Haydenia ja lumisadetta Italiassa

Torey Hayden: Lapsi muiden joukossa. Seven, 2010.

Kirjapeto on Italiassa ja pahoittelee aakkosten puutetta, ja koska tuostakin sanasta jai pikkupallerot paalta pois, menee senkin vaarin...

Hiihtoloma tuli todella tarpeeseen ja loman nimesta huolimatta keskeisin aktiviteetti on tarkoitus olla lukeminen. Jostain syysta luen aina lentomatkalla Torey Haydenia. Hayden ilmeisesti myy hyvin kentalla, koska valikoima on joka kerta kattava.

Onnistuin lukemaan koneessa lievassa sivukenoasennossa kirjaa puoleenvaliin, samalla kun olin koytetty kiemurtelevaan lapseen vauvaturvavyolla (juuri nain pain, MINA olin koytetty HANEEN) ja ahdettu toisen ikkunasta kurkistelun ja kaytavalle karkailun valille energiansa jakavan valiin. Proseccoa en sentaan kyennyt samalla siemailemaan vaan jouduin tyytymaan Air Dolomitin muhkeaan salami-voi-sampylaan ja sylimatkustajan kokiksen rippeisiin (housuillani).

Hayden on psykologi ja erikoisopettaja, joka kertoo työssään kohtaamistaan lapsista. Hänen kirjojaan on mainittu myös tirkisteleväksi psyko-hömpäksi. Mielestäni niistä välittyy aito välittäminen lapsia ja rakkaus työtä kohtaan, joten en allekirjoita edellistä. Sitäpaitsi kahden alle 4-vuotiaan terroristin äitinä saa hyviä vinkkejä Haydenin viilipyttymäisestä suhtautumisesta uhoaviin ja tuhoaviin pienokaisiin.

Lapsi muiden joukossa on taattua Haydenia, muttei tarina rankimmasta paasta, mika oli ihan mukavaa. Erotuksena muihin kirjoihin keskeiseksi ja rakastettavimmaksi vaikka myos sarmikkaimmaksi henkiloksi nouseen eraan oppilaan aiti. Lisaksi Haydenin tamankertaisessa ryhmassa seikkailee Pohjois-Irlannista kotoisin olevia, traumatisoituneita lapsia. Kiinnostavin on kahden pienen sisaruksen valinen suhde: toinen vaikenee tyystin ja toinen omistautuu taman hoitamiselle. Mutta kumpi heista onkaan manipuloiva osapuoli?

Tassa kirjassa Hayden viittaa kirjoittamiseensa ja mainitsee asuneensa ulkomailla muutaman vuoden kirjoittamassa ja palanneensa sitten kenttatyohon. Tama antaa uskottavamman viitekehyksen tarinalle, silla myonnan etta mielessani on kaynyt liekohan nama viimeiset kirjat aivan tosielamasta sittenkaan... Niin samankaltaisia tarinat ovat. Mutta ilmeisesti huonosti kohdeltujen, ongelmaisten ja pelastajaa odottavien lasten tarinat ovat sita.

Hayden on positiinen ja reipas ja kaytannollinen ja hanta on ilo lukea. Suosittelen lentomatkustajille seka toimintaterapeutin tenttien kanssa tuskailevalle ystavalleni josta tulee Suomen Torey Hayden. :)

Vilaisin tuossa illansuussa ulos ikkunasta mukavalta lukusohvaltani takan aaressa, vain huomatakseni etta Veronassa sataa lunta! Mitas pelia se tammoinen on?

Lapsuus romanian maaseudulla

Herta Müller: Matala maa. Tammen keltainen kirjasto, 2009.

Takakannen Herta Müller näyttää vakavien kovanaamadekkaristien Bella Blockin ja Jane Tennisonin risteykseltä. Perjantaina FST esitti Müllerin haastattelun ja kuvanauhalla hän oli hyvin erilainen: lähes tyttömäinen, hauras ja rohkea. Kiinnostuin kirjasta ihan eri tavalla kun olin nähnyt haastattelun, Müller vaikutti todella ihastuttavalta ja ihailtavalta henkilöltä. Todella katson ylöspäin ihmisiä, jotka totalitäärisessä yhteiskunnassa uskaltavat kammeta vastaan, henkensä menettämisen uhalla. Menneisyys onkin painanut jälkensä Mülleriin ja nousee hänen teksteissään voimakkaasti esille.

