Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

 

Otavan kirjasto: 2012

Minulle uusi tuttavuus, Alan Hollinghurst, avaa kirjansa lupaavasti. 1900-luvun alun kartanodraama tuo hieman mieleen Sarah Watersin Vieras kartanossa -kirjan ja muut herkulliset, epäilyttävässä vanhassa miljöössä kehittyvät draamat.

Two Acresin vaatimattomassa pienessä kartanossa asuu isätön (hieman köyhtynyt) perhe, Sawlet. Perheen poika George tuo viikonloppuvisiitille uuden Cambridge-ystävänsä, Cecil Valancen. George on pidättyväinen ja ujohko, Cecil taas röyhkeän itsevarma ja huomioon tottunut. Herkkä teinitytär Daphne ihastuu Ceciliin saaden jonkinmoista vastahuomiota, samalla kun kulissien takana on käynnissä kuuma ja kielletty suhde Georgen ja Cecilin välillä. 

Cecil kaatuu sodassa ehtien saada tunnustusta runoilijana. Hänen muistonsa haaskalla kohtaa useampi henkilö ja sukupolvi.

Kirja on jaettu viiteen osaan, joka jokainen hyppää kymmenisen vuotta eteenpäin. Aina osan alussa lukijan kestää hetken uudelleenorientoitua, siihen ketkä ovat uusia henkilöitä ja ketkä vanhoja tuttuja ja missä ajassa ja paikassa liikutaan. 

Kirjan kaksi ensimmäistä osaa ovat mainiota. Avausjakso kuvaa Cecilin Two Acressa viettämää viikonloppua, sen salaisia virtauksia ja eri henkilöiden toisistaan poikkeavia käsityksiä tapahtumista. Hollinghurst on näppärä kuvaamaan sosiaalisissa tilanteissa tapahtuvia sävyjen muutoksia ja henkilöiden energiatason ja tunnelman vaihtelua keskustelujen ja tilanteiden edetessä, hienovireisen häpeän, toiveikkuuden tai pienten väärinymmärrysten vuoksi. 

Toinen osa taas avaa karmaisevaa avioliittoa pröystäilevässä kartanossa. Alkoholinhuuruinen loputon juhla paljastaa niin lasten henkisen turvattomuuden kuin aikuisten tunnekylmät välit ja vihamielisyyden. 

Siihen kirja sitten lässähtääkin. Loppuosa kuvaa lähinnä Cecilin elämänkerran kirjoittajaa ja hänen kirjallisia seikkailuitaan. Kirjassa varsin moni henkilö on homoseksuaali ja loppua kohden kirja muuttuu jonkinlaiseksi kuivaksi akateemisten kirjallisuuspiirien gayensyklopediaksi. 

Olen sivulla 499 (kokonaisuudessaan 535 sivua) ja en ole varma saanko pakotettua itseäni lukemaan sen loppuun. 

Mainittakoon vielä että kirja oli löytö Kaapelitehtaan iki-ihanasta kirjakaupasta, josta löytyy jonkin verran kirjoja mutta lähinnä klassikkoleffoja ja mitä suloisempia askartelu- ja lahjatavaroita. 

Charlaine Harris: Dead ever after

Viimeinen Sookie Stackhouse -seikkailu (kyllä, olen lukenut kaikki kolmetoista) oli ihan kelvollista tavaraa. Sookien tarina vedetään yhteen. Vihollisten kanssa selvitetään välit ja ystävät kerääntyvät Sookien tueksi. Rakkauskin löytää Sookien, vaikka ja juuret omaan paikkaan maailmassa vahvistuvat. Kirjassa ei enää aloiteta uusia juonikuvioita eikä esitellä uusia yliluonnollisia olentoja. Toki kirja myös tästä syystä oli hieman laimea, mutta siinä yhdistyi taas Sookien arki kunnollisena yhteisönsä jäsenenä yliluonnollisiin seikkailuihin. Vampyyrin ovat jopa hieman sivuosassa. Sen sijaan demonit, puolidemonit, selvännäkijät, ihmissudet, muodonmuuttajat, noidat, keijut ja itse paholainenkin ovat paikalla. 

Jos et ole lukenut näitä, niin kyse on siis kirjoista joihin mainio True Blood -sarja perustuu. Gummerus on suomentanut sarjaa ripeällä tahdilla. Yhden kokeiltuani huomasin että jopa laiskan kannattaa kuitenkin lukea nämä englanniksi, ne ovat paljon hauskempia. Kieliasu on värikästä etelävaltioiden englantia ja yksi kirjasarjan viehättävimmistä asioista.  

