Sofi Oksanen: Puhdistus

Mitä tästä voi sanoa, paitsi että vihdoin luin? Te tiedätte jo tästä kirjasta kaiken paremmin kuin minä.

En tosin tiedä miten joistain kirjoista voi olla niin väärä ennakkokuva, vaikka lehdet ovat olleet väärällään arvioita ja puffeja. Jostain ihmeen syystä kuvittelin, että Puhdistus on seepiansävyinen tylsä lähihistorian kuvaus paperinmakuisista vääryyksistä ankealla maaseudulla.

Naurakaa vain.

Kirjahan oli sitten jotain aivan muuta. Kahdessa eri ajassa tapahtuneiden julmuuksien analogia, kertomus epätoivoisesta rakkaudesta, tuhoavasta kateudesta, vääryyksistä ja tosiaan - sovituksesta ja puhdistuksesta.

En uskaltaisi katsoa elokuvaa, vaikka kuulemma hyvä onkin. Kirja jo oli niin intensiivinen ja muutama kohtaus sai lukijan puremaan kynsiään kauheudellaan.

Nykyaikaan sijoittuvat pätkät toivat mieleen Lilja for ever -leffan ja Såld-kirjan (en tiedä onko suomennettu, samantyyppinen tositarina).

Oksanen on ansainnut maineensa. Kirja on loistava vaikkakaan ei erityislaatuisen. Varmasti sen maineesta iso osa tulee mielenkiintoiseen historialliseen ja poliittiseen kontekstiin, josta ei ole paljoa kirjoitettu, linkittämisestä.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Tämä naistenlehtien arvostelusuosikki on jostain syystä jäänyt minulta lukematta.

Löysin sen kirjahyllystäni, joten ilmeisesti olen ostanut sen tai sitten kirjatonttu on olemassa ja olen ollut kiltti.

En ole lukenut aiemmin vastaavaa afrikkalaista romaania. Se ei lähde mistään ennaltamääritellystä asetelmasta: eurooppalainen afrikassa / kurjuuskertomus / pelastunut lapsimorsian / tai - herra paratkoon - viiltävä suhdeanalyysi nimeltään esim. "epäonnistunut avioliittoni 20 vuotta nuoremman mahtavan pygmisoturin kanssa".

60-luvun Biafra on minulle tuntematon tarina, niin poliittisesti kuin ajankuvana. Tiedän vain että Herman & The Hermitsin No milk today (loistava biisi) oli vitsien mukaan Biafran kansallislaulu. Minun aikanani lautanen kehotettiin jo syömään tyhjäksi etiopialaisten lasten takia.

Oli siis mielenkiintoista tutustua Biafran nousun ja tuhon tarinaan. Vielä mielenkiintoisempaa oli paikallisten elämä tuolloin. Kirjassa avataan sekä maalaisköyhälistön, nousukasmaisen mustan yläluokan sekä sosiaalisesti valveutuneiden akateemikkojen elämää. Eurooppalaisia tarinan keskushenkilöistä on yksi, ei kovin mairitteleva mutta heikkoudessaan ja tyhjyydessään varsin kiinnostava ja aito hahmo. Eurooppalaisten, erityisesti brittien vaikutus näkyy kuitenkin maan politiikassa ja yksilöiden valinnoissa ja arvostuksissa.  

Kirjan arki, tavat, ruuat ja puheenparret tulevat iholle. Se ei kauhistele eikä ihannoi ympäristöään, vaan kertoo afrikkalaisen viitekehyksen yläpuolelle nousevan yleisinhimillisen tarinan rakkauden kaipuusta ja elämän epäreiluudesta.

Kirjasta saa vähän aurinkoa syksyyn, vaikka puolikkaaksi jäikin.

Älä vain lue tätä!

Ja ha-haa, siinähän sinä olet heti lukemassa..!

Näin pienenä muffani kirjahyllyssä Emile Zolan Nanán. Hän kielsi minua lukemasta sitä ennen kuin olen 18. Kävin heti seuraavana päivänä kirjastossa.

Hesari kielsi minua pari päivää sitten lukemasta Fifty Shades of Grey -kirjaa. Kirjan lukemisen kieltämisessä on jotain niin kutkuttavan keskiaikaista ja pohjoiskorealaista että innostuin vallan. Riensin siis heti googlettamaan ja mitä olenkaan menettänyt! Kuulemma a) jenkkikotiäitien likaisen pienen salaisuuden, jota (niin joku älypää on analysoinut ja kaikki toistelevat kuin papukaijat) b) luetaan diskreetisti tabletilta metrossa makalla töihin.

Kertoisiko joku vielä mihin ne kotiäidit menevät töihin?

Kirja, jota pitää sivistyneesti boikotoida, paheksuvasti analysoida tai ainakin ylemmyydentuntoisesti dissata lahopäisten kotiäitien heikkotasoiseksi ja degeneroivaksi viihteeksi, kuulostaa oikein kiinnostavalta.

Otava on jo näppärästi suomentanut ensimmäisen osan, Fifty Shades - sidottu. Myös leffasta on jo traileri.