Matala maa on kuin huono trippi. Älkää käsittäkö väärin: kirjana se on hyvä, tarkoitan sen herättämiä tunteita ja mielikuvia sekä kirjoitustyyliä. Kirja koostuu viidestätoista kertomuksesta joista niminovelli on pisin. Kaikki tarinat on kirjoitettu lapsen, pienen tytön, näkökulmasta. Ne ovat surrealistisia, vääntyneitä, ahdistavia ja naurettavia. Samalla kirja kertoo hyvinkin tarkkaan Romanian saksalaisen maaseudun elämästä; uskomuksista, tavoista ja arjesta. Kirjalija käyttää tehokeinona lastenlorumaista toiston ja variaation teemaa, joka alleviivaa lapsen hallitsematonta ja kauhistuttavaa maailmaa.

Niminovellin lisäksi mieleeni jäi erityisesti Švaabilainen kylpy. Tarinassa koko perhe käy vuorotellen pesulla samassa kylpyammeessa veden muuttuessa yhä mustemmaksi ja likamakkaroiden lilluessa veden pinnalla. Nauratti, ja kuvaus harmaista kelluvista makaroneista oli niin elävä että samalla melkein puklu nousi kurkkuun (olen hieman hienohelma).

Päähenkilön isä on juoppo ja äiti katkera ja kova nainen. Isovanhemmiltakaan ei paljon empatiaa piisaa. Hommat on hoidettava ja pillittämiseen ei ole aikaa. Sitaatti, jossa kertomuksen äiti on juuri tyhjentänyt varpusenpoikasia pesästä ja viskonut ne kissan syötäviksi, antaa kuvaa kirjan tunnelmasta:

”Äiti seisoo yhä pitkillä tikapuilla. Puolat litistävät hänen jalkapohjansa leveiksi. Äiti seisoo jalkapohjillaan yläpuolellani. Hän rusentaa kasvoni. Äiti astuu silmieni päälle ja painaa ne sisään. Äiti tallaa pupillini silmänvalkuaisiin. Äidin jalkapohjissa on mulperipuun marjojen jättämiä tummansinisiä läiskiä.

Äiti vilkaisee vinosti minuun. Hänen naamansa puolikas on iso ja kylmä kuin puolikuu. Äidillä on enää vain puoli naamaa, ja silmä on kapea kuin rako. Tikapuut huojuvat, ja äiti keinuu kylän yllä. Äiti yltää koskettamaan käsillään kuolleita jotka ovat taivaassa.”

Kuvaus on kuin autenttinen lapsen mieleen painunut muisto, alhaalta ylöspäin perpektiivi on lapsen ja samalla kertoo äidin musertavasta kaikkivoipaisuudesta pienen kertojan elämässä.

Pidin, ja luen varmasti lisää Mülleriltä, mutta siinä välissä ajattelin vilvoitella jollakin hitusen kevyemmällä...

Oi Hanif, miksi olet niin ihana?

Hanif Kureishi: Olisi vähän kerrottavaa. WSOY, 2009.

Aivan kuin Esikaupunkien Buddhan päähenkilö olisi kasvanut aikuiseksi ja kertonut rapistuvasta kehostaan, yhä etsivästä mielestään ja harhapoluistaan sekä samoista paheista, joista piti nuorena.

Esikaupunkien Buddha täräytti tajuntani apposelleen 18-vuotiaana. Ennen kuin tartuin tähän kirjaan, ajattelin että Kureishi on nuoruuden napakymppiteoksellaan yhä ratsastava, yhdentekeviä kirjoja väsäilevä eläkeläinen. Mutta voi! Hän kirjoittaa niin huikeasti, että viettelee uudella tekstillään yhtä totaalisesti kolmikymppisen naisen siinä kuin viimeksi teini-ikäisen elämännälkäisen tytön.

Päähenkilö Jamalin sielunmaailma, ulkonäkö ja aivoitukset ovat niin samanlaiset kuin nuoren Karimin, että en voi kuin uskoa että kirjailija peilaa vahvasti itseään hahmoihin (eikös tämä ole yleinen virhetulkinta?). Jostain kumman syystä pidän Kureishin lievästi moraalittomista, nokkelasanaisista ja luiperoista päähenkilöistä.

Kirja sisältää elämänviisauksia ja sitaatteja, hieman runsaammalla kädellä annosteltuina (H.K. taitaa pitää aforismimuistiota ja on halunnut mahduttaa kaikki ne juuri tähän kirjaan). Mutta monet osuvat nappiin, kuten huomiot lasten ja vanhempien suhteesta sekä lännen ja idän vastakkainasetteluista. Esimerkiksi Jamalin paras ystävä Henry valmistautuessaan illanviettoon Kama Sutturassa toteaa (karvojen ajelun ja jointtien polttelun lomassa):

”Irvaile vain, mutta kaikki tämä paskapuhe sivilisaatioiden eli islamin ja lännen välisestä konfliktista on vain yksi muunnelma vanhasta puritaanien ja liberaalien, siis mielikuvitusta vihaavien ja sitä rakastavien välisestä konfliktista. Se on kaikkein vanhin konflikti, sorron ja vapauden välinen.”

