perjantai 16. heinäkuuta 2010

Charlaine Harris: Dead as a doornail


Ace Books, 2006.

Sarjan viidennessä kirjassa myös Sookien perusjätkäveli Jason saa tuta yliluonnollisen kosketuksen. Saamiensa muodonmuuttajan puremien takia muuttuu hän ihmispantteriksi ensimmäistä kertaa täyden kuun aikaan.

Samaan aikaan riehuu Bon Tempsissä sala-ampuja, joka niittaa muodonmuuttajia ja ihmissusia. Omalaatuisen degeneroituneen lähikylän muodonmuuttajayhteisö epäilee Jasonia hyökkäyksistä ja Sookien on puhdistettava hänen maineensa ennen seuraavaa täysikuuta.

Ammuskelujen vuoksi Sookien työnantajan baari Merlotte's jää ilman baarimikkoa ja alueen vampyyripäällikkö Eric lainaa sijaiseksi charmantin merirosvovampyyrin. Eric ei muista mitään oleskelustaan Sookien luona ja haluaisi kovasti tietää, mitä tuona aikana on tapahtunut...

Sivujuonina tarinassa on Sookien ystävättären Taran hämmentävä suhde sadistiseen vampyyriin Mickeyhin sekä ihmissusien yhteisön uuden laumanjohtajan valinta. Myös Bill ilmaantuu taas tarinaan, antaen viitteitä siitä että Sookien ihmis/vampyyrisuhdesotkut eivät ehkä olekaan ainiaaksi historiaa.

Kirjassa viehättää taas luonteva ja nauruhermoja kutkuttava Sookien kertojanääni. Henkilögalleriassa yhdistyvät värikkäästi Yhdysvaltojen etelän pikkukaupungin asukkaat ja arkielämä sekä yliluonnolliset hahmot ja niiden pimeä, vetoava maailma.

Jään himoitsemaan seuraavaa osaa!

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Charlaine Harris: Dead to the world


Ace Books, 2005.

Southern Vampire Mysteries -sarja jatkuu. Pidän sarjasta, koska kirjailija ei kopioi menestyskonseptiaan vaan marssittaa joka kirjassa näyttämölle uusia yliluonnollisia ilmiöitä ja vaaroja. Myös sankarittaren elämässä ja lähipiirissä tapahtuu muutoksia.

Nyt taka-alalle on väistynyt pettymyksen tuottanut poikaystävävampyyri Bill Compton ja kirjassa saa enemmän tilaa selkeästi kiehtovampi ja haastavampi hahmo, viileänvaarallinen viikinkivampyyri Eric.

Työpaikka baarin tarjoilijattarena pysyy samana. Sookie Stackhouse onkin ihastuttava päähenkilö juuri siksi, että hänen elämässään sekoittuvat arkipäivän huolet vakuutusmaksuista sekä yksinäiset TV-illat Tipi-maksipaitulissa vertahyytäviin seikkailuihin ja yliluonnollisiin ajatuksenlukijan kykyihin.

Dead to the world -kirjassa Sookie saa vieraakseen Ericin, joka kärsii muistinmenetyksestä. Lumouksen takana on mahtava noita, joka on samalla myös ihmissusi ja buustaa voimiaan juomalla vampyyreistä laskettua verta. Luvassa onkin voimanmittelö noitien, ihmissusien, keijujen ja vampyyrien kesken. Ja myös Sookie imeytyy vastustamattomasti tapahtumien syövereihin...

Tällä kertaa Sookien ei kuitenkaan tarvitse kärsiä yksinäisistä öistä, sillä muistinsa ja identiteettinsä kadottanut Eric on huomattavasti herttaisempi ja suloisempi kuin tavanomainen arrogantti itsensä. Mukana seikkailussa on myös mainio vampyyri Bubba (joka muistuttaa hurjan paljon Rock&Rollin kuningasta - oletko koskaan ihmetellyt onko niissä ilmestymisissä jotain perää?) sekä arvaamaton muodonmuuttaja Debbie Belt, jolla on kana kynittävänään Sookien kanssa.

Noitien vallankaappausyrityksen lisäksi Sookiella on selvitettävänään veljensä Jasonin yllättävä katoaminen, joka tuo kirjaan dekkarinomaisuutta.