Onko tämä syksyn kirjailmiö? Minä ainakin aion lukea, diskreetisti tai ei.

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu

Olin lukenut tästä kirjasta arvosteluja ja muodostanut hyvin antipaattisen ennakkokuvan kirjoittajasta ja hänen ajatuksistaan.

Sinänsä kirja ei hälventänyt niitä, mutta Chua kirjoittaa niin itseironisesti ja pilkkaa omaa fanaattisuuttaan ja tiukkuuttaan armotta, että kirja oli viihdyttävä lukukokemus.

Amy Chua on siis amerikankiinalainen Yalen professori, joka patistaa kahta tytärtään menestymään niin koulussa kuin klassisten instrumenttien soittajina. Painostus kohdistuu myös kaikkeen muuhun, joka pitää "perheen lippua" korkealla: isän syntymäpäiväjuhlien puheeseen, isoäidin hautajaispuheeseen (sen sijaan että lapset saisivat rauhassa surra, heidän piti tsempata viikkotolkulla suurenmoisen muistopuheen kirjoittamista) sekä yleiseen käytökseen.

Chua on taivaissa kun hänen tyttöjään kehutaan. Kotona he sitten saavat kuulla kunniansa. "Olet häpeäksi tälle perheelle, olet roskaa, adoptoin Kiinasta tytön joka suostuu harjoittelemaan tarpeeksi, poltan kaikki pehmolelusi jne." ovat argumenttejä, joilla tyttöjä taivutellaan tekemään mitä äiti kulloinkin haluaa.

Sophie soittaa pianoa kiltisti ja taipuu tottelevaisen vanhemman tyttären rooliin suosiolla. Nuorempi Lulu taistelee vastaan ja jokapäiväiset, tuntikausia kestävät soittoharjoitukset koostuvat kiljumisesta, karjumisesta, uhkailusta ja kiristyksestä. Käväisi mielessä miten ihmeessä Chuan ja hänen miehensä avioliitto on kestänyt tätä piano-/viulukeskitysleiriä.

Chuan teesi on että länsimaiset vanhemmat tsemppaavat liikaa lapsiaan, kehuvat tyhjästä eivätkä vaadi mitään. Kiinalaiset taas vaativat liikaa, mutta vastineeksi rankasta työstä lapset saavat onnistumisen kokemuksia. Tästä seuraa Chuan mukaan menestyksen kierre.

Esimerkki tällaisesta onnistumisesta: Sophie ei oppinut soittamaan kaksikätisesti erästä kappaletta. Äiti pakotti tämän harjoittelemaan myöhään yöhön, ilman edes lasillista vettä tai vessassakäyntiä. Lopulta tyttö oppi kappaleen, oli onnellinen siitä ja jäi soittelemaan vielä pitkäksi aikaa onnistumisen riemusta. Hmm.

Chua ottaa itselleen oikeuden päättää, mikä tekee hänen tyttärensä onnellisiksi ja se on tietysti maine ja kunnia soittajana. Entäs lapsuus joka vierähti velvollisuuksien parissa, stressaten soittokilpailuista ja harjoitellen usein niin että jopa perustarpeet kuten uni jäävät paitsioon? Vaikka kirjailija väittää kovasti vastaan, suorittavat tytöt hänen omia unelmiaan kuin pikkurobotit. Chua toteaakin, että Kiinassa lapsi on vanhempansa jatke.

Kirja oli joka tapauksessa hyvinkin hauska. Hauskaa oli myös lukea vinkeää nippelitietoa viulun- ja pianonsoitosta, joista itse tiedän hyvin vähän. Lisäksi kirjasta sai vinkkejä hyvästä klassisesta musiikista.

Jean-Louis Fournier: Isi, mihin mennään

Ranskassa tunnettu kulttuuripersoona Jean-Louis Fournier, kirjoittaa vahvan tarinan kahdesta vammaisesta pojastaan. "Lommoiset, köyryselkäiset, hennot, harittavahiuksiset ja tonttua puhuvat" Thomas ja Mathieu ovat syvästi kehitysvammaisia. Salama on iskenyt kaksi kertaa samaan isään.

Fournierin kirja koostuu lyhyistä katkelmista, tuokiokuvista ja ajatuksista. Se puhuu isän mustista tunteista, maailmanlopusta lapsen syntyessä vammaisena ja pienistä maailmalopuista, kun ymmärtää ettei ikinä tule vastailemaan lapsen kysymyksiin ja opettamaan hänelle maailman kauniita asioita.

Fournieria pitää pinnalla makaaberi, musta huumori. Hän varaa itselleen oikeuden vitsailla lapsistaan ja nauraa heidän edesottamuksilleen. Sama oikeus on kaikilla terveiden lasten vanhemmilla. Mutta kun katse kohdistuu vammaiseen lapseen, on se vakava, peittäen kauhistuksen ja helpotuksen siitä ettei itselle ole käynyt niin.

Ylenmääräinen korrektius vie lapselta oikeuden saada aikuinen nauramaan. Tervein suhtautuminen on Fournierin lastenhoitajalla, joka poikien pölhöillessä tokaisee heille: "Teillähän on pää täynnä heinää!"