Kirja on kevyensyvällinen ja naurattaa vietävästi lakonisilla kommenteillaan. Erityisen hauskoja olivat kuvaukset Jamilin teinipojasta, Rafista, sekä tämän lievästi sanoen väheksyvät mutta ihailtavan värikkäät kommentit isälleen:

”Jos lausahdin esimerkiksi: ’Tosi radikaali-hektistä, jee!’ niin hän mutisi: ’Että hävettää, tommonen vanha surkee pulipää plösö, viittä vaille vainaa. Jos viittisit pitää lärvis kii.’”

Kirja seikkailee räkäisten lähiöbaarien, hienostoasuntojen, porttoloiden, maaseutukartanoiden ja orgialuolien väliä. Psykiatri Jamal analysoi myös lähipiirinsä unia ja osallistuu keskusteluihin aina ”nuppinikkarin” silmälasein. ”Kun hän luulee puhuvansa itsestään, kenestä hän todella puhuu”, kehottaa Jamal varovaisuuteen potilaita kuunnellessa. Entä puhuuko Jamalin itsensä kertojanääni aina totta? Kun hän puhuu toisista, puhuuko hän sittenkin itsestään?

Jamalin menneisyydessä on murha, joka heittää pitkän varjon nykyisyyteen. Lukija kokee lopussa vääjäämättä häämöttävän katastrofin tai katharsiksen painon lisääntyvän kirjan edetessä näennäisen rauhallisesti työn, vapaa-ajan ja keskustelujen rytmittämänä. Lopun rytinä jää kuitenkin puuttumaan ja tilalle viriää hienovarainen tyytyväisyys, hienovarainen onni.

Loistava haastattelu kirjaan liittyen löytyy:
http://www.telegraph.co.uk/culture/books/3671392/Hanif-Kureishi-A-life-laid-bare.html

Tämä on hieno kirja ja Hanif Kureishi on ihana.

Lukupijri

(jääkaappimagneeteista oli kadonnut toinen i...)

Tänään oli lukupiirin ensimmäinen tapaaminen. Jännittävää! Mutta lukijoiden kemiat pelasivat hyvin yhteen ja kuusi paikalla ollutta oli loistava määrä, kaikki ehtivät puhua ja keskustelu ei jakautunut pienempiin ryhmiin. Ihana puhua kirjoista muiden kanssa tuntematta itseään nörtiksi ("kamalaa, oletko lukenut senkin!") ja kuulla muiden ihan loistavia kommentteja ja lukusuosituksia. Valtaosa piiriläisistä sattuu olemaan viestinnän ammattilaisia, vain yksi arkkitehti rikkoi sääntöä. :)



(illan onnellisen tietämätön päähenkilö)

Aiheena oli Anna Gavaldan Lohduttaja. Ainoastaan yksi oli lukenut sen kokonaan (ja jo vuosi sitten eli ei lukupiirin ansiosta). Kirjasta sulkeutui kuitenkin todella kiinnostavaa keskustelua ja analyysia! Mm. siitä, toimiiko teksti alkuperäiskielellä ranskaksi paremmin ja onko kritisoimani kolmen pisteen viljelyn tarkoitus saada lukijan olo yhtä epävarmaksi ja sekavaksi kuin päähenkilön psyykkinen olotila.



Seuraavaksi sovimme Marko Kilven Kadotetut. Päätimme myös maistella viinejä rypäleittäin, jotenkin viinilasi sopii siihen kirjan rinnalle...



(laiskan emännän pikatarjoilut)

Minkätyyppisiä lukupiirejä teillä on? Miten ne toimivat? Teettekö muutakin kuin puhutte kirjoista (ja juotte viiniä)?

Masentavaa matikkaa

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys. WSOY, 2009.

Älä ikinä luota fiktiivisten henkilöiden suosituksiin! Kirjaa suositteli minulle eräs sisilialainen komissaari Salvo Montalbano, jota kosisin heti ellen olisi naimisissa (sitä paitsi hän on mieheni kaksoisolento). Andrea Camilleri kirjoittaa niin täydellisesti, etten voinut olla kuin uskomatta kun Giordanon teosta ohimennen kehaistiin Montalbano-dekkarissa La danza del gabbiano. Yleensä Camilleri järjestää komissaarinsa käsiin ja yöpöydälle laatuluettavaa.

Laadukasta tämäkin on siinä mielessä, että teos sai Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Premio Stregan, vuonna 2008. Luin kirjan kesällä alkuperäisversiona La solitudine dei numeri primi. Huomasin, että teos on suomennettu, joten avaudun lyhyesti vaikutelmistani…

Kirjoittaja on kieltämättä erittäin taitava ja hänen ilmavaa ja tarkkaa tyyliään oli helppo lukea myös italiaksi. Minua jäi vaivaamaan itse tarina; miksi hän on kirjoittanut sen? Mieleen tulee tietyt suomalaiset leffat, kuten Paha maa. Totaalisesta synkistelystä on ilmeisesti helpompi kursia kasaan juoni. Fiksu, positiivinen tai nokkela leffa/kirja onkin jo kinkkisempi homma.

Alku oli lupaava; kylmä ja suorituskeskeinen isä pakottaa tyttärensä Alicen hiihtotunneille ja hermostuksissaan tyttö laskee joka kerran housuihinsa. Nolon tilanteen välttääkseen hän harhautuu rinteessä ja putoaa sumussa kielekkeeltä loukkaantuen vakavasti. Toinen onneton lapsikohtalo on Mattia, yksinäinen pikkupoika, jota jälkeenjäänyt pikkusisko palvoo. Mattia häpeää siskoaan ja jättää tämän odottamaan puistossa sillä aikaa kun menee yksin syntymäpäiville, jonne kumpikin on kutsuttu. Sisko luonnollisesti katoaa ja hänen kohtalonsa jää avoimeksi.

Eristäytyvien, älyllisten teinien maailma kotibileissä ja koulussa on vielä hyvin kuvattu ja siihen voi samaistua. Sitten lässähtää. Alice ja Mattia tarvitsevat toisiaan ja varmasti rakastavat toisiaan, mutta he eivät vain kykene tarttumaan toisiinsa. Tästä kirjan nimi, alkuluvut on tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen vaikka viistäisivät läheltä toisiaan.

Kirjan loppu on tympeää synkistelyä ja pälyilyä ja haluaisin ravistella möllöttäviä päähenkilöitä niin että alkuluvut ropisisivat lahkeista. Loppu on kuin SinäMinän novellista – tämä ei ole varsinainen spoileri, koska loppu ei ole kovin kummoinen – Alice makaa joen rannalla synkeänä pohtimassa syntyjä syviä ja sitten ymmärtää hentoa positiivisuutta tuntien, että hän on yksin ja näin on pärjättävä.

Mutta kirjoitinkin matematiikasta B:n, joten tarkastelkaa mielipidettäni sen valossa.

Lukemisen sielu ynnä kömpelöä takaa-ajoa

Mikkel Birkegaard: Libri di Lucan arvoitus. WSOY, 2009.

Laita tietokonenörtti kirjoittamaan dekkaria ja katso mitä siitä syntyy: mekaanista kerrontaa, jäykkiä koreografioita, nyyhkyttäviä naispäähenkilöitä.

Libri di Lucan idea kuulostaa usvaisen mystiseltä sekoitukselta Da Vinci koodia, Tuulen varjossa -kirjaa ja mieletöntä (siis hyvässä mielessä) Yhdeksäs portti
-leffaa. Toisin sanoen, nahkakantisia hapertuvia käsikirjoituksia, keskiaikaisia demoneja, vaaroja kirjakaupan pölyisissä varjoissa, kaunottaria, joiden seurassa henkesi on pelissä. Aah!

Salaperäinen, aikojen alusta juontava järjestö kirjasta löytyykin. Siihen kuuluu luonnollisesti vaikutusvaltainen liikemies (jolta puuttuu vain silmälappu, kultasormi tai rullatuoli ja valkoinen kissa), vahvarakenteinen apuri sekä kiero ja heikko soluttautuja. Hahmot osoitellaan pahiksiksi niin selkeästi kirjan alussa, että luulin sen olevan hämäystä.

Tapahtumamaa Tanskasta matkataan loppukohtausta varten Egyptiin, tuohon muinaisten kulttien kehtoon. Alexandrian uutukainen kirjasto on kuin Da Vinci koodin Louvre, kummassakin rakennusten modernit lasiset pyramidit kohtaavat vanhan kulttipaikan mystisen tunnelman. Elokuvasopimus on jo tehty ja veikkaan, että kirjasta saa kelpo leffan. Kööpenhaminaa en muista nähneeni elokuvan ympäristönä ja kirjassa on sinänsä ainekset vauhdikkaaseen trilleriin (jos lukukohtaukset saadaan tehdyksi niin, että erikoistehosteet eivät näytä falskeilta).