Juoni rullaa eteenpäin vauhdikkaasti yhdistäen toimintaa ja romantiikkaa. Sookien helmasynnit - itkeminen ja asioihin sekaantuminen - rulettavat myös tässä kirjassa. Neljännen osan kohdalla on Sookien joutunut niin syvälle yliluonnolliseen maailmaan, että hän ei voi enää välttää seikkailuihin joutumista parhaasta tahdostaan ja yrityksistään huolimatta. Tämä tosin myös takaa meille hyviä jatko-osia luettavaksi. :-)

maanantai 12. heinäkuuta 2010

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo


Pohdin kahteen kertaan tämän kirjan kelpuuttamista lomapokkaripinoon. Se jäi ensi alkuun hyllyyn, koska mieleeni oli jäänyt hyvin kahdenlaisia mielipiteitä tästä. Kaduin kuitenkin myöhemmin ja kävin hakemassa kirjan; jos kirja herättää paljon keskustelua, on se varmasti lukemisen arvoinen.


Päähenkilö (ainakin kirjan nimen mukaan) on yläluokasta lähtöisin oleva taiteilija, Claire, jonka koko elämänkaaren varrelle kietoutuu hänen rakkaustarinansa Henryn kanssa. Henry tulee boheemista taiteilijaperheestä ja on menettänyt äitinsä varhain. Isä ei voinut hyväksyä elämää ilman vaimoaan, eikä omalaatuisesta geneettisestä sairaudesta kärsivää poikaansa.


Henry potee aikasiirtymähäiriötä; mitä odottamattomimmilla hetkillä hän paiskautuu läpi ajan ja paikan, yleensä tuttuihin tilanteisiin ja kohteisiin, mutta välillä tyhjille käytäville, pimeille kujille ja lukittujen ovien taakse. Toistuvia ovat Henryn tapaamiset mm. oman pikkuisen itsensä sekä tulevan vaimonsa Claren kanssa, joka on ensitapaamisella kuusivuotias.


Aikamatkailu voi olla huvittavaa, tylsää tai shokeeraavaa, mutta ennen kaikkea epämukavaa. Henry pumpsahtaa uuteen aikasekvensiin tuskallisesti krampaten, oksentaen, nälkäisenä ja ilkialasti. Hän joutuu kehittämään taitojaan lukkojen murtajana, karkuun juoksijana ja taskuvarkaana saadakseen vaatetta ylleen ja ravintoa. Pidin siitä, että Henry ei ollutkaan kovin silkoinen sankari vaan hivenen särmikäs ja jopa väkivaltainen.


Harva suoraan kehottaakaan Clairea ottamaan tämän miehekseen, mutta Claire on tiennyt aina, että Henry on hänen kohtalonsa.


Varsinaisiin epäloogisuuksiin en osannut kiinnittää huomiota aikamatkustelun suhteen. Lääketieteellisen selityksen olisi voinut jättää vähemmällekin, sen ollessa hieman heikosti uskottavaa. Toisaalta romaani oli niin nopealukuinen ja rakenne pätkittäinen, aikatasoissa liikkuva, ettei lineaarisuuteen tottunut lukija ehkä huomaa kömpelyyksiä. Joka tapauksessa konsepti oli hyvin keksitty ja kerrottu: aikamatkustustarinassa olisi paljon mahdollisuuksia noloihin kerronnallisiin mokiin.


Minulle nousi koko kirjasta rakkaustarinaa tai seikkailua vahvemmin esille teema elämän lopullisuudesta ja kaikkia vääjäämättä lähestyvästä kuolemasta. Ehkä repivät aikamatkustustripit antoivat tarinalle melankolisen pohjavireen, jonka sävyt vain tummenevat tarinan edetessä. Älkää käsittäkö väärin, tästä sävystä myös pidin. Aikahyppelyt vain tekivät konkreettisimmiksi ja paremmin näkyviksi meitä jokaista koskevat lopullisuuden kahleet.


Kesän lukupotin räjäyttäjä tämä ei ehkä sittenkään ollut, mutta suosittelen kyllä lukaisemaan. Karkean gallupin mukaan 50 % laittaa parhaat kirjat for ever -listalle ja 50 % pitää ihan mukiinmenevänä. Tylsäksi tai turhaksi en ole kuullut kenenkään mainitsevan.


Mieheni näki leffan lentokoneessa, eikä suositellut sitä lainkaan lämpimästi. Olisin voinut laittaa tämän miehisen maun piikkiin, mutta Inalla oli samanlainen kokemus. Nyt löytyy DVD:ltä, katsokoon ken uskaltaa - linkki traileriin tässä.

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Kirjapeto goes muotiblogi


Myös uima-altaassa VOI lukea. Ei aallokkoa eikä selkää painavaa aurinkotuolin saumaa. Kesän hitti - turbaani (tehty mekosta) - ja joka kesän kestohitti - venähtäneet bikinit - kruunaavat mukavuudenhaluisen himolukijan vilpoisen hetken. Uimapatjaa keikuttavat aviomiehet saisivat keksiä muuta tekemistä (sen jälkeen kun Italia tippui MM-kisoista, ovat ko. lajin edustajat olleet varsinaisia kiusankappaleita).

Ainoa ongelma on että Valkoisen tiikerin jälkeen kesäpokkarit on luettu. Lievää angstia on siis ilmassa. Haahuilin jo levottomana anopin kirjahyllyn ääressä. Se koostuu lähinnä Italian yhteiskunnan mädännäisyyksia ruotivista poliittisista analyyseistä sekä Danielle Steelestä. Veikkaan, että päädyn jälkimmäiseen. Aurinko on vain laskenut aivotoimintani sisiliskon tasolle ja antaisin mitä tahansa mehukkaasta suomenkielisestä hömppäpokkarista tai dekkarista!














Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri



BTJ Kustannus, 2009.

Takakannesta nappiin osunut kuvaus: ..."yhtäaikaa hellyttävä, tyly ja unohtumaton romaanidebyytti." Todellakin juuri tällainen kirja on. Se kertoo pienestä kylästä ponnistavan pojan tarinan palvelijasta yksityisyrittäjäksi. Päähenkilö ei ole mitenkään herttainen tai hemaiseva, mutta lukijan sympatiat ovat täysin hänen puolellaan.

Nyky-Intian kastilaitos on yksinkertaisempi kuin ennen, kasteja on vain kaksi: rikkaat ja köyhät. Köyhille ei riitä koulutusta, demokratiaa, oikeutta, ravintoa eikä ihmisarvoa.

Rikkailla on tätä kaikkea, kunhan riittää rahaa lahjomiseen. Ja lisäksi heillä on lukematon joukko palvelijoita, jotka hierovat jalkoja, tarjoilevat viskiä ajaessaan samalla autoa, laskevat katseensa, ottavat vastaan läimäytykset, nukkuvat lattialla torakoiden keskellä, menevät vankilaan isäntänsä ajamasta kuolonkolarista ja tietävät perheensä olevan elävä panttivanki, mikäli he yrittävät murtautua ulos häkistään.

Hätkähdyttävää ja totta on myös köyhien joukkokuri: jos en minä niin ei kukaan muukaan. Köyhät pilkkaavat toisiaan ja vetävät toisiaan takaisin alaspäin, joukosta ei saa erottua eikä ylöspäin pyrkiä. Perhe pistää ruotuun kapinoitsijat, jos ei muuten niin avioliitolla.

Päähenkilö ja kertoja Balram Halwai todistaa isänsä kohtaloa nöyryytysten vastaanottajana, kaluttuna ja kärsineenä elävänä ruumiina, joka lopulta kuolee saastaisessa maalaissairaalassa jossa lääkäri käy vain virallisen tarkistuslistan mukaan.

Balram haluaa välttää saman kohtalon. Päästäkseen eteenpäin on kuitenkin myös Balramin nieltävä loukkauksia, vähättelyä, pahoinpitelyä. Samalla hän taistelee oveluudellaan aina askeleen eteenpäin. Ja kuten hän sanoo Kiinan pääministeri Wen Jiabaolle, jolle kirjan yksinpuhelu on osoitettu; jokaisen menestyneen miehen takana on ainakin yksi ruumis.

Teknologinen nousu ja pyrky yhteiskunnan uudistamiseen kuuluvat kaduilla ja poliitikkojen propagandassa, mutta koskettavat vain jo ennestään rikkaita sekä tarpeeksi röyhkeitä opportunisteja. Kieli rullaa loisteliaan humoristisesti, vaikka kerrotut asiat ovat mielipuolisia, mätiä, keskiaikaisia ja luotaantyöntäviä.

En ole koskaan käynyt Intiassa, mutta Adigan antama kuva siitä on vähemmän mairitteleva. Ja samalla kiehtova. Suosittelen ainakin nojatuolimatkailua - tämän kirjan parissa!




keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja



LIKE Pokkari, 2009.

Italialaiset lempikirjailijani - Andrea Camilleri, Italo Calvino ja Antonio Moravia - kirjoittavat kaikki niin selkeää kieltä ja kaikesta kikkailusta karsittuja vahvoja tarinoita, että heitä lukee mieluusti alkuperäismuodossakin. Välillä on kuitenkin ihanaa aivolepoa lukea käännösversio rehellisellä suomenkielellä.

Valitsin lomahöpödekkareitteni joukkoon Pirandellon novellikokoelman, koska häntä en ole ennen lukenut, vaikka nimi on tuttu italialaisen kirjallisuuden klassikkolistoilta.

Pirandello on samaa sarjaa kuin edelliset: kieli on puhdasta, kaunista, olennaista. Sisiliaan asettuvat tarinat kertovat valtaosin epätoivosta, pettymyksestä, petoksesta, tietämättömyydestä, kurjuudesta. Sisilian tulinen aurinko vielä korventaa näitä allaan kärvisteleviä poloisia ihmisiä. Mukaan mahtuu myös paljon (mustaa) huumoria (mutta senkin alta tuntuu kalman ja tuhon haju).

Kirjailijaa kuvataan takakannessa ekspressonistiksi ja eksistentialistiksi. Moni tarina puhuukin etääntymisestä omasta itsestään, vieraantumisesta. Novellien groteskit tapahtumat ja hahmot saavat uutta valoa, kun lulee kirjan takaosan Leena Rantasen jälkisanat.

Pirandellon oma elämä oli vähintäänkin omituinen, sisältäen rikkikaivoksista rikastuneen & köyhtyneen isän, järjestetyn avioliiton, hulluuteen syöksyvän vaimon, Sisilian sen ajan tiukan puritaaniset käytöskoodit ja omalaatuiset kokemukset uskonnosta ja kuolemasta.

Kohtalon ja ylempiensä kanssa painiskelevista surkeista hahmoista tulee mieleen Gogolin novellit, esim. Päällystakki.

Sitruunoita Sisiliasta -niminovellin (joka sai himoitsemaan kirpeitä, tuoksuvia sitruunoita - tosin olen raskaana, joten efekti ei ehkä kaikille ole sama) lisäksi pidin erityisesti Hyvästi, Leonora! -kertomuksesta, jossa tuodaan esille Sisilian ja Italian mantereen eroja.

Pirandellon elämänasenne oli ilmeisesti vähintäänkin pessimistinen, mutta siinä sivussa hän kertoo tarinat tarkasti, huomiokykyisesti, sulavasti ja huumorilla.

Pidin ja suosittelen!




tiistai 6. heinäkuuta 2010

Italian Finlandia




Premio Strega on Italiassa arvostettu kirjapalkinto, jonka vuoden 2010 pysti jaettiin 1.7.

Voittaja Antonio Pennacchi nappasi palkinnon täpärästi kirjallaan Canale Mussolini. Äänestyksessä lähes yhtä vahvoilla oli Cinzia Avallone teokselaan Acciaio.

Pennacchi on 60-vuotias, jo tunnettu kirjailija kun Avallone taas 26-vuotias ja esikoiskirjailija. En usko, että kumpaakaan tullaan suomentamaan, kuten vuoden 2008 voittaja Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys -kirjaa (WSOYn Aikakautemme Kertojia -sarjassa), niin kulttuurisidonnaisia kärkikaksikon kirjat ovat.

Pennacchi kirjoittaa kiehtovan sukusaagan fasismin ajasta ja Avallone Sieppariin ruispellossa verratun tarinan surkean pikkukaupungin näköalattomasta nuorisosta, jonka elämässä tiivistyvät kaikki nyky-Italian ongelmat.

En seuraa pahemmin kirjapalkintoja Suomessa, mutta täällä käyty keskustelu kuulostaa kovin samanlaiselta kuin Finlandia-palkinnon tiimoilta käyty kotimaassa. Suurten kustantamojen kirjat ovat vuosi toisensa jälkeen vahvoilla ja pienten talojen helmet jäävät jalkoihin. Voittajan ja hopealle jääneen kirjat ovat kustantaneet Mondadori ja Rizzoli, jotka ovat Italian suurimmat kirjatalot.

Mondadori-kustantamo on pääministeri Berlusconin omistuksessa. Mitäköhän kirjoja hän mahtaa lukea? :-)

Kuvassa näköala Recanatin keskiaikaisesta kaupungista Marchessa, jossa italialaisen runouden kuuluisuus Leopardi eli ja työskenteli 1800-luvulla.