Jens Lapidus: Rahalla saa

Like, 2010.

Jos Katarina Wennstam karkoitti minut hetkeksi svedudekkareiden parista, sai tämä kirja uskoni palaamaan.

Lapiduksen dekkari oli ah-niin-raikas Wennstamin kirjan synkkämielisten soo soo -mielipiteiden jälkeen. Tässä on kunnon gansterimeininkiä. Ei mitään ällöttäviä kidutusraakuuksia (joihin olen myös kyllästynyt), vaan perusnyrkkitappeluita, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Toteava ja lyhytvirkkeinen teksti vain alleviivaa olennaisuuksiin keskittyvää toimintaa. Välillä kirjailija käyttää jopa vinoviivaa listatessaan kaksi vaihtoehtoa/adjektiivia (kas näin).

Päähenkilö J.W. (Johan) on köyhä opiskelija, joka on onnistunut bluffaamaan itsensä Tukholman raharikkaiden turhanpäiväisen jälkikasvun kaveripiiriin. Viikon biletyksen kokaiineineen ja shamppanjoineen J.W. rahoittaa ajamalla pimeää taksia (muttei ikinä Stureplanilla). Parempiin ansioihin J.W. pääsee käsiksi, kun hän saa mahdollisuuden edetä suharista kokaiinin välittäjäksi.

Samoissa bisneksissä liikkuu myös jugoslaavimafia, jonka kautta päästään kurkistamaan rikollisten arkeen. Kirjailija Jens Lapidus on itse menestyvä asianajaja, joka tuntee Tukholman alamaailman asiakkaittensa kautta. Keskeisimmillä pahiksilla on kaikilla pehmeät kohtansa (lapsi, sisko, jonkinlainen oikeudentunto), joten lukija enimmäkseen pitää heistä (enemmän kuin Stureplanin nilkeista).

Kaksi todellisuutta, yläluokan köyhäjärkinen ylellisyys ja raadollinen katuelämä, kohtaavat yllättävillä tavoilla. J.W. on näköalapaikalla kumpaankin ja luovii sujuvasti eri ympäristöissä, joita yhdistää rahan ja vallan ihannointi. Mutta kuka hän itse todella on? Rakennetun kuoren varaan laskettu identiteetti näyttää traagisuutensa, kun J.W. ei voi avautua läheisimmälle ihmiselleenkään.

Lukiessani kirjaa oli iltapäivälehdistössä ajankohtaisena prinsessa Madeleinen suhdekriisi Jonaksen kanssa. Madeleine seurueineen vilahtaa myös tässä kirjassa ja biletystä hiihtoreissuilla (!) ja kartanoviikonloppuina kuvataan kursailematta päihteineen ja irtosuhteineen. Yhtäläisyydet huvittivatkin minua kovasti, varsinkin kun kirjassa kuvataan ko. miestyypin tuntomerkit käyttäytymiskaavan lisäksi sisältäen pukeutumisen ja hiusmallin (nuoltu ”menestyskypärä” tai New England -jakauskampaus).

”Stockholm noir” -trilogian toisessa osassa on täysin uudet henkilöt, yhtä lukuun ottamatta (eikä hän ollut kukaan niistä, joihin lukija kiintyy). Rahalla saa -kirjan aloituskappale antaa ymmärtää tarinan jatkuvan, mutta kertomuksen taustalla kulkenut lanka jätetään avoimeksi. Tämä, ja sarjan jatkaminen puhtaalta pöydältä on varmasti tyylikkäin ratkaisu kirjallisesti, mutta olisin kovasti halunnut lukea samojen henkilöiden myöhempiä vaiheita.

Odotan malttamattomana leffan näkemistä. Leffateattereista Rahalla saa on jo kadonnut, mutta tietääkö kukaan, milloin se on DVD:llä?