Tarinan idea sinällään on hyvinkin mielenkiintoinen. Osalla ihmisistä on erityisiä kykyjä, joiden avulla he voivat vaikuttaa muihin lukemalla tekstejä tai vastaanottamalla muiden lukemaa. Lähettäjät ja vastaanottajat voivat painottaa tekstin eri osia ja muuttaa hienovaraisesti (tai radikaalisti) kuulijan asenteita, mielipiteitä ja tunteita. Tämähän on kirjallisuuden idea, eikö?

Kirjassa lähettäjät kokevat lukemansa kuvina, joita he värittävät luoden voimakkaita tunnelmia. Tämäkin on mielenkiintoista. Epäilen, että ihmiset jotka eivät koskaan lue tai eivät ylipäätänsä pidä lukemisesta, näkevät kirjan sivulla vain valkoisen pohjan ja mustia kirjaimia, joista he muodostavat sanoja ja lauseita. Tämän täytyy olla työlästä ja tylsää!

Lukemisesta pitävällä taas sivu häipyy, ja samalla kun silmät kulkevat rivillä automaattisesti merkityksiä muodostaen, elävät aivoissa tekstistä syntyvät mielikuvat kuin elokuva konsanaan. Mistä tämä johtuu? Onko joillain meistä vain... salaperäisiä kykyjä, joita ei ole vielä aktivoitu?

Itse muistan jopa kaksikymmentä vuotta sitten lukemani kirjan herättämät tunnelmat ja mielikuvat tapahtumapaikoista ja henkilöiden ulkonäöstä, samalla lailla kuin Jonille käy kirjan lopussa. Libri di Luca saa siis pohtimaan lukemisen sielua ja dynamiikkaa, niin systeemisuunnittelijan kirjoittama kuin onkin.

Claes Andersson - Jokainen sydämeni lyönti

Huomasin muistelmat Inan blogista ja ostin kirjan joululahjaksi. Sain sen tuotapikaa takaisin lainaksi, evästyksenä käsky lukea se välittömästi.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaiken ikäisille, jotka pohtivat valintoja elämässään ja miettivät miten asiat vuosien varrella menevätkään.

En ole elämänkertojen vakilukija (taipumus lisääntyy ilmeisesti iän myötä). Poikkeuksena rakastan lääkärien muistelmia (joita minulle saa suositella). Johtunee siitä, että olen haahuillut lapsuuteni iltapäivät muffani tubitoimistolla ja hengittänyt liikaa toimenpidehuoneiden eetterin hajua.

Andersson kirjoittaa kevyesti mutta viisaasti. Itseironisesti, suoraan sekä häpeilemättä nuorukaisen eroottisista vieteistä, peliriippuvuudestaan, mustasukkaisuudestaan, virheistään nuorena lääkärinä. Hän kuittaa tuomitsematta ja maininnalla henkilökohtaiset loukkaukset, kuten vaimonsa karkaamisen eturivin kirjailijan kanssa etelään. Ainoastaan poliittisella puolella hän arvostelee nimen mainiten Vanhasta, Siimestä ja Tuomiojaa. Asiasta.

Andersson ei tuhlaa aikaa nostalgisiin ympäristönkuvauksiin tms. jotka merkitsevät jotain vain kertojalle itselleen mutta puuduttavat lukijaa. Hän keskittyy anekdootteihin, potilaisiin, hoitamiinsa alkoholisteihin, kuvauksiin energisoivista elämänvaiheista (jazz-bändistä, sairaalakommuunista, teatterista, vuokrahuvilasta, sotalapsuudesta evakossa Porvoon saaristossa). Teksti on pätkittäisten muistojen kudelmaa, mutta kokonaisuus soljuu vaivatta eteenpäin pitäen lukijan miellyttävästi koukussa.

Andersson kertoo paljon elämän varrella kohtaamiensa ihmisten kohtaloista ja kuolemista. Muistelmissa onkin kuolema läsnä kautta kirjan, osittain Anderssonin ammatin takia, osittain iän, sekä kuten hän itse kirjoittaa, koska elämä on typistettyä ilman kuoleman hyväksymistä sen osana.

Andersson mainitsee itseironisen huumorin selviytymiskeinokseen lapsesta saakka. Ilman ronskia huumoria tuskin mielenterveyspoliklinikalla ja teatterin takahuoneissa pärjääkään. Kirja siis naurattaa, ilahduttaa raikkaalla sensuroimattomuudellaan, pysäyttää pohtimaan – ja palauttaa taas maan pinnalle suorasukaisella huomautuksella.

Ihana, ihana kirja!