Liza Marklund: Ajojahti

Otava, 2013

Ajojahti on Liza Marklundin kelvollinen uusi Annika Bengtzon -dekkari. Luen näitä velvollisuudentuntoisesti, koska Marklund oli se joka tutustutti minut ensimmäisenä ruotsalaisten dekkareiden sekä naisdekkareiden maailmaan ja sitä kautta yleisemminkin dekkareiden mielettömän monimuotoiseen ja monikansalliseen maailmaan. Dekkarithan ovat parasta nojatuolimatkailua!

Olen itse lukija, jolle miljöö ja ihmissuhteet ovat pääosassa ja itse rikos sivuosassa, eikä se mielellään saa olla kovin raaka. Marklundin uutuudessa se on sitä. Solsidan-sarjasta tutussa Saltiksessa kidutetaan lähes kuoliaaksi entinen huippupoliitikko ja hänen vaimonsa katoaa. Tapausta seuraavat Annika uutisreportterin ominaisuudessa sekä poliisi Nina Hoffman, joka figuroi aikaisemmin kirjassa Elinkautinen.

Kirjaa voisi luonnehtia syvällisellä laatuarviolla ”ihan ok”. Marklundin pari viimeistä, mm. Somaliaan sijoittuva Bengtzon-seikkailu oli ylivenynyt eikä pitänyt otettaan. Tämä on ihan perusnapakka dekkari. Kiinnostavinta on jälleen kerran Annikan yksityiselämä: uuden elämänkumppanin tytär, joka ikävöi äitiään ja näyttäisi vihaavan tulisesti Annikaa sekä entinen mies Thomas, jonka freesin ja komean ulkomuodon takana alkaa kasvaa katkera, pahantahtoinen ja alhainen hirviö. 

Annikan yksityiselämän jännitteissä pyöritään kuitenkin aina liian vähän minun makuuni. Josta syystä pitääkin aina lukea se seuraava kirja.   

Lue naisia 2014!

Oletko tietoinen lukutottumustesi vaikutuksista tasa-arvoon? Naiset lukevat enemmän kuin miehet. Miehet lukevat mieskirjailijoita. Naiset kumpiakin. Kummat myyvät enemmän? Naiskirjailijoiden kannet koristetaan usein chick-lit-tyyppellä grafiikalla; olivat ne sitä tai ei. Kumpiin omat postaukseni painottuvat..?

Heikki Haapavaara kirjoittaa päivän Kauppalehdessä (5.2.) Lue naisia 2014! -kampanjasta. Sen aloitti kirjailija Joanna Walsh, täällä hänen kolumninsa aiheesta: http://www.theguardian.com/lifeandstyle/womens-blog/2014/jan/20/read-women-2014-change-sexist-reading-habits.

Twitterissä suositellaan nyt hashtagillä #readwomen2014 naisten kirjoittamia kirjoja luettavaksi erityisesti tänä vuonna.

Tässä minun TOP 5 suositukseni 2014:

1. Alice Munro
2. Doris Lessing
3. Haapavaarankin mainitsema Kaari Utrio!
4. Joyce Carol Oates
5. Charlotte Bronte

Jennifer Egan: Sydäntorni

Tammi 2013

Eganin romaania alkaa lukea kuin klassista kummitusjuttua. Elämässä epäonnistunut Danny pakenee New Yorkin klubimaailman väkivaltaisia välienselvittelyjä Eurooppaan, auttamaan arvopaperimeklarina rikastuneen serkkunsa Howardin linnan restauroinnissa. Linna sijaitsee jossain Itävallan, Saksan ja Tsekin väleillä, tarkkoja koordinaatteja ei ole koska ”rajat liikkuvat koko ajan”. Näin romanttinen linna on asetettu häilyvälle alueelle, jollainen tarinakin on. Viitteitä siitä, että kuvitelma ja tosi limittyvät, on mukana koko ajan. 

Dannyä syö syyllisyys Howardin hylkäämisestä lapsena julman jekun seurauksena luolastoon, josta tämä hädin tuskin selviää hengissä. Mitkä ovat Howardin motiivit kutsua Danny linnaan? Dannyn todellisuudentaju alkaa häiriintyä. Paitsi että mikä on todellista? Koko elämä voi olla itsesuggestiota ja toisaalta koskettava tarina ja sen vaikutukset todellistakin todellisemmat. 

Tämä käy selväksi myös vankilan kirjoituskurssilla, jossa tarinat vievät mukanaan tai aiheuttavat kohtalokkaita seurauksia. Seuraamme jännitettä opettaja Hollyn sekä Rayn välillä, jonka tarina alkuperäinen linnaseikkailu tuntuu olevan. Kertomusten liikkuessa limittäin, huomaan rukoilevani että Dannyn ja Howardin kummituslinna ei paljastuisi kuvitelmaksi.  