Se on Fournierin mielestä osuvin diagnoosi, joka pojille on tehty.

Samalla kirjasta välittyy isän lämmin tunne, epätoivoinen toive saada yhteys lapseen, suru pieleen menneestä elämästä ja vimma antaa lapsille oikeus näkyä, oikeus olla vitsin kohteena, oikeus naurattaa ja itkettää.

Tekstit ovat kauniita ja kertakaikkiaan raikkaan rehellisiä. Sairaan lapsen vanhemmalla on oikeus tuntea myös mitä mustimpia tunteita, joita ei voi kenenkään kanssa jakaa. Ei sen pitänyt mennä näin. Mutta siltikin kirja kertoo rakkaudesta.
 

Jo Nesbø: Lumiukko

Kesä on fantasian, dekkareiden ja muun ihanan viihdekirjallisuuden aikaa. Harlekiineihin vedän rajan.

Kesän 2012 uusi tuttavuus minulle dekkaripuolella on Jo Nesbø ja Harry Hole. Nesbøn ensimmäinen dekkari, Lepakkomies, ei oikein vakuuttanut. Välillä kerronta ja juonenkäänteet olivat kuin... kuin... halvasta dekkarista? 

Ehkä asiaan vaikutti se, että tapahtumapaikka oli Australia ja väliin istutettu kuuleja punchlineja englanniksi. 

Lumiukon kohdalla herralle oli kertynyt jo kirjoituskokemusta useammasta dekkarista sekä hieman palkintojankin. Ehkä Harry Holen persoona oli myös jo ehtinyt syventyä ja vahvistua. 

Tykkäsin tästä kovinkin paljon. Dekkarina siinä on suoraa toimintaa, vihjeitä lukijalle, useita ehdokkaita epäillyksi ja useita murhia. Jam! Synkistelyä ja yhteiskunnallista kritiikkiä - noita svedudekkareiden helmasyntejä (tai helmiä mausta riippuen) - ei Harry Holen maailmasta löydy. Jos menee huonosti, lähtee suoraviivainen ryyppyputki päälle. 

Hole osaa yllättää niin esimiehensä kuin lukijansa. Hän on fyysisesti ja etsiväkapasiteettinsa puolesta sopivan yliverto, jotta lukija saa nautintoa miten hän hoksaa kelmien juonet ja kyykyttää pahiksia. Tässä kirjassa paha saa myös rangaistuksensa, siitä Hole pitää huolen. 

Seuraavaa putkeen vaan!  

Ilkka Raitasuo & Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa

Mielenkiintoinen kertomus Anna Lappalaisen elämästä sen osalta mitä on saatu rekonstruoitua sairaskertomuksista ja hänet tunteneiden kertomista anekdooteista. Samalla käytännönläheinen historiikki mielisairaanhoidosta Suomessa.

Anna Lappalainen alias Prinsessa oli sijaiskodeissa elänyt tyttö, joka aikuistuttuaan sairastuu ja viettää käytännössä koko elämänsä mielisairaalassa 92-vuotiaaksi. Selviytyäkseen sairaudestaan, elämästään ja ympäristöstään ja luodakseen oman onnellisuutensa, kehittää hän itselleen ylhäisen persoonallisuuden tuoden iloa ja väriä yhteisönsä elämään. Kirja on neutraali näkökulmaltaan, päähenkilö Prinsessaa ei romantisoida vaan kerrotaan myös hänen vaikeasta ja negatiivisesta käyttäytymisestään.

Mielisairaanhoitoa sen sijaan kohdellaan lähes silkkihansikkain. "Raskaita hoitomuotoja" kappaleen nimen olisi voinut muuttaa muotoon "sadistisia hoitomuotoja". Toisaalta kirjoittajat yrittävät valottaa, miten shokki- tai kouristushoitoa pidettiin tuolloin ihan oikeasti terapeuttisena (ja sähköhoitoahan käytetään toimivasti vieläkin). Ne olivat myös tehokkaan lääkityksen puutteessa ainoita vaihtoehtoja, joilla voitiin yrittää helpottaa potilaan ahdistusta ja harhoja. Mielisairaanhoidossa oli jo tehty suuria edistysaskelia, muun muassa muuttamalla ympäristö miellyttäväksi ja kauniiksi. Tarkoitus siis pääosin oli hyvä, mutta kirjassa kerrotaan myös miten Annalle annettiin voimakasta pahoinvointia aiheuttavaa apomorfiinia rangaistukseksi huonosta käytöksestä.

Olisi mukava tietää enemmän Annan lapsuudesta, nuoruudesta ja sairastumista edeltävistä tapahtumista. Hieman saamme makustella 20-luvun Helsingin seura- ja arkielämää hänen kauttaan. Parasta antia kirjassa ovat aidot kirjeet ja sairaskertomukset, jotka on kirjoitettu ajan henkeen ja ihanalla vanhalla ulosannilla.

Hurjan surullinen tarina silti oli ja jäi miettimään, mitä Prinsessa masennuskausinaan tunsi ja ajatteli yksin eristyksissä maailmasta.

Leffan traileri: