuvattu todenmukaisesti kiintymyksen-, häpeän- ja vihantunteineen. Aina välillä lukija muistaa: ai niin! tuollaista oli olla lapsi. Myös ympäröivän maailman kuvaus on ihastuttavan onnistunutta niin lapsen näkökulman osalta kuin kuvauksena elämästä pohjoisessa, sekä ajankuvauksena (...muistatko vielä sunnuntai-iltapäivän mustavalkoiset Tarzan-leffat, joiden aikana ulkona alkoi jo pimetä?) .
Petellä on ympärillään lämpimiä ihmisiä: mummo ja pappa, äiti ja pikkusisko Suvi. Myös uusia sukulaisia astuu kuvaan mukaan. Kaikkia käänteitä ja taustoja ei kerrota suoraan, vaan maailma esittäytyy lukijalle hieman kaoottisena ja selittämättömänä, paikoin lähes maagisena, kuten pienelle lapselle.
Peten perhe on onnellinen, mutta vähitellen asiat kotona alkavat liukua tilanteeseen jossa niiden ei pitäisi olla. Isä ja äiti riitelevät öisin, välillä isä makaa sohvalla ja välillä joudutaan lähtemään yöllä mummolaan. Tilanne kulminoituu rujosti ja Peten on pakko nähdä isänsä uusin silmin.
Vaikka Peten perhe ajautuu kuiluun, on kirjassa hämmentävää ilkeiden aikuisten vähyys. Lapsuuskuvauksissa on tavallisesti helppo vääntää lukijasta sympatioita, kun viranomaiset, terveydenhoitajat ja opettajat ovat tylyjä ja ymmärtämättömiä. Peteä ympäröivät leppoisat, vaikkakaan ei täydelliset, aikuishahmot, joka on varmasti lapselle jonkinlainen selviämisen tae kun kotiolot ovat kurjat.
Jos joku (muukin kuin minä) ilkeä kyynikko epäilee, että tämä kirja on näyttelijän tapa hankkia lisätuloja rahastaen lapsuutensa kovilla kokemuksilla, hän(kin) erehtyy. Kirja on kirjoitettu taitavasti ja kauniisti. Se ei saarnaa, valita, eikä sorru halpoihin ratkaisuihin.
Vaikka teemana on lapsuuden loppu, on tarinan kantavana voimana toivo, positiivisuus ja rakkaus. Pientä Peteä jäi ikävä!