Linnan Sydäntorni – linnoituksen ja myös psyyken viimeinen pakopaikka johon viedä turvaan rakkaansa – on mahtava satukuvaston kollaasi. Siellä majailee itsepäinen vanha paronitar, jonkinlainen sekoitus Tähkäpäätä ja syöjätärtä. Hän tarjoilee Dannylle mädän maan makuista viiniä 1800-luvulta, saaden tällä taikajuomalla aikaan suloisia harhoja. Tornin alla velloo öinen kasvillisuus mustana kuin meri. Sisäpihalla ammottaa mustana pohjaton, kauhulta löyhkäävä allas johon linnan aatelissuvun kaksoset ovat hukkuneet/hukutettu. Entäs sitten umpeen kasvaneet sypressipöheiköt tai maanalainen luolasto ja kidutuskammio, muhkeaa goottikuvastoa on roiskittu ilahduttavan reippaalla kädellä. 

Synkistä satujen metsistä siirrytään viimein Hollyn elämään. Elämän raunioilta ponnistanut entinen narkomaani, kahden pienen tytön äiti, koskettaa lukijaa riipivästi. Holly tuntee epätoivoista vetoa Rayhin ja tämän tarinaan. Ja niin käy, että Holly päätyy Rayn tarinassaan kuvailemaan linnaa kummasti muistuttavaan luksusretriittiin. Kirja jättää hänet uudistumisen kynnykselle. Tarina voi muuttaa todellisuutta.

Liza Klaussmann: Punaisen sään tiikerit

WSOY 2013

Sodanjälkeisen Amerikan ylempi keskiluokka viettää kesiään Martha's Vineyardsin pursiseuralla, auringossa kuumenneilla tenniskentillä, illallisilla, puutarhajuhlissa, venevajoissa ja osteribaareissa siemaillen Martineja, Whisky Soureja ja loputtomia GT:itä. 

Nick- ja Helena-serkusten avioliitot ovat kummatkin hivenen omituiset ja niin ovat rouvat itsekin. Salaisuudet, tragiikka, kieltäytyminen näkemästä todellisuutta ja kaiken sen huuhtominen alas shamppanjalla kasvot hilpeässä tekohymyssä on heille surullisen tuttua virheitä ja harha-askelia täynnä olevan elämän varrelta.

Serkusten lapset Ed ja Daisy ovat siltä vielä viattomia. Tai sitten turmeltuneita. Viimeistään kesänä jona saarella tapahtuu jotain hirvittävää, tuntuu pahuus leviävän kaikkeen ja kaikkiin. Kulissit säilyvät pystyssä ja perhe pitää yhtä, kuin pitäen viholliset lähellään. Pinnan alla jotain kuitenkin lähtee liikkeelle. Mutta kuka heistä onkaan pahin?

Ihanaa kuumien loputtomien kesien kuvausta, onnettomien avioliittojen kuvausta, sykähdyttävää pahuuden kuvausta. Klaussmann saa sekä inhoamaan että pitämään jokaisesta henkilöhahmosta. Huomaat tuntevasi sympatiaa jopa itse psykopaattia kohtaan.

Lue!

Alice Munro: Kallis elämä

Tammi 2014

Jos haluaa kokeilla Munroa, kannattaa aloittaa Liian paljononnea -kokoelmasta. Se on mustan humoristinen ja ihastuttava. Myös Julkisia salaisuuksia -kirjan pikkukaupungin salaisuudet ja ihmiskohtalot hienovaraisine käännekohtineen osuivat. Munron novellikokoelmista ehkä synkin on juuri Kallis elämä. Samalla myös kiinnostavin, sillä neljä viimeistä novellia valottavat kirjailijan omaa lapsuutta. Miten kirjailijasta tulee kirjailija? Munron lapsuutta leimasivat vaikea äiti, joka halusi hienompaa elämää kuin heidän oli. Samoin vilkas mielikuvitus ja kyky nähdä draama ihmisten kohtaamisissa ja arjen oudoissa tapauksissa.  

Alice Munro ei tuhlaa tilaa maalailulle. Kertomukset sukeltavat päähenkilöidensä elämään pää edellä ja etenevät säästeliäästi ja varmasti kuin jyrä kertoen oleellisen. Ja Munro näkee tuon oleellisen vivahteissa, joita muut eivät näe, ja osoittaa ne lukijalle tarkalla psykologisella silmällä. Tarkkailija tuntuu olevan humaani, mutta ei dramatisoi, ei alleviivaa, ei tuomitse. Kertomuksissa on yleensä seesteisen pinnan alla terävä kärki ja käänne, joka yhtäkkiä vetäisee maton lukijan jalkojen alta ja jättää haukkomaan henkeään.

Kuulostaako korkealentoiselta? Munroa on vaikea kuvata toisin. Mainittakoon, että kertomukset ovat myös hyvin viihdyttäviä. 82-vuptias Alice Munro on kertonut, että tämä on hänen viimeinen kirjansa. Neljässä omaelämänkerrallisessa tekstissä hän kertoo sanovansa kaiken tärkeimmän koko uransa varrelta.