BTJ Kustannus, 2009.
Takakannesta nappiin osunut kuvaus: ..."yhtäaikaa hellyttävä, tyly ja unohtumaton romaanidebyytti." Todellakin juuri tällainen kirja on. Se kertoo pienestä kylästä ponnistavan pojan tarinan palvelijasta yksityisyrittäjäksi. Päähenkilö ei ole mitenkään herttainen tai hemaiseva, mutta lukijan sympatiat ovat täysin hänen puolellaan.
Nyky-Intian kastilaitos on yksinkertaisempi kuin ennen, kasteja on vain kaksi: rikkaat ja köyhät. Köyhille ei riitä koulutusta, demokratiaa, oikeutta, ravintoa eikä ihmisarvoa.
Rikkailla on tätä kaikkea, kunhan riittää rahaa lahjomiseen. Ja lisäksi heillä on lukematon joukko palvelijoita, jotka hierovat jalkoja, tarjoilevat viskiä ajaessaan samalla autoa, laskevat katseensa, ottavat vastaan läimäytykset, nukkuvat lattialla torakoiden keskellä, menevät vankilaan isäntänsä ajamasta kuolonkolarista ja tietävät perheensä olevan elävä panttivanki, mikäli he yrittävät murtautua ulos häkistään.
Hätkähdyttävää ja totta on myös köyhien joukkokuri: jos en minä niin ei kukaan muukaan. Köyhät pilkkaavat toisiaan ja vetävät toisiaan takaisin alaspäin, joukosta ei saa erottua eikä ylöspäin pyrkiä. Perhe pistää ruotuun kapinoitsijat, jos ei muuten niin avioliitolla.
Päähenkilö ja kertoja Balram Halwai todistaa isänsä kohtaloa nöyryytysten vastaanottajana, kaluttuna ja kärsineenä elävänä ruumiina, joka lopulta kuolee saastaisessa maalaissairaalassa jossa lääkäri käy vain virallisen tarkistuslistan mukaan.
Balram haluaa välttää saman kohtalon. Päästäkseen eteenpäin on kuitenkin myös Balramin nieltävä loukkauksia, vähättelyä, pahoinpitelyä. Samalla hän taistelee oveluudellaan aina askeleen eteenpäin. Ja kuten hän sanoo Kiinan pääministeri Wen Jiabaolle, jolle kirjan yksinpuhelu on osoitettu; jokaisen menestyneen miehen takana on ainakin yksi ruumis.
Teknologinen nousu ja pyrky yhteiskunnan uudistamiseen kuuluvat kaduilla ja poliitikkojen propagandassa, mutta koskettavat vain jo ennestään rikkaita sekä tarpeeksi röyhkeitä opportunisteja. Kieli rullaa loisteliaan humoristisesti, vaikka kerrotut asiat ovat mielipuolisia, mätiä, keskiaikaisia ja luotaantyöntäviä.
En ole koskaan käynyt Intiassa, mutta Adigan antama kuva siitä on vähemmän mairitteleva. Ja samalla kiehtova. Suosittelen ainakin nojatuolimatkailua - tämän kirjan parissa